Toimi Audreylle.
Mr Stormer saapui toimistoonsa tavattoman aikaisin. Hän oli talossa
kauan ennen, kuin kukaan hänen henkilökunnastaan ilmestyi paikalle; ja
Willit hämmästyi kuullessaan soittokellon äänen huoneeseensa tullessaan.
Hän tapasi päällikkönsä makaamassa sohvalla koko lailla heikon
näköisenä.
"Oletteko sairas, sir?" kysyi hän säikähtyneenä.
"En sairas, vaan kuolemaisillani", mutisi Stormer. "Hankkikaa minulle
hiukan vahvaa kahvia ja kilo fenasetiinia. Voi päätäni!"
Hän koski varovaisesti päätään ja vääntelehti kivusta.
"Kalloni tilavuus on kasvanut kuutiojalan suuruiseksi", sanoi hän.
"Tässä on kuhmu, iso kuin muna, eikä mikään kananpojan muna. Ja
kananpojista puhuttaessa menkää etsimään käsiinne se Bedford-neitonen.
Ei, herraseni, tämä on yhtä iso kuin kameelikurjen tai dinosauruksen."
"Jouduitteko selkkauksiin viime yönä?"
"Jouduinko selkkauksiin viime yönä?" toisti hänen päällikkönsä
väsyneesti. "Makaisinko tässä niinkuin sairas lehmä, jollen olisi ollut
selkkauksissa? Kasvattavatko ilo ja hilpeys munia miehen päähän? Kyllä
herraseni, jouduin selkkaukseen. Antakaa minulle hiukan etikkaa. Ja
kuulkaa! Tämän täytyy pysyä salassa. Kukaan ei saa tietää, että tämä
onnettomuus on tullut minun osakseni, ja jos joku kysyy minua, niin
minä olen Yhdysvalloissa — missä minun pitäisi ollakin."
Willitt kiiruhti ulos ja nouti kaikki, mitä hänen päällikkönsä oli
pyytänyt.
"Kutsukaa nyt tänne parturi ja menkää lähimpään
herrainvaatetusliikkeeseen ostamaan jotakin, joka tekisi minut
arvokkaamman näköiseksi."
Hän kiemurteli tuskasta noustessaan istumaan ottaakseen kahvikupin
tarjottimelta, jonka Willit oli tuonut sisään.
"Teitä kiusaa halu kysyä, mitä on tapahtunut", ähkyi hän maistellessaan
kahvia. "No niin, kerron sen teille. Jouduin taisteluun haamun kanssa —
ainakin se haamu tai joku, joka oli sen mukana, hoiti koko taistelun."
"Kuka se oli?"
"En tiedä; en nähnyt ketään. Kuulin kiljahduksen ja menin ulos
nähdäkseni, mikä oli kysymyksessä ja näin yhden, kaksi, kolme tai
mahdollisesti kuusi miestä juoksemassa pitkin käytävää ja lähdin heidän
jälkeensä. Sama määrä miehiä kolautti minua kalloon, ja minä tulin
tuntoihini hyvissä ajoin estääkseni hotellisalapoliisin varastamasta
kelloani. Mahdollisesti hän oli ainoastaan aukaisemassa kaulustani,
mutta minä en luota hotellisalapoliiseihin. No niin, ette saa unohtaa
sitä tyttöä. Hän on saanut paikan eräässä kanalehdessä, ja minä uskon,
ettei hän tule siitä pitämään. Tehän tunnette hänet, eikö niin?"
"Kyllä, sir; olen tavannut hänet."
"No niin, etsikää hänet jälleen käsiinne ja tarjotkaa hänelle hyvä
toimi. Luvatkaa hänelle millainen palkka tahansa, mutta muistakaa, että
teidän on saatava hänet suostumaan."
"Kyllä, sir."
"Tässä tulee parturi, ja kun hän on mennyt, aion nukkua, ja se,
joka häiritsee minua, on kuoleman oma. Milloin miss Bedford ryhtyy
toimeensa?"
"Tänä aamuna."
