Kohtaaminen.
Audrey Bedford nosti märän paperisuikaleen lähemmäksi silmiään
ollakseen varma osoitteesta. Lyijykynällä kirjoitetut rivit olivat nyt
kuluneet heikoksi ja melkein selvillesaamattomaksi tahraksi. Harmaan
joulukuisen iltapäivän heikossa valossa olisi jo muutenkin ollut kyllin
vaikea lukea, mutta nyt olivat kaikkien muiden vastuksien lisänä vielä
tuuli ja lumiräntä. Hänen vanha päällystakkinsa oli melkein kyllästetty
vedellä. Se oli tullut märäksi jo ennenkuin hän oli kävellyt
mailiakaan; hänen mustan samettihattunsa reuna oli likomärkä.
Hän pisti paperin takaisin taskuunsa ja katseli hieman pelokkaana
Portman Squaren numeron 551 synkkää ovea. Tämä vastenmielinen kivitalo
likaisine julkisivuineen ja ilmeettömine ikkunoineen saattoi kätkeä
sisäänsä kodikkuutta ja ylellisyyttä, mutta sen ulkonäkö ei ollut
kovinkaan lupaava.
Mikä olisi tuloksena tästä yrityksestä, ihmetteli hän niin
rauhallisena, että se tuntui hänestä itsestäänkin omituiselta.
Päättyisikö sekin niinkuin aikaisemmat poislähettämiseen, tai, mikä
oli vielä pahempaa, paikan lupaamiseen sellaisilla ehdoilla, joista ei
puhuttu mitään, mutta joita kuitenkin selvästi tarkoitettiin.
Portman Square oli tyhjä jalankulkijoista. Aukion toisella puolella
isot punaiset autobussit jyrisivät ja suljetut taksa-autot kiitivät ohi
aika ajoin. Vedettyään pitkän huokaisun hän nousi portaille ja etsi
soittokelloa. Kun sellaista ei näkynyt missään, koputti hän hiljaa ovea.
"Kuka siellä?"
Ääni tuntui tulevan oven kivisestä pihtipielestä.
"Miss Bedford", sanoi hän. "Minulla on asiaa mr Malpasille."
Kului hetkinen, minkä jälkeen ovi aukeni hitaasti.
"Tulkaa portaita myöten ylöspäin ensimmäisessä kerroksessa olevaan
huoneeseen", sanoi ääni.
Se tuli seinässä olevasta pienestä ristikon peittämästä aukosta.
Eteishalli oli tyhjä. Keltaisen pallon sisällä oleva sähkölamppu piti
huolen valaistuksesta. Hänen katsellessaan ympärilleen ovi sulkeutui
jälleen ilman näkyvää sulkijaa. Hetkiseksi hänet valtasi äkillinen,
selittämätön pelko. Hän etsi ovenripaa, mutta sellaista ei ovessa
ollutkaan. Hänen oli mahdoton saada raskasta, mustaa ovea auki.
Audreyn kädet vapisivat; kylmyys ja pelko yhdistyivät murtamaan hänen
rohkeutensa — kylmyys ja pelko ja nälkä, sillä hän ei ollut nauttinut
sinä päivänä mitään muuta kuin palan leipää ja edellisen illan kahvin
jäännökset.
Hän katseli ympärilleen eteishallissa. Siellä ei ollut mitään muuta
kalustoa kuin vanha tuoli seinän vieressä. Marmorilattialla oli
paksulta pölyä, ja haalistuneilla seinillä ei ollut mitään tauluja tai
verhoja.
Tahtonsa karkaisten hän sai vapisevat jäsenensä tottelemaan itseään
ja lähti nousemaan ylös kiviportaita. Toisessa kerroksessa oli
kiilloitettu ruusupuinen ovi — ainoa ovi, jonka hän oli nähnyt talon
sisäpuolella — ja koottuaan hetkisen uutta rohkeutta hän koputti ovea.
"Onko siellä miss Bedford?"
Tällä kertaa ääni tuli hänen päänsä yläpuolelta. Katsottuaan ylöspäin
hän näki toisen ristikon oviaukon syvennyksessä. Se oli sijoitettu
niin, että jokainen ovea koputtava vieras tuli seisomaan juuri sen
alapuolella.
"Kyllä", vastasi hän pitäen kurissa levottomuutensa.
