"Minulla on vaikea olla."
"Mik‰ sinulla on?"
"Minulla on vaikea olla."
"Sin‰ n‰yt‰t kalpealta, oletko sairas?"
"En."
Aliinan rinta aaltoili. H‰nen katseensa oli synkk‰ ja sairas.
"Sin‰ olet sairas."
"En."
H‰n heitt‰ytyi Hermanin kaulaan kiihke‰n‰.
"Herman, Herman, vie minut pois, vie minut pois!"
Mutta Herman ei jaksanut.
"Jos sin‰ tiet‰isit."
"Mit‰?"
"Mik‰ tuska on t‰‰ll‰."
H‰n painoi syd‰nt‰ns‰.
"Sin‰ et v‰lit‰ en‰‰, min‰ tied‰n sen, sin‰ et tahdo minua en‰‰."
H‰nen vartalonsa v‰‰ntyi taaksep‰in, silm‰t puristuivat kiinni.
"Min‰ olen nuori viel‰, minun t‰ytyy el‰‰, suonissani polttaa, j‰‰ aina
polttamaan."