"Menkää hänen luokseen niin pian, kuin voitte. Ehkä hän lähtee ulos
lounastamaan, jolloin voitte käyttää tilaisuutta hyväksenne. Voitte
sanoa hänelle, että minulla on häntä varten toimi, jonka hän voi hoitaa
nojatuolissa istuen. Tarvitsen hänet pitämään silmällä Torringtonia,
joka sanoo itseään Browniksi. Ja uskokaa minua, se poika tarvitsee
silmälläpitoa! Ja muistakaa, Willitt, ettette tule tänne takaisin
ilmoittamaan epäonnistuneenne. Olen sillä tuulella, että voisin siinä
tapauksessa käydä teille vaaralliseksi."
Audreylle oli uusi kokemus olla "menossa työhön", olla muiden mukana
reunustamassa maanalaisen radan asemasiltaa, taistella paikasta
jo väkeä täynnä olevassa autobussissa. Tämän kokemuksen uutuus ei
täysin korvannut sen epämukavuuksia, mutta hän tunsi itsensä hyvin
tyytyväiseksi ehdittyään lopuksi pienen lehden syrjäiseen toimitukseen.
Mr Hepps tervehti häntä kylmästi ja välinpitämättömästi ja heitti hänen
eteensä kasan kirjeitä, jotka ilmeisesti olivat keräytyneet hänen
pöydälleen useiden viikkojen kuluessa. Hän oli laiha, jossakin määrin
epäsiistiltä näyttävä mies ja, niinkuin Audrey oli saava huomata,
alituinen ärisijä. Ilmeisesti hän oli niitä miehiä, jotka uskovat,
että alaisille annettu kiitos herättää näiden rinnassa intohimoisen
halun palkkojen koroittamisesta. Se mr Hepps, jonka kanssa Audrey oli
keskustellut edellisenä päivänä, ja se mr Hepps, joka nyt haukuskellen
antoi ohjeitaan, olivat todellakin kaksi aivan eri henkilöä.
Audrey huomasi siis, että hänen odotettiin sisällyttävän jokaiseen
vastaukseen pienen kiitoksen jonkun ilmoittajan hyväksi.
"Chipperin ravinto ei kelpaa mihinkään!" ärähti mr Hepps. "Mitä syytä
teillä on puhua Chipperin ravinnosta? Siitä ei ilmoiteta meidän
lehdessämme. Leikatkaa se pois ja kehoittakaa käyttämään Lowkerin
valmistetta."
"Lowkerin ravinto on myrkkyä nuorille kananpojille", sanoi Audrey
lujasti. "Syöttäisin niille mieluummin sahajauhoja."
"Mitä te mieluummin tekisitte ja mitä minä käsken teitä tekemään on
kaksi eri asiaa", karjui toimittaja. "Sanon teille Lowker — Lowker
menee lehteen!"
Audreyn katse kääntyi toimittajan niskaan. Hänen kätensä ulottuvilla
oli liimapurkki. Hetken aikaa hän suunnitteli väkivaltaista tekoa.
Asiat kehittyivät huippuunsa iltapäivällä, kun Audrey tutkittuaan
tarkkaan edellisten numeroiden sisällyksen ja huomattuaan, että Javan
rautalankayhtiön ilmoituksia oli esiintynyt ilmoituspalstoilla täysin
vilpittömästi kehoitti eräässä vastauksessa käyttämään tämän yhtiön
tuotteita. Toimittaja huomasi sen, ja silloin puhkesi suoranainen
myrsky.
"Java-verkko ei kelpaa mihinkään!" karjui hän. "Mieluummin lakkautan
koko lehden, kuin kehun sitä liikettä."
"Mutta sehän ilmoittaa lehdessämme."
"Ei ilmoita enää — siinäpä se! Ja teidän vastauksenne ovat liian
pitkiä. Ja minä en pidä teidän käsialastanne, miss; ettekö voi käyttää
kirjoituskonetta? Saatte tehdä parempaa työtä, jos tahdotte pitää tämän
toimen. Minne aiotte mennä?" kysyi hän hämmästyneenä, kun Audrey nousi
ylös ja otti päällystakkinsa seinällä olevasta naulasta.
