Aurinko valaa kirkkauttaan lumisten hankien yli, jotka taaskin
peitt‰v‰t maata, t‰t‰ ihmisten maata. Vuosikymmenet vieriv‰t, ihmiset
vaihtuvat, uneksivat, uupuvat, ymm‰rt‰m‰tt‰, mit‰ tapahtuu ja mit‰ on
tapahtunut.
Mit‰ on tapahtunut? Rinnassani nyyhkytt‰‰. Mit‰‰n ei ole tapahtunut.
Olen harhaillut t‰‰ll‰ vain yksin, yksin, kaivannut sit‰, jota miss‰‰n
ei ole -- mit‰‰n muuta ei ole tapahtunut.
Tapahtuiko sinulle? Tapahtuuko kenellek‰‰n?
Sin‰ lep‰‰t nyt siell‰ kylm‰ss‰ haudassasi -- sinne sin‰ jouduit --
mit‰‰n muuta ei ole tapahtunut.
* * * * *
Olen yksin, nyt vasta yksin, kun tunnen, ett‰ mit‰‰n muuta
mahdollisuutta ei koskaan olisikaan. En ole sit‰ ennen ymm‰rt‰nyt.
En ole ennen ymm‰rt‰nyt.
Seison ‰‰netˆnn‰ ja katson.
Huurteiset puut kimaltelevat, miten ne kimaltelevat s‰rkyv‰n puhtaina
taivasta vasten. Auringon kultaiset s‰teet taittuvat hankiin ja
leikkaavat ilmaa.
Mik‰ kirkkaus kaikkialla, kaikkialla. Rauha, josta en ennen ole mit‰‰n
tiennyt, ‰‰nettˆmyys, kuulakkuus, joka tunkee l‰pi syd‰meni.
Nyt n‰en, ett‰ ulkopuolella meit‰ on kauneutta, lepoa, jota mik‰‰n ei
h‰iritse, puhtautta, i‰isyytt‰, joka yksin tuskan vaientaa.
I‰isyytt‰, jossa el‰m‰ oli vain lyhyt uni, ‰‰netˆn huokaus. -- Vain
unta, satua, vain sammuva kaipaus --
Rakastan kuitenkin sit‰ satua, sit‰ kipe‰‰ kaipausta, kuinka sit‰
rakastan kaikkine tuskinensa.
Polvistun maahan ja kiit‰n kaikesta, mit‰ olen saanut, ja kaikesta,
mik‰ on saamatta j‰‰nyt.