Soitto t‰ytti avaran salin. Vaaleat naisparvet liikkuivat kevein‰ ja
asettuivat tanssia varten.
Serkukset Anna ja Eriika kulkivat k‰sikk‰in salin poikki.
"N‰itkˆ sin‰ h‰net, Eriika?"
"Kenet?"
"Sulhasesi."
"Entisen, tarkoitat. ƒl‰ pelk‰‰, ei minua haittaa, jos h‰n on t‰‰ll‰."
"Min‰ k‰rsin, kun en tiennyt, miksi se tapahtui."
"Rakas."
Eriikan ‰‰ni oli varma ja l‰mmin. Se oli siis ollut tuskaton leikkaus.
"N‰en, ett‰ tahtoisit tiet‰‰, Anna. Kysy vain. Minulta voit kysy‰, tahi
min‰ sanon suoraan, siin‰ ei ollut --" musiikki sotki h‰nen ‰‰nens‰,
niin ett‰ h‰nen t‰ytyi kumartua ja kuiskata Annan korvaan, "siin‰ ei
ollut sit‰, jota sanovat rakkaudeksi."
Sit‰ sanoessaan n‰ytti h‰n saaneen kiinni jostakin ajatuksesta. Katse
kirkastui. Omituinen valo l‰ik‰hti h‰nen kasvoilleen, niinkuin ihana
n‰ky olisi h‰nen silmiens‰ ohi kiit‰nyt.
"Min‰ tiesin sen."
"ƒiti olisi tahtonut ja olisihan se saanut tapahtua."
"Ei, ei saanut."
"Se tapahtuu kuitenkin joskus."
"Sin‰ et saa."
"Vaan jos t‰ytyy."
He olivat joutuneet salin per‰lle, jossa ‰iti ja sisaret istuivat.
"Katso, ‰iti n‰ytt‰‰ viel‰ niin nuorelta", kuiskasi Eriika, "voisi
viel‰ vaikka itsekin --"
"Eriika --"
"El‰ke is‰n j‰lkeen on liian pieni n‰in monelle."
Kun he istuutuivat, tunsi Eriika, kuinka ‰iti tarkasti h‰nen
kasvojansa. H‰n tiesi ‰idin huolen. Eriika alkoi n‰ytt‰‰ kuluneelta ja
vanhalta. H‰nt‰ oli vaikeampi jo kaupaksi saada. Mutta ‰idin ei
tarvinnut huolehtia. H‰n tahtoi ponnistaa, h‰n osasi miellytt‰‰ ja
vet‰‰ puoleensa, jos tahtoi, ja h‰n tahtoi tehd‰ valinnan viisaasti,
saavuttaa, mit‰ ‰iti, mit‰ h‰n itsekin nyt tahtoi. Sill‰ kun h‰n purki
entisen kihlauksensa, joka oli ‰iti‰ ja sisaria ajatellen tehty, ja kun
h‰n ennen purkamista oli kysynyt lupaa ja neuvoa ‰idilt‰, oli ‰iti
sanonut: "Jos et voi t‰m‰n kanssa, en tahdo pakottaa, se olisi v‰‰rin.
Min‰ luotan sinuun kuitenkin, rakas lapsi."
"Ymm‰rr‰n."
"Sin‰ olet j‰rkev‰."
"Kyll‰, ‰iti."
Se oli lupaus, joka h‰nt‰ painoi ja velvoitti, niin kauan kuin h‰n
toisen leip‰‰ sˆi ja toisen palvelijat h‰nt‰ palvelivat.
Ja ‰iti oli oikeassa. H‰n oli aina oikeassa. Riippumattomuutta ja
rauhaa Eriika kaipasi. H‰n oli saanut k‰rsi‰ niiden puutetta. Nyt
t‰ytyi siit‰ loppu tulla.
ƒiti oli oikeassa. Ei auttanut muu kuin viisaasti menn‰. Rakkaus oli
ylellisyystavaraa, jota ei kannattanut heid‰n huomioon ottaa eik‰
odottaa.
H‰n ymm‰rsi sen, eik‰ h‰n olisi sit‰ odottanutkaan, mutta h‰nt‰
katkeroitti kuitenkin hiukan, mik‰ lienee katkeroittanut.
Kun h‰n katseli salin h‰ik‰isev‰‰ komeutta ja kuunteli puheen keve‰t‰
kohinaa, joka pehme‰n‰ ja hyv‰ilev‰n‰ upposi s‰velten mahtaviin
aaltoihin, painui h‰nen mielens‰ alakuloiseksi.
"Anna", kuiskasi h‰n serkulleen, "kuinka ihmiset n‰ytt‰v‰t iloisilta."