"Kotiin, mr Hepps", sanoi Audrey. "Olette järkyttänyt luottamukseni
kananpoikiin. En ollut koskaan ajatellutkaan, että niitä voitaisiin
käyttää niin kehnoihin tarkoituksiin."
Toimittaja tuijotti häneen.
"Suljen toimituksen kello kuusi."
"Minä suljen kello neljä", sanoi Audrey rauhallisesti. "En ole saanut
lounaaksi mitään muuta kuin lasillisen maitoa ja pienen pullan, ja
tämän toimituksen ilmapiiri on tukahduttava. Mieluummin tekisin työtä
kanalassa."
"Jos olisin tietänyt teidän tulevan tänne", sanoi toimittaja
ivallisesti, "olisin..."
"Olisitte hankkinut tänne enemmän tilaa — tiedän sen. Suokaa anteeksi,
jollen naura. Asia on todellisuudessa niin, mr Hepps, että olen saanut
kyllikseni tästä toimesta."
"Voitte mennä!" kirkui mr Hepps tuijottaen häneen tuimasti
toispuolisten silmälasiensa ylitse. "Olen vain pahoillani, etten saanut
tutustua todistuksiinne, ennenkuin tulitte tänne."
"Olisitte siinä tapauksessa saanut nähdä minun olleen vankilassa",
sanoi Audrey.
Toimittajan kauhistunut katse sai Audreyn purskahtamaan nauruun.
"Vankilassa?" änkytti mr Hepps.
"Mistä syystä?"
"Kananpoikien varastamisesta", sanoi Audrey kerkeästi, ja siihen
päättyi hänen työnsä siinä talossa.
Kadulle tultuaan hän tunsi olevansa nälkään nääntymäisillään ja meni
suoraan kadun poikki suosittuun kahvilaan, johon hän oli luonut
kaihoisia silmäyksiä monta kertaa päivän kuluessa. Eräs mies odotti
ulkopuolella hänen ostaessaan itselleen sanomalehden ja seurasi sitten
häntä sisään istuutuen saman marmorilevyllä peitetyn pöydän viereen.
Kun Audrey katsahti sivumennen mieheen, tuntui hänestä, että hän
oli tavannut tämän aikaisemmin, mutta hän syventyi kuitenkin heti
sanomalehden kertomukseen "Omituisesta tapahtumasta Regency-hotellissa"
ja näki siitä, ettei poliisi ollut kyennyt löytämään erästä vierasta,
joka oli joutunut pahoinpidellyksi tässä seikkaperäisesti selostetussa
"keskiyöllä sattuneessa tappelussa". Hänen omaa nimeään ei mainittu,
minkä hän mielihyvin pani merkille. Hänestä puhuttiin "varakkaana
nuorena naisena, joka kuvaus tuntui hänestä imartelevalta.
"Suokaa anteeksi, miss Bedford."
Hän nosti säpsähtäen silmänsä lehdestä. Puhuja oli sama mies, joka oli
seurannut häntä kahvilaan.
"Luulen, että olemme tavanneet toisemme aikaisemmin. Nimeni on Willitt;
kävin kerran Fontwellissa tekemässä eräitä tiedusteluja."
"Niin, minä muistan nyt", sanoi Audrey hymyillen. "Se ei ollut mikään
pitkä keskustelu, vai mitä? Olin juuri lähdössä Lontooseen."
"Aivan oikein, miss. Edustan Stormerin salapoliisitoimistoa. Ehkä
olette kuullut siitä?"
Audrey nyökkäsi. Stormerin toimisto oli tunnetuimpia ja
arvossapidetyimpiä yksityisiä toimistoja.
"Mr Stormer lähetti minut puhumaan teidän kanssanne."
"Minun kanssani?" sanoi Audrey hämmästyneenä.
"Juuri niin, miss Bedford. Oletteko kuullut toimistostamme? Se nauttii
koko lailla suurta luottamusta ja arvonantoa."
"Tietysti olen kuullut siitä; jokainen on kuullut siitä", sanoi Audrey.
"Mitä mr Stormer tahtoo minusta?"
