Salajuoni.
Big Bill ei ollut ensinkään tunteellinen, mutta hänen sielussaan oli
kuitenkin vaikuttamassa jonkinlainen alkeellinen laki, jonka merkkeinä
olivat aikaisemmin olleet kunnian ja säädyllisyyden tunto.
"Sinun sisaresi! Et voi sallia hänenlaisensa lapsen antautua sellaiseen
vaaraan?"
Doran hymyily oli hänen vastauksenaan. Hänen miehensä pureskeli
hermostuneesti kynsiään.
"Siinä ei voi olla mitään vaaraa", sanoi hän, "ja jos on, niin eikö se
koske meitäkin?"
Stanford liikehti levottomasti.
"Niinhän se on. Mutta tässä asiassa on kysymyksessä meidän hyötymme
— ja vaaramme. Otaksukaammepa, että hän joutuu kiinni ja antaa ilmi
meidät."
"Se on ainoa todellinen vaara", sanoi Dora, "ja se ei ole kovinkaan
suuri."
Kookas mies katsoi ajattelevasti eteensä.
"Se esine on saatava pois tästä talosta ja pois maasta — ja pian!"
sanoi hän. "Se on liian kookas pitää ja rikkoa täällä, ja minä en
koskaan kulje minkään sanomalehtipojan ohi kuulematta sanomalehtien
asiasta nostamaa melua. Sulje ovi, Dora!"
Tämä totteli. Uuninreunakkeella oli kaunis kullattu ja emaljoitu kello,
jonka yläosassa oli pieni faunin kuvapatsas.
Tarttuen lujasti tähän kuvapatsaaseen Elton nosti pois suurimman osan
kellon sisustasta, ilman että kellon käynti siitä millään tavalla
häiriytyi. Painamalla erästä jousta hän sai pronssikotelon toisen sivun
aukenemaan, jolloin tuli näkyviin koteloon juuri sopiva tinapaperin
ympäröimä käärö. Sen hän laski pöydälle ja kääri auki, ja esille tuli
sellainen määrä sinistä, vihreätä ja puhtaan valkoista säteilyä, että
Doran suu aukeni ihmetyksestä ja ihailusta.
"Siinä on seitsemänkymmentätuhatta puntaa", sanoi Stanford ja
työnsi ajatellen ulos alahuulensa. "Ja siinä on myöskin kymmenen
vuotta jollekulle — seitsemän vuotta varkaudesta ja kolme vuotta
majesteettirikoksesta. Vierailevalta kuningattarelta ei voi ryöstää
saamatta tuomioon jotakin lisää."
Elton värisi.
"Älä puhu tuomioista, hyvä mies", sanoi hän äreästi. "Jos Pierre hoitaa
osansa..."
"Pierre tulee hoitamaan osansa. Hän odottaa Charing Crossin asemalla
kello yhdeksän ja viisitoista. Kysymys on siitä, kuka ottaa viedäkseen
esineen."
Oli jonkin aikaa äänetöntä.
"Audrey tekee sen", sanoi Dora lopuksi. "Olin hölmö, kun en ajatellut
sitä heti, kun näin hänet. Kukaan ei tunne häntä eikä kukaan tule häntä
epäilemään. Pierre on helppo tuntea. Ja sitten, Bunny, irti tällaisista
hommista kerta kaikkiaan." Hän nyökkäsi päätään korostaen sanojaan. "On
olemassa vanha kertomus vesiruukusta ja kaivosta; ja _Sunday Globessa_
on julkaistu kertomus Daisy Emmingin elämästä vankilassa — ottaen ne
yhdessä minä luin varoituksen nuorille naisille."
"Ehkäpä mr Lacy Marshalt antaa Martinille jonkin johtajanpaikan",
pisteli Stanford.
"Tunnen tuskin koko miestä", sanoi Dora terävästi. "Kerroin sinulle
hänestä, Bunny. Hän on se mies, jonka tapasin Denhoresin tanssiaisissa.
Hän on eteläafrikkalainen ja rikas, mutta tavattoman saita."
Martin Elton katsoi häneen epäluuloisesti.
"En tietänyt sinun tuntevan häntä...", aloitti hän.
"Palatkaa asiaan", keskeytti Stanford. "On yksi seikka, jonka tahtoisin
tietää. Mitä teemme, jos hän joutuu kiinni?"
Jälleen pitkä ja kiusallinen äänettömyys.
"Emmekö voisi pitää sitä täällä siihen saakka, kunnes melu on ohi?"
kysyi Elton. "Ei ole epäilyksen varjoakaan siitä, että meitä ajatellaan
tämän jutun yhteydessä."
Stanford katsoi häntä suoraan silmiin.
"Kaksitoista kuukautta sitten", sanoi hän hitaasti, "kun Leyland Hall
puhdistettiin, sinä sait viedyksi suurimman osan romusta pois maasta
erään bognorilaisen miehen välityksellä. Hän aiheutti sinulle hiukkasen
harmia, eikö niin?"
"Kyllä", sanoi toinen lyhyesti; "juuri sen takia en ollut ajatellut
häntä tämän yrityksen yhteydessä".
"Ja siinä teit viisaasti", sanoi Bill nyökäten hyväksyvästi. "Dick
Shannon on kuluttanut suurimman osan tätä päivää ystäväsi kanssa
Bognorissa!"
Martin Eltonin kalpeat kasvot kävivät vielä kalpeammiksi.
"En usko hänen lörpöttelevän", sanoi hän epävarmasti.
"Kuka tietää. Jos joku yleensä voi saada hänet lörpöttelemään, niin se
on juuri Shannon. Englannin salapoliisilaitos on edistynyt eri tavalla
sen jälkeen, kuin sen palvelukseen on tullut herrasmiehiä. Pidän
poliisista, jonka kanssa voi puhua järkeä." Hän kilisteli irtonaisia
rahoja taskussaan selittäen siten sanojaan. "Juuri senvuoksi sanon,
ettette voi pitää tätä esinettä tässä talossa. Bennett on voinut olla
lörpöttelemättä. Toiselta puolen hän taas on voinut päästää lörpöttelyn
tapaisia ääniä. Mitä sinä sanot, Dora?"
Tämä nyökkäsi.
"Se on saatava pois täältä: olen myöntänyt sen koko ajan", sanoi hän.
"Pane se kääröön, Martin."
He katselivat syrjästä, kun Elton kääri kaulaketjut jälleen vanuun,
asetti käärön vanhaan savukelaatikkoon ja pani sen sitten ruskeaan
paperikääreeseen. Sitten Stanford kysyi:
"Lörpötteleekö sisaresi, jos hän joutuu kiinni?"
Dora mietti hetkisen, ennenkuin vastasi.
"Olen varma hänestä", sanoi hän.
"Kutsu hänet tänne", sanoi Stanford, kun käärö °H sidottu lujasti ja
piilotettu erään sohvatyynyn alle ja kellon yläosa asetettu takaisin
paikalleen.
Audrey istui syvässä, matalassa nojatuolissa kaasuvalkean edessä
mietiskellen omituista vastaanottoa, kun hän kuuli Doran askelet
portaissa.
"Voit nyt tulla alas."
Hän katseli sisartaan eikä kaikesta oveluudestaan huolimatta voinut
salata silmänluontiinsa sisältyvää halveksivaa arvostelua.
"Olet oikea linnunpelätti, Audrey! Minun on ostettava sinulle heti
paikalla jonkin verran vaatteita."
Audrey seurasi häntä alempaan kerrokseen ja isoon vierashuoneeseen,
joka ulottui talon seinästä toiseen. Kookas, leveäharteinen mies seisoi
selkä tuleen päin, ja Audreyn silmät pysähtyivät ensiksi häneen.
Hän oli noin viisikymmenvuotias mies, jonka tukka oli leikattu niin
lyhyeksi, että Audrey luuli häntä ensin kaljupäiseksi. Hänen syvät,
vastenmieliset silmänsä tarkastelivat kiinteästi Audreyta tämän
astuessa sisään.
"Tämä on mr Stanford", esitteli Dora. "Ja tämä on minun pikku siskoni."
Stanford ojensi ison kätensä tarttuen Audreyn käteen otteella, joka sai
hänet kivusta hätkähtämään.
Toinen huoneessa olevista miehistä oli hoikka ja solakka, ja hänen
tavatonta kalpeuttaan korostivat pienet, mustat viikset ja sysimustat
kulmakarvat. Hyvännäköinen, ajatteli Audrey, melkein kaunis. Tämä oli
siis se suuri Martin, josta hän oli kuullut niin paljon ylistyspuheita.
"Olen iloinen saadessani tutustua sinuun, Audrey", sanoi hän ihaillen
tuijottaen tytön kasvoihin. "Hän on kuin persikka, Dora."
"Hän on kauniimpi kuin aikaisemmin", sanoi Dora välinpitämättömästi,
"mutta hänen pukunsa on peloittava".
Audreyn tapaista ei ollut tuntea itseänsä vaivautuneeksi. Hän oli niin
paljon köyhyyden koettelemuksien yläpuolella, että tavallisesti olisi
suopeasti nauranut tällaiselle karkealle huomautukselle. Mutta nyt
hän jostakin syystä tunsi itsensä hämmentyneeksi. Se johtui tulisijan
ääressä olevan kookkaan miehen uupumattomasta tuijottamisesta, hänen
silmiensä suorittamasta kylmästä arvioimisesta.
Stanford katsoi kelloaan.
"Lähden nyt", sanoi hän. "Olen iloinen saatuani tavata teidät, miss.
Ehkä saan nähdä teidät jälleen."
Audrey toivoi vilpittömästi, että tämä tapaaminen jäisi viimeiseksi.