"Eriika", sanoi ‰iti, "olet unohtanut puuterin, silm‰naluksesi ovat
niin v‰syneet."
"Se on totta", sanoi Eriika ja nousi ylˆs, "tulen pian takaisin."
"Pukuhuoneen pˆyd‰ll‰ laukussani on rasia. Rakas Anna, kiiruhda h‰nen
j‰lkeens‰, ettei h‰n yksin."
Eriika oli jo l‰htenyt. H‰n ei huomannut Annaa, joka tavoitti h‰net ja
kulki h‰nen vierell‰‰n. Hajuvesien, puuterin ja paljaan ihon tuoksu
hulmahteli heid‰n ymp‰rill‰‰n ja ik‰‰nkuin verkkona laskeutui Eriikan
silmien eteen ja etensi esineet h‰nest‰. H‰n kulki kuin unissaan oikein
tajuamatta. Hermoissaan tunsi h‰n levottomuutta. H‰nest‰ oli
k‰sitt‰m‰tˆnt‰, jotakin k‰sitt‰m‰tˆnt‰ kaikessa. Loppumaton ihmismeri,
joka aaltoili h‰nen ymp‰rill‰‰n, puhetta ja naurua, joka j‰i h‰nen
j‰lkeens‰ ja haihtui kaukaiseksi huminaksi.
Mit‰ h‰n etsi -- mit‰ h‰n tahtoi -- mit‰ teki h‰n t‰‰ll‰?
H‰nt‰ v‰risytti. Sitten kulki n‰kym‰tˆn k‰si pitkin h‰nen ruumistansa,
hiveli, tyynnytti ja lamautti h‰nen hermonsa j‰ykiksi ja kylmiksi. H‰n
ei voinut liikauttaa itse‰‰n. H‰m‰ryys katosi. V‰l‰hti valoa ja tutut
kasvot ilmestyiv‰t yht‰kki‰ h‰nen silmiens‰ eteen ja katosivat samassa.
Hetki vain ja kaikki oli ohi.
"Mik‰ sinulle tuli?"
"Ei mit‰‰n, ei mit‰‰n", kuin tuskan huuto p‰‰si se h‰nen huuliltansa.
H‰n tarttui Annan k‰sivarteen, h‰nen t‰ytyi lev‰t‰.
"Sin‰ olet aivan kalpea."
"Tukahduttaa."
He tulivat pukuhuoneeseen.
"Odotetaan, ett‰ p‰‰semme suuren peilin eteen. Miss‰h‰n se laukku
lienee?"
"Min‰ etsin. Istu sin‰ sen aikaa."
Eriika istuutui ja nojasi paljaalla kyyn‰sp‰‰ll‰‰n outoon, kylm‰‰n
pˆyt‰‰n. Kuinka el‰m‰ olisi ollut helppoa, jos se salainen sairaus ei
olisi h‰nt‰ vaivannut? Kun h‰n oli heikompi, tulivat h‰nen hermonsa
rauhattomiksi, syd‰mess‰ oli puristusta ja k‰det tekiv‰t liikkeit‰,
joita h‰n ei voinut hallita, mutta joita muut eiv‰t olleet viel‰
huomanneet. Ja ne kasvot ilmestyiv‰t. Kenties h‰n luulotteli, kenties
se oli mielikuvitusta, kuitenkin n‰ki h‰n ne ilmiel‰vin‰, sellaisina
kuin h‰n oli ne n‰hnyt, kun Eriika h‰nen mallinaan oli istunut.
H‰n oli heikentynyt sen ajan j‰lkeen. H‰n kulutti silloin itse‰ns‰,
tuhlasi voimiansa. Mihin? Kaikkeen siihen, siihen kiduttavaan. Kun h‰n
istui h‰nen edess‰‰n tarkasteltavana, antoi h‰n h‰nen katseensa hallita
itse‰ns‰. Se katse tunki h‰nen syd‰meens‰, sieluunsa, ruumiiseensa,
kaikkialle. Sen edess‰ ei Eriika ollut mit‰‰n, sen edess‰ t‰ytyi h‰nen
alistua, ja paljastua. H‰nell‰ ei saanut olla mit‰‰n peitett‰v‰‰, ei
mit‰‰n sisimp‰‰, ei pyh‰kkˆ‰, jonne sill‰ toisella ei olisi ollut
oikeutta astua. Kuinka h‰n oli ollut kurja ja voimaton ja kuinka h‰n
vain himoitsi, himoitsi heitt‰yty‰ sen katseen raiskattavaksi? H‰n oli
halpa, kurjan kurja, jolla ei ollut muuta kuin yksi himo, saada
alistua, ja yksi nautinto, k‰rsiminen, oman kurjuutensa tunto.