"Niin, miss Bedford" — Willittin oli esiinnyttävä varovaisesti, sillä
hän ei tietänyt, kuinka Audrey suhtautuisi ehdotukseen — "totuus
on, että olemme joutuneet pulaan. Eräs nainen, joka oli meidän
palveluksessamme, on mennyt naimisiin ja jättänyt meidät, eikä meidän
ole vielä onnistunut saada toista hänen tilalleen. Mr Stormer ajatteli,
olisiko teillä ehkä halua tulla toimistomme palvelukseen."
"Minullako?" kysyi Audrey epäuskoisesti. "Tarkoitatteko, että minusta
pitäisi tulla naispuolinen salapoliisi?"
"Emme antaisi teille mitään vastenmielisiä tehtäviä, miss Bedford",
sanoi Willitt vakavasti. "Tulisitte hoitamaan vain parempien piirien
asioita."
"Mutta tunteeko mr Stormer minun — minun menneisyyteni?"
"Tarkoitatteko jalokivivarkautta? Kyllä, miss, kyllä hän tietää siitä
kaiken."
Audreyn suupielet nytkähtelivät.
"Ja noudattaako hän varas-varkaan-kimppuun -periaatetta?"
Juhlallinen Willittkin nauroi.
"Ei, teitä ei pyydetä ottamaan kiinni varkaita. Tarvitsemme teitä
erikoistehtävään — pitämään silmällä erästä Torrington-nimistä miestä."
Audreyn naama venyi pitkäksi.
"Pitämään silmällä Torringtonia? Ja kuka on tämä Torrington?" kysyi hän.
"Hän on hyvin rikas mies, eteläafrikkalainen. Herättääkö Etelä-Afrikka
teissä mielenkiintoa?"
Hän näki Audreyn säpsähtävän.
"Kyllä, Etelä-Afrikka herättää minussa jokseenkin suurta
mielenkiintoa", sanoi Audrey, "jos kaikki ne jutut, jotka olen
kuullut... ovat tosia".
Hän ei ollut koskaan oikein uskonut Doran katkeraa ivaa, että
hänen isänsä oli amerikkalainen, joka oli kärsimässä elinkautista
rangaistusta Kapkaupungin aallonmurtajalla, mutta hänen mieleensä
oli kuitenkin tullut kylvetyksi epäilys, jota hän ei ollut saanut
täydellisesti poistetuksi.
"Minä en tiedä, kuinka ihmisiä pidetään silmällä. Tarkoittaako se sitä,
että heitä on seurattava kaikkialle, minne tahansa he menevät? Pelkään,
etten sovi sellaiseen työhön. Sitäpaitsi" — hän hymyili — "meillä on jo
perheessä yksi salapoliisi".
Ja samassa hän tuli hyvin punaiseksi.
"Se oli vain pilaa, mr Willitt", lisäsi hän nopeasti. "Olen tänään
jokseenkin humoristisella tuulella, koska olen viettänyt päivän erään
kananpoikien murhaajan valoisassa ilmapiirissä."
Hän antoi lyhyen, mutta vilkkaan kuvauksen päivän kestäneestä työstään,
ja Willitt osoittautui myötätuntoiseksi kuuntelijaksi. Kun Audrey
jälleen otti puheeksi tehdyn tarjouksen, niin Willittilla oli kiire
saada hänet suostumaan.
"Teitä ei pyydetä seuraamaan Torringtonia", sanoi hän. "Tehtävänne on
paljon helpompi. Teidän odotetaan tulevan tuttavaksi hänen kanssaan..."
"Onko hän — varas?"
"Ei", tunnusti Willitt, "ei hän aivan varaskaan ole".
"Ei aivan!" sanoi Audrey pelästyneenä. "Onko hän rikollinen?"
"Sanoin niin aivan erehdyksestä", kiirehti Willitt vakuuttamaan. "Ei,
miss, hän on täysin kunniallinen; me vain tahdomme olla selvillä siitä,
mitä väkeä hänen perässään kulkee, ja meistä tuntuu, että voisimme
järjestää teille hänen luonaan samanlaisen toimen, kuin teillä oli mr
Malpasin luona."
