Pidätys.
Dora antoi Martin Eltonille merkin mennä saattamaan Stanfordia ja
jäätyään yksin sisarensa kanssa ryhtyi kertomaan juttuaan.
Hän kertoi vääryyttä kärsineestä vaimosta, jonka oli ollut pakko
miehensä raakuuden takia paeta pois maasta jättäen jälkeensä lapsensa
pienoiskuvan.
"En epäile tunnustaa sinulle, Audrey, että me olemme hankkineet
haltuumme sen pienoiskuvan", sanoi Dora vilpittömyyden puuskassa. "En
luule toimineemme täysin lain kirjaimen mukaisesti — suoraan sanoen
Martin lahjoi sir Johnin palvelijan tuomaan sen meille. Sir John
arvaa kuvan olevan meidän hallussamme ja on antanut vartioida meitä
päivin ja öin, ja kaikki yritykset kuvan lähettämiseksi joko postin
kautta — me olemme varmat siitä, että hän on ilmoittanut asiasta
postiviranomaisille — tai lähetin välityksellä tulevat todennäköisesti
epäonnistumaan. Eräs lady Nilligan-raukan ystävä tulee nyt Lontooseen
tänä iltana, ja me olemme luvanneet tavata hänet asemalla ja jättää
hänelle pienoiskuvan. Nyt, Audrey, on kysymys siitä, tahdotko sinä
olla niin rakastettava, että viet sen hänelle. Sinua ei kukaan tunne;
ja sinä voit tehdä tälle naisparalle suuren palveluksen. Omasta
puolestani minä olen sitä mieltä, että tässä asiassa on liian paljon
tunteellisuutta, sillä en ymmärrä, miksi jokin pienoiskuva olisi
arvokkaampi kuin jokin muu. Mutta nähtävästi tämä lady-parka on toista
mieltä."
"Mutta kuinka kummallinen juttu!" sanoi Audrey rypistäen otsaansa.
"Ettekö voisi lähettää jotakuta palvelijoistanne? Tai eikö se ystävä
voisi tulla tänne?"
"Sanoinhan sinulle, että taloa vartioidaan", sanoi Dora
kärsimättömästi. "Jollet tahdo tehdä sitä..."
"Tietysti teen sen", nauroi Audrey.
"Tahdon huomauttaa ainoastaan yhdestä asiasta", sanoi hänen sisarensa
keskeyttäen hänen naurunsa, "ja se on seuraava: jos asia sattumalta
tulisi ilmi, niin pyytäisin sinua lupaamaan, ettei meidän nimeämme
sekoiteta siihen. Pyydän sinua vannomaan äiti-vainajamme nimessä..."
"Se on tarpeetonta", sanoi Audrey hieman kylmästi. "Minä lupaan — se
riittää."
Dora syleili ja suuteli häntä.
"Olet oikein kultainen", sanoi hän; "ja sinusta on tullut niin kauhean
kaunis. Minun on löydettävä hieno mies sinulle."
Audreyn kielen kärjellä oli ehdotus, että hänen sisarensa voisi hänelle
miestä etsiessään aivan hyvin koettaa jotakin muuta mittapuuta kuin
sitä, joka oli tuonut esiin kalpean Martin Eltonin, jota kohtaan hän
tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä.
"Tietysti minä teen sen, rakkaani", sanoi hän. "Sehän näyttää niin
vähäiseltä asialta. Ja jos kohtaan sen töykeän aviomiehen, niin sanonpa
hänelle suorat sanat!"
Doran pidot olivat ilmeisesti siirrettävää lajia, sillä vaikka Audrey
söi päivällisensä huoneessaan, ei siitä päivällisseurueesta, josta Dora
oli puhunut, kuulunut mitään. Puoli yhdeksän aikaan Dora tuli Audreyn
huoneeseen kantaen kädessään pientä, pitkulaista kääröä, joka oli
lujasti sidottu ja sinetöity.
"Muista nyt, että sinä et tunne minua etkä ole koskaan ikänäsi ollut
numerossa 508 Curzon Streetin varrella..." Hän toisti varoituksensa ja
antoi yksityiskohtaisen kuvauksen salaperäisestä Pierrestä. "Kun näet
hänet, on sinun mentävä hänen luokseen ja sanottava: 'Tämä on rouvalle'
— eikä mitään muuta."
Hän toisti ohjeet ja pani tytön lausumaan ne hänen jälkeensä. Audrey
oli aluksi huvitettu, sitten hiukan ikävystynyt.
"Näyttää olevan kamalan paljon vaivaa niin vähäpätöisen asian
tekemisessä, mutta sinun on onnistunut herättää minussa suoranainen
salaliittolaistunne."
Kätkettyään käärön päällystakkinsa sisätaskuun hän poistui talosta
Curzon Streetille ja käveli ripeästi Park Lanelle päin. Hän oli
tuskin ehtinyt lähteä, ennenkuin Martin Elton tuli ulos. Pitäen
Audreytä näkyvissään Elton seurasi häntä, kunnes näki hänen nousevan
linja-autoon, jolloin hän hyppäsi vuokra-autoon ja seurasi perässä.
Audreystä tämä seikkailu oli lievästi kiihoittava. Hän ei tuntenut
tämän perheriidan kumpaakaan osapuolta ja huomasi vaikeaksi
aavistellakaan heidän henkilöllisyyttään. He olivat luultavasti
kaksi aivan jokapäiväistä, mielenkiinnotonta ihmistä. Perheriitojen
osapuolet olivat tavallisesti sellaisia. Mutta hän oli iloinen saatuaan
tilaisuuden ansaita asuntonsa ja ruokansa, ja se vapautti hänet
kiitollisuudenvelan tunteesta, mistä hän oli iloinen.
Hän laskeutui linja-autosta Charing Crossin asemaa vastapäätä
ja kuljettuaan tungosta täynnä olevan kadun poikki kiiruhti
asemarakennukseen. Tilavalla asemasillalla oli sadoittain ihmisiä;
yöjuna alkoi täyttyä, ja matkustajia ja heidän ystäviään seisoi
ryhmissä aitauksen edustalla. Hän katseli ympärilleen jokseenkin
kauan, ennenkuin huomasi mr Pierren, lyhyen, tanakan miehen, jolla
oli pellavainen parta ja joka näytti olevan kokonaan kiintynyt
katselemaan vilkasta elämää ympärillään. Siirtyen miehen toiselle
puolelle tullakseen täysin varmaksi hän näki hänen poskessaan pienen
syntymämerkin, josta hänen piti tuntea hänet. Enemmittä viivytyksittä
hän otti taskustaan käärön ja siirtyi aivan miehen viereen.
"Tämä on rouvalle", sanoi hän.
Mies hätkähti, katsoi häneen tutkivasti ja pisti käärön taskuunsa niin
nopeasti, että hän tuskin voi seurata hänen liikkeitään.
"_Bien!_" sanoi mies. "Tahdotteko kiittää herraa! Ja..."
Hän kääntyi nopeasti ympäri, mutta se mies, joka oli tarttunut hänen
ranteeseensa, oli saanut niin lujan otteen, ettei siitä ollut helppo
irtautua. Samassa silmänräpäyksessä joku pisti kätensä Audreyn
kainaloon.
"Minulla on asiaa teille, ystäväiseni", sanoi miellyttävä ääni. "Olen
kapteeni Shannon Scotland Yardista."
Puhuja pysähtyi äkkiä tuijottaen hänen kääntyneisiin, säikähtyneisiin
kasvoihinsa.
"Minun ryysyprinsessani!" pääsi häneltä hämmästynyt huudahdus.
"Päästäkää minut, olkaa hyvä." Audrey koetti vapauttaa käsivartensa.
Hän oli kauheasti säikähtynyt ja tunsi hetkisen olevansa suorastaan
sairas. "Minun on mentävä..." Hän hillitsi itsensä hyvissä ajoin.
"Mrs Eltonin luo, luonnollisesti", sanoi Shannon katsoen häneen
tutkivasti.
"Ei, minun ei ole mentävä mrs Eltonin luo. En tunnekaan ketään mrs
Eltonia", väitti Audrey tuskin saaden ääntään kulkemaan.
Shannon pudisti päätään.
"Pelkään, että meidän on vielä puhuttava siitä. Ei kai minun tarvinne
pitää kiinni käsivarrestanne? Tahdotteko tulla mukanani?"
"Aiotteko pidättää minut?" änkytti Audrey.
Shannon nyökkäsi vakavasti.
"Aion pidättää teidät, kunnes eräs pikkuseikka on aivan varma, että
olette aivan viattomasti sotkeutunut tähän asiaan, samoin kuin olen
aivan yhtä varma siitä, ettei sisarenne ole suinkaan syytön."
Dorako? Puhuiko hän Dorasta, kysyi Audrey tuntien raskaan painon
sydämellään. Shannonin sävy, hänen ankarasti tuomitseva äänensä, sanoi
tytölle jotakin, mitä hänen ei tarvinnut kysyä, jotakin, mikä järkytti
häntä sanomattomasti. Kuitenkin |hän kokosi kaiken rohkeutensa ja sai
vaivoin sanotuksi:
"Olen mielelläni valmis puhumaan kanssanne asiasta enkä tule tekemään
mitään pakoyrityksiä. Mutta minä en ole tullut mrs Eltonin luota, eikä
hän ole sisareni. Juttu, jonka kerroin teille tänään iltapäivällä, ei
ollut totta."
"Mutta miksi?" kysy Shannon, kun he kulkivat yhdessä pitkin käytävää
ulos asemarakennuksesta.
"Koska" — Audrey epäröi — "tiesin teidän olevan salapoliisin."
Shannon kutsui auton, antoi ajajalle ohjeensa ja auttoi Audreyn autoon.
"Te valehtelette suojellaksenne sisartanne ja Bunny Eltonia", sanoi
hän. "Minusta on ikävää käyttää teistä sanaa 'valehdella', mutta juuri
sitä te teette, lapsukaiseni."
Audreyn ajatukset olivat täydellisessä sekasorrossa, josta muuan selvä
seikka kuitenkin sukelsi esiin. Se ei ollut mikään pienoiskuva, joka
hänen piti viedä Doralta sille salaperäiselle naiselle; se oli jotakin
paljon tärkeämpää, jotakin kauhistuttavan vakavaa.
"Mitä siinä käärössä oli?" kysyi hän käheästi.
"Suomen kuningattaren timanttikaulaketjut, jollen ole suuresti
erehtynyt. Hänen autonsa pysähdytettiin The Mallilla neljä päivää
sitten, ja jalokivet anastettiin hänen kaulastaan."
Audrey suoristautui irvistäen tuskasta. Hänestä tuntui, kuin Shannon
olisi lyönyt häntä. Dora Hän oli lukenut jotakin ryöstöstä niistä
sanomalehdistä, jotka Shannon oli hankkinut hänelle Barnhamin asemalla.
Mrs Graffitt oli puhunut rikoksesta. Hän istui pitkän aikaa kauhun
lamauttamana.
"Tietysti te ette tietänyt, mitä käärössä oli", sanoi Shannon aivan
kuin puhuen itsekseen. "Teen teille kauhean kehoituksen, mutta teidän
täytyy kertoa minulle totuus, vaikkakin se saattaa sisarenne siihen
paikkaan, joka on odottanut häntä jo useita vuosia."
Auto näytti kääntyvän ja kääntyvän; ikkunasta näkyvät valot ja liikenne
muuttuivat sekavaksi virraksi.
"Tee kaikkesi Doran puolesta..." Äidin alinomaa toistama kehoitus,
jonka Audrey jo oli melkein unohtanut, kaikui hänen korvissaan. Hän
vapisi ankarasti; hänen päänsä oli aivan puutunut eikä antanut hänelle
mitään neuvoa. Ainoastaan yhdestä seikasta hän oli selvillä: hän oli
tullut pidätetyksi, hän, Audrey Bedford Beak Farmista! Hän kostutti
kielellään kuivia huuliaan.
"Minulla ei ole mitään sisarta", sanoi hän hengittäen raskaasti. "Minä
varastin kaulaketjut!"
Hän kuuli Shannonin nauravan pehmeästi ja olisi voinut murhata hänet.
"Te poloinen lapsiparka!" sanoi Shannon. "Ryöstön suoritti kolme
kokenutta rosvoa. Kuulkaahan nyt", — hän taputti hänen kättään
lempeästi — "minä en aio sallia teidän toteuttaa tätä typerää
päähänpistoanne. Ettekö tietänyt, että Dora Elton ja hänen miehensä
ovat Lontoon vaarallisimpia varkaita."
Audrey itki kasvot käsissään.
"Ei, ei", nyyhkytti hän, "en tiedä mitään... Hän ei ole sisareni."
Dick Shannon huokasi ja kohautti hartioitaan. Ei ollut tehtävissä
mitään muuta kuin panna hänet syytteeseen.
Pierre oli saapunut poliisiasemalle ennen heitä, ja Audrey katseli
kauhun lumoamana hänen tarkastamistaan ja näki, kuinka käärö aukaistiin
ja sen välkkyvä ja kimalteleva sisällys laskettiin pöydälle. Sitten
Shannon otti häntä lempeästi käsivarresta ja vei hänet teräsaitauksen
sisäpuolelle.
"Nimi on Audrey Bedford", sanoi Shannon. "Osoite on Fontwell, West
Sussex. Syytetään" — hän epäröi — "varastetun tavaran hallussapidosta
tietoisena siitä, että se on varastettu. Kertokaa nyt totuus", kuiskasi
hän.
Audrey pudisti päätään.