Rakastiko h‰n sit‰ vierasta, joka oli vallan h‰nen ylitsens‰ ottanut ja
leikitellyt ne muutamat viikot h‰nen sairaalla sielullaan ja j‰tt‰nyt
h‰net vaatimatta mit‰‰n muuta?
Ei, h‰n ei rakastanut. Jos sit‰ olisi vaadittu, olisi h‰nen t‰ytynyt
rakastaa ja kaikkensa antaa. H‰nell‰ itsell‰‰n ei ollut mit‰‰n
m‰‰r‰‰misvaltaa eik‰ tahtoa itsens‰ yli. H‰nen sielunsa oli pienen
pieni osa sen toisen voimakkaamman sielusta, mit‰ siell‰ tahdottiin ja
ajateltiin, tahtoi ja ajatteli h‰nkin. Tarvittiin vain v‰h‰inen ilme,
pieni vivahdus siin‰ katseessa, ja h‰n ymm‰rsi totella. Se oli selv‰‰,
se puhui h‰nelle tarkemmin kuin vuosien l‰heisyydet olisivat puhuneet.
Sanoja eiv‰t he tarvinneet, niit‰ ei monta vaihdettu. Kaikki oli selv‰‰
ilmankin. Oli jonkinlainen luonnon pakko kuulua siten h‰nelle, avautua,
olla h‰nen omansa. Kenties tarvitsi toinen h‰nt‰ vain tyˆt‰ns‰ varten.
K‰ytti valtaansa, kun voi. Oliko se oikein? H‰nen asiansa ei ollut
tutkia sit‰. Ei h‰n edes sit‰ ajatellut.
Eriika oli silloin kihloissa. H‰n purki kihlauksensa. Kenellek‰‰n
toiselle ei h‰n silloin tahtonut kuulua, kenellek‰‰n toiselle ei tili‰
itsest‰‰n tehd‰. Oli helpompaa ja selvemp‰‰ niin.
Ja kun h‰n sanaa sanomatta matkusti pois ja j‰tti Eriikan, tuntui
Etiikasta, kuin h‰n olisi saanut suuren lahjan, oman el‰m‰ns‰, oman
itsens‰ takaisin.
Mutta kuitenkin tunsi Eriika viel‰ h‰nen l‰sn‰olonsa, tunsi, ettei h‰n
voinut en‰‰ olla yksin, siell‰ kaukana ihmiser‰maassa kulki toinen,
jolla oli oikeus h‰neen, joka seurasi h‰nt‰, minne ikin‰ h‰n meni,
jonka kuva oli h‰nen sieluunsa poltettu, niin ett‰ h‰n oli n‰kevin‰‰n,
ett‰ h‰n n‰ki h‰net v‰list‰ edess‰ns‰ el‰v‰n‰.
Se oli sairautta. H‰nen hermonsa olivat niin ‰rsyytyneet, ettei h‰n
viel‰ kokonaan ollut voinut vapautua siit‰. H‰n oli viime aikoina
taistellut koko sielunsa voimalla. H‰nen t‰ytyi tulla terveeksi ja
kokonaistua, vaikka kaikki oli s‰rkynytt‰ ja repaleista ja h‰n oli
heikko siit‰ sairaudesta ja niist‰ monista myˆnnytyksist‰ ulkonaisille
oloille, ‰idille, kaikelle sille pakolle ja velvoitukselle, jota el‰m‰
oli t‰ynn‰.
Mutta h‰nen edess‰‰n kangasti selv‰ el‰m‰, vapaa vaihto ja terve
ruumiiden yhteys, joka s‰ilytti inhimillisen vapauden ja oli toista
kuin t‰m‰ sairas, salainen tuska. Siihen oli ponnistettava.
Omituista ponnistusta koko el‰m‰, mit‰ ponnistusta ja t‰ytymist‰ --
kuinka kauan? Siksikˆ, kunnes saavutti ‰idin puolityls‰n ja tunnottoman
tilan?
"Eriika, meid‰n t‰ytyy joutua, t‰ss‰ on puuterirasia."
"Sin‰ lˆysit sen, kiitos, olin unohtaa. Tanssi on tainnut jo alkaa?"
"Se on alkanut."
He olivat tulleet salin ovelle.
"Katso", kuiskasi Eriika serkulleen, "eikˆ n‰m‰ ihmiset s‰‰lit‰ sinua?
Etkˆ luule, ett‰ jokaisella n‰ill‰ on pienet ik‰vyytens‰ -- ettei el‰m‰
ole l‰hesk‰‰n sit‰, milt‰ se n‰ytt‰‰."