"En voi tehdä sitä. Pitäisin kyllä ehkä siitä tehtävästä — se tuntuu
kirpaisevalta, ja siinä olisi erinäinen määrä huvia muissakin syistä."
Willitt ei kysynyt, mitkä nämä syyt olivat, mutta hän voi arvata,
millaista tyydytystä Audrey Bedford tulisi tuntemaan paljastaessaan
itsensä eräälle korkealle poliisiupseerille.
"Tahdotteko harkita asiaa?" pyysi hän. "Tarvitsemme teitä joka
tapauksessa toimistossa."
"Voinko puhua mr Stormerin kanssa?"
"Hän on mennyt takaisin Amerikkaan", sanoi Willitt liukkaasti,
"ja hänen viimeiset ohjeensa olivat, että minun on saatava teidät
suostumaan mistä hinnasta hyvänsä".
Audrey nauroi.
"Koetan sitä", sanoi hän, ja mr Willitt huokasi helpotuksesta, sillä
jos maailmassa oli sellainen asia, jota hän ei tahtonut tehdä, niin se
oli itsensä puolusteleminen Stormerin edessä.
Palattuaan päämajaan hän huomasi John Stormerin olevan leppoisammalla
tuulella kuin hänen sieltä lähtiessään ja ilmoitti menestyneensä
tehtävässään.
"Siis hän ei olisi tahtonut suostua Torrington tehtävään? Arvasin, että
hän tulisi sen tekemään, mutta tiesin, että saisimme hänet."
Willitt, jolle hänen isäntänsä arvaamiskyky oli pysyväisen ihmettelyn
aiheena, uskalsi tehdä kysymyksen.
"Te näytitte olevan varma hänen suostumisestaan — kuinka tiesitte,
ettei hän tulisi olemaan tyytyväinen siihen toimeen? Hepps kohteli
häntä huonosti, riiteli ja moitti häntä, kunnes hän ei voinut sietää
sitä enää. Se mies on tunnoton."
"Tunnotonko? Siinä tapauksessa hän on muuttunut huomattavasti siitä,
kuin tapasin hänet viimeksi. Selvitin kerran hänen poikansa koko lailla
pahasta selkkauksesta — kysymyksessä oli tavallinen vampyyritapaus
kirjeineen, runoineen ja kaikkineen. Ja silloin hän oli kyllin lauhkea
— hän ei ota kolmea kylpyä päivässä, mutta hän on lauhkea. Luulen,
että hänellä on täytynyt olla pettymyksiä rakkaudessa — ehkäpä
hänen kananpoikasensa ovat saaneet hänet pahalle tuulelle. Ne ovat
halpamielisiä elukoita. Ei muuta tällä kertaa, ystäväiseni."
Kun Willitt oli mennyt, käytti hän puhelinta. "Onko mr Hepps? Stormer
puhuu. Olen teille hyvin kiitollinen avustanne."
"Tein sen hyvin vastenmielisesti", sanoi Heppsin katuvainen ääni. "Hän
näytti hyvin miellyttävältä tytöltä ja huomattavan kyvykkäältä. Olen
menettänyt hyvän avustajan ja, niinkuin pahasti pelkään, joutunut itse
hyvin huonoon huutoon. Omasta puolestani minä en hyväksy ilmoittajien
kehuntaa uutispalstoilla, ja miss Bedfordia kohtaan osoittamani
käyttäytymisen jälkeen minusta tuntuu, etten enää koskaan voi katsoa
kaunista tyttöä silmiin."
"Ehkäpä he ovat siitä hyvillään", sanoi Stormer.
Mr Hepps ei ilmeisesti huomannut hänen piikkiään, sillä hän jatkoi:
"Hän sanoi olleensa vankilassa — kananvarkaudesta. Se ei voi olla
totta, vai mitä?"
"Kyllä se on totta", sanoi Stormer. "Hän on suuri kanalarosvo. Totta se
on, sir. Hyvää menestystä toimitustyöllenne."
Hän ripusti puhelimen kuulotorven paikalleen leveästi ja tyytyväisesti
hymyillen.