Samassa ruusupuinen ovi aukeni, ja hän astui leveään, hyvinvalaistuun
halliin. Vastapäätä oli toinen ovi, raollaan.
"Astukaa sisään, olkaa hyvä!"
Tällä kertaa ääni puhui huoneesta; se ei kuulunut yhtä selvään kuin
aikaisemmin.
Audrey epäröi; hänen sydämensä tykytti tuskallisesti. Huone näytti
olevan pimeässä heikkoa heijastusta lukuunottamatta. Työntäen auki oven
hän astui sisään.
Huone, johon hän nyt tuli, oli iso: noin kolmenkymmenen jalan levyinen
ja melkein kaksi kertaa niin pitkä. Seinät olivat niin tarkkaan
peitetyt samettiverhoilla, että oli mahdoton sanoa, missä ikkunat
olivat, samoinkuin hämärän takia ei voinut nähdä, missä katto alkoi
ja seinät päättyivät. Lattialla oli paksu matto, johon Audreyn
kompastelevat jalat vajosivat hänen astuessaan kolme askelta, minkä
jälkeen hän pysähtyi ja katsoi eteensä avoimin silmin.
Huoneen etäisimmässä päässä istui eräs mies kirjoituspöydän ääressä,
jolla palava vihreäverhoinen lamppu oli ainoa valonlähde tässä
hämärässä huoneessa.
Omituisen vastenmielisen näköinen olento. Hänen päänsä oli kapea ja
kalju; hänen keltaiset, parrattomat kasvonsa olivat tuhansien ryppyjen
ja poimujen peittämät; nenä oli iso ja riippuva. Hänen pitkä, terävä
leukansa liikkui kaiken aikaa, aivankuin hän olisi puhunut itsekseen.
"Istuutukaa sille tuolille", sanoi mies ontolla äänellä.
Tuolin Audrey näki vasta sitten, kun hänen silmänsä olivat tottuneet
hämärään: se oli erään pienen pöydän takana, ja hän istuutui sille
hitaasti ja tuntien kipua kaikissa jäsenissään.
"Olen kutsunut teidät tänne tehdäkseni teidät rikkaaksi", sanoi mies
mutisevalla äänellään. "Monet ihmiset ovat istuneet sillä tuolilla ja
lähteneet pois rikkaina."
Siinä vihreässä valossa, joka lankesi hänen kasvoilleen lampun
varjostimesta, hän näytti jonkun kiinalaisen taiteilijan
mielikuvituksen luomalta hirveältä kuvatukselta. Audrey värisi ja
katsoi kaiken aikaa hänen ohitseen.
"Pöydällä — katsokaa!" sanoi mies.
Hänen oli täytynyt painaa jotakin pöydällä olevaa nappulaa, sillä
samalla hetkellä Audrey huomasi istuvansa voimakkaan, keltaisen valon
ympäröimänä, joka tuli hänen yläpuolellaan olevasta kellonmuotoisesta
varjostimesta ja valaisi kirkkaasti ympyränmuotoisen alan lattiaa hänen
ympärillään. Ja sitten hän näki pöydällä ohuen kimpun seteleitä.
"Ottakaa se!" sanoi mies.
Hetken aikaa epäröityään Audrey ojensi kätensä ja otti setelit vavisten
päästä jalkoihin saakka. Ylhäältä tuleva valo himmeni vähitellen. Pian
se haihtui kokonaan, ja Audrey istui pimeässä pitäen tiedottomasti
käsissään haltuunsa saamaansa rikkautta. Ja avainta — hän ei huomannut
sitä, ennenkuin mies myöhemmin mainitsi siitä.
"Audrey Bedford. Sehän on nimenne?"
Audrey ei vastannut mitään.
"Kolme viikkoa sitten te pääsitte vankilasta, jossa olitte ollut
kärsimässä rangaistustanne osallisuudesta erääseen jalokivivarkauteen,
eikö niin?"
"Kyllä", sanoi tyttö rauhallisesti. "Olisin kertonut siitä teille joka
tapauksessa. Olen aina kertonut siitä, kun olen ollut etsimässä työtä."
"Olitte tietysti syytön, vai mitä?" kysyi mies.
Hänen ilmeettömissä kasvoissaan ei näkynyt mitään hymyä, ja Audrey ei
voinut ratkaista, oliko hänen sävynsä ivallinen vai ei. Hän oletti sen
olleen ivallisen.
"Niin juuri, olin syytön", sanoi hän tyynesti.
"Perätön syytös... sepitetty juttu, kas vain Elton oli suunnitellut
kaiken valmiiksi teitä varten. Ettekö tietänyt mitään varkaudesta?"
Hän odotti.
"En tietänyt mitään varkaudesta", sanoi Audrey rauhallisesti.
"Sanoitteko sen kuulustelussa?"
Audrey ei vastannut. Mies istui niin hiljaa, että Audrey olisi voinut
luulla häntä jonkun huumausaineiden hullaannuttaman taiteilijan
tekemäksi vahakuvaksi.
"Te olette huonosti puettu... se loukkaa minua. Teillä on rahaa,
ostakaa parasta. Tulkaa jälleen ensi viikolla samaan aikaan. Pöydällä
on avain; se avaa kaikki ovet, jos sulkulaite ei ole sitä estämässä."
Audrey sai äänensä jälleen valtoihinsa.
"Minun täytyy tietää, mitkä minun velvollisuuteni tulevat olemaan",
sanoi hän, ja hänen äänensä kuului kuolleelta ja elottomalta tässä
verhotussa huoneessa. "Olette hyvin hyväntahtoinen uskoessanne minulle
niin paljon rahaa, mutta tehän ymmärrätte, että minun on mahdotonta
ottaa rahoja vastaan, jollen tiedä, mitä minulta odotetaan."
Nälkiintyneeltä tytöltä, jolla ei ollut muita toiveita illallisesta
sinäkään päivänä ja jonka silmien edessä väikkyi hänen pienen huoneensa
likaisenharmaa rumuus ja hänen emäntänsä moittivat kasvot, vaati
näiden sanojen lausuminen tavattomia ponnistuksia. Nälkä turmelee
hienoimmankin luonteen, ja hän oli pyörtymäisillään ruoan puutteesta.
Mies puhui hitaasti.
"Tehtävänne on särkeä erään miehen sydän", sanoi hän.
Audrey melkein nauroi.
"Sehän kuuluu... jokseenkin uhkaavalta. Ette kai puhu tosissanne?"
Mies ei vastannut mitään. Audrey tunsi kylmän ilmavirran tulevan
takaapäin. Käännyttyään katsomaan sinne päin hän pelosta säpsähtäen
huomasi oven avautuvan.
"Hyvää yötä!"
Huoneen toisessa päässä istuva olento heilautti kättään ovea kohden.
Keskustelu oli päättynyt.
Audrey oli astunut toisen jalkansa portaille, ovi sulkeutui jälleen,
ja hän laskeutui alas halliin ajatukset täydellisessä sekasorrossa.
Ulko-ovi ei ollut auki; mies odotti nähtävästi hänen käyttävän
avainta. Vapisevin sormin hän koetti painaa sen mikroskooppisen
pieneen aukkoon, jonka löysi jonkin aikaa etsittyään. Kiireessä avain
luiskahti hänen kädestään ja putosi. Se oli niin pieni, ettei hän
voinut löytää sitä ensialuksi. Se voima, jolla hän oli koettanut
painaa sen avaimenreikään, oli heittänyt sen erääseen hallin nurkkaan.
Hän löysi sen jonkin aikaa etsittyään ja löysi jotakin muutakin —
pähkinän kokoisen piikiven. Siihen oli kiinnitetty kappale punaista
sinettilakkaa, jossa oli selvä pienen sinetin jälki. Se oli niin
harvinainen esine, että hän unohti hetkeksi palavan halunsa päästä
ulos talosta. Kaikki harvinainen viehättää nuoria, ja tässä niin
huolellisesti sinetöidyssä tavallisessa kivenpalasessa oli jotakin
hyvin omituista.
Audrey katsoi ylös portaita toivoen näkevänsä vanhan miehen voidakseen
kysyä, oliko tämä hänen löytönsä tälle jollakin tavalla tärkeä. Sitten
hän muisti tapaavansa hänet jälleen viikon kuluttua ja pisti piikiven
käsilaukkuunsa.
Sitä tehdessään hän huomasi, että hänen toisessa kädessään oli
tukku seteleitä. Kuusisataa puntaa! Siinä oli kolme sadan, neljä
viidenkymmenen ja kaksikymmentä viiden punnan seteliä.
Audrey veti pitkän henkäyksen. Hän työnsi rahat pois näkyvistä ja
väänsi lukkoon pistämäänsä avainta ja seuraavassa hetkessä hän oli
jälleen ulkona lumipyryssä.
Häntä kohden laiskasti mateleva taksa-auto ei ensiksi herättänyt
hänessä mitään ajatuksia. Sitten hän äkkiä muisti olevansa tavattoman
rikas nainen ja sydämensä lyödessä hiukan tavallista nopeammin kohotti
kätensä merkiksi autolle kävellen nopeasti sitä vastaan, kun se ajoi
jalkakäytävän viereen.
"Ajakaa..."
Minne? Ensin ruokaa; sitten, ruoan saatettua tunteet tasapainoon,
muutamia minuutteja rauhallista mietiskelyä.
"Hän on saanut yhden liikaa", virnisteli autonkuljettaja.
Audreyn ensimmäinen vaikutelma oli, että mies puhui hänestä, ja hän
ihmetteli, mitä tämä tarkoitti. Mutta mies katsoi hänen ohitseen, ja
seuraten hänen silmiensä suuntaa hän näki näyn, joka ensin herätti
hänessä inhoa, mutta sai sitten hänen sydämensä täyttymään säälistä.
Sen salaperäisen talon, josta hän oli juuri lähtenyt, vieressä
olevan talon portailla oli nainen, joka pysyi pystyssä ainoastaan
pitämällä kiinni portaiden kaiteesta. Heiluen epävarmasti hän riippui
toisella kädellä lujasti kiinni kaiteessa, samalla kuin hän toisella
kädellä käsitteli ulko-oven kolkutinta. Hänen juhlallisen hieno
ulkoasunsa, hänen isoilla sulilla koristettu hattunsa, hänen kuosiltaan
hullunkurisen hieno, märkä ja takkuinen nahkakappansa, kaikki yhdessä
muodostivat unohtumattoman kuvan. Audrey inhosi juopuneita ja varsinkin
naispuolisia. Kuitenkin olivat Gray's Inn Roadin tappelevat raivottaret
olleet suunnattomasti vähemmän inhoittavia kuin tämä ihmisraukka
punaisine, turvonneine kasvoineen ja itkunsekaisine mutinoineen.
Audrey oli ottanut pois jalkansa auton sivulaudalta aikoen mennä hänen
luokseen, kun ovi paiskattiin kiivaasti auki, ja hän näki laihan,
vanhahkon miehen ilmestyvän ovelle.
"Mitä meteliä täällä on? Menkää tiehenne, tai lähetän hakemaan
poliisia!"
Tongerin ääni kuului Audreyn korviin saakka tuulen kimeästä viuhinasta
huolimatta.
"Mennään sisään...", läähätti ihmishylkiö ja koetti keinotella itsensä
avonaista ovea kohden.
Audrey näki Tongerin koettavan pidättää häntä, mutta hän keikahti
kuitenkin oveen päin. Syntyi vähäinen kamppailu, ja äkkiä Tonger sysäsi
naisen eteiseen, ja ovi paukahti kiinni.
"Se on mr Marshaltin talo", sanoi autonkuljettaja. "Hän on se
afrikkalainen miljoonamies. Minne sanoitte tahtovanne mennä, miss?"
Audreyn mieleen juolahti mainita muuan pieni naistenräätäliliike
Shaftesbury Avenuen varrella, jonka näyteikkunoita hän katseli aina,
kun työtä etsiessään oli joutunut länsiosaan kaupunkia. Myöhemmin
hän pohtisi, oliko soveliasta käyttää sen kauhean vanhan miehen
rahoja. Sillä hetkellä olivat hänen ruumiilliset tarpeensa etualalla.
Räätäliliikkeen vastapäätä oli kenkäkauppa; kahden korttelin päässä oli
hauska hotelli.
"Herään kyllä kerran tästä unesta", sanoi Audrey katsellen auton
lumiräntäisistä ikkunoista ohi vilahtelevia kauppapuoteja, "mutta aion
herätä kuivin vaattein ja siistissä vuoteessa!"