I
"Jahaa, oletteko kaupungissa", sanoi h‰n minulle, kun h‰n minut kadulla
tapasi.
Syd‰meni seisahtui. Niinkˆ vain, niinkˆ vain h‰n sanoi.
"Olen matkustanut", sanoin hiljaa.
"Jaa."
"Asioille, ostoksille."
"Niin pitk‰n matkan."
Pitk‰n. Sanoiko h‰n pitk‰n? Minusta se ei ollut pitk‰. Ei mik‰‰n matka
olisi minusta pitk‰. Saadakseni h‰nt‰ n‰hd‰ -- vain syrj‰st‰ n‰hd‰.
Palatakseni j‰lleen takaisin ja kaivatakseni entist‰ enemm‰n.
Ja t‰‰ll‰ kotona ei en‰‰ jaksanut. El‰m‰ t‰‰ll‰ oli sairasta. Yˆt‰
p‰iv‰‰ h‰nt‰ ajattelin. Kaipasin h‰nen hyvyytt‰ns‰, kaipasin niit‰
sanoja, joita h‰n ei koskaan sanonut, kaipasin sit‰ l‰mpˆ‰, joka el‰m‰n
hedelmˆitt‰‰ ja sille sis‰llˆn antaa.
Ei, h‰n ei sit‰ tiennyt.
Tunsin siin‰ seisoessa h‰nen katseensa poskellani, kaulallani, se olisi
tahtonut tunkeutua syvemm‰lle, varmaan n‰hd‰kseen, olinko onnellinen.
Min‰ naurahdin, vaikkei olisi tarvinnut. Pelk‰sin, ett‰ h‰n seuraisi
ajatuksiani.
"Ja miehenne, kuinka h‰n jaksaa?"
"Kiitos, voi hyvin."
On monta kysymyst‰, joka on tehnyt minulle pahaa, tavallista sanaa,
joka on koskenut minuun, katsetta, joka on loukannut minua, ja kun min‰
niit‰ muistan, s‰ps‰hd‰n kuin piiskan iskun saanut.
Sattui er‰s tuttava silloin kulkemaan ohitsemme.
"H‰n on nyt eronnut miehest‰ns‰", sanoin h‰t‰iss‰ni.
"Jaa, niin on."
"En k‰sit‰", sanoin, "kuinka niin voi tehd‰, kuinka voi erota
miehest‰ns‰".
H‰n hym‰hti, niinkuin lapselle hym‰hdet‰‰n. Luuliko h‰n, ett‰ niin
tosiaankin ajattelin?
"Ettekˆ k‰sit‰?"
"En, kuinka min‰ k‰sitt‰isin?"
"Eiv‰t rakastaneet, yksinkertaisesti."
"Rakastaneet? Ehk‰ ne eiv‰t sitten rakastaneet --"
N‰in koko sarjan kohtauksia heid‰n el‰m‰st‰ns‰. Kuinka min‰ kaikki ne
niin hyvin tunsin. Eiv‰t rakastaneet --
Seh‰n se oli. Seh‰n se siin‰ oli.
Rintaani ahdisti.
"Tietysti, tietysti --"
"Kuinka me nyt t‰h‰n johduimme?"
"Niin, kuinka?"
Aurinko paistoi h‰nen silmiins‰. Hymy v‰l‰hti h‰nen katseessansa. Tahi
oliko se vain auringons‰de, joka leikki siin‰ h‰nen silm‰ripsill‰ns‰?
Tahi n‰kikˆ h‰n alastomuuteni, aavistiko, kuinka avuton olin, kun
hairahdin sellaista puhumaan? Mutta min‰ tunsin h‰nen katseensa
hyv‰ilyn. Ja min‰ katsoin vain, enk‰ mit‰‰n peitt‰nyt.
Lausuin pari sanaa. En muista mit‰. H‰n hymyili minulle. Niin, h‰n
hymyili --
Tahi erehdyinkˆ, niinkuin monesti ennenkin? Kenties ei h‰n
hymyillytk‰‰n.
Tarkastin h‰nt‰. H‰nen kasvonsa olivat kalpeat ja aurinko raukaisi
h‰nen v‰syneit‰ silm‰luomiansa, niin ett‰ ne peittiv‰t nyt katseen
kokonaan.
Kenties ei h‰n hymyillytk‰‰n. Jos min‰ sen tiet‰isin. Miksi olisi h‰n
minulle hymyillyt?
Ja min‰ huomasin, ettei h‰nen kauluksensa ollut puhdas. Ei kauluskaan
puhdas! Ei ollut kuka olisi huolehtinut. Ja min‰, min‰ t‰‰ll‰ vain
aikaani tuhlasin enk‰ voinut auttaa.
Olisin tahtonut h‰nelle k‰teni ojentaa ja jotakin sanoa. Mutta ei
sopinut. Olisin tahtonut sanoa h‰nelle kaikki. Mutta ei sopinut.
"Milloin matkustatte pois", kysyi h‰n.
"Niin pian kuin voin. Mieheni odottaa -- h‰n on sellainen --"
Sanoin sen kevyesti ja valoisasti.
"Onnellista."
Nyˆk‰ytin p‰‰t‰ni ja hymyilin.
Kadulle paistoi aurinko n‰‰nnytt‰v‰sti. Syd‰nt‰ni pakahdutti outo tunto.
"Hyv‰sti, t‰ytyy kiireht‰‰", sanoin.
"Hyv‰sti, ehk‰p‰ viel‰ tapaamme."
Kuljin kotia.
J‰in tuijottamaan kauaksi ikkunastani p‰iv‰n paahtamille, harmaille
kaduille. Se oli vieras maailma. Ei ollut siell‰ mit‰‰n minulle. Ei
yst‰v‰llist‰ ajatusta, ei ymm‰rryst‰, ei mit‰‰n.
Syd‰nt‰ni pakahdutti outo tunto.
Miss‰, miss‰ oli sitten minun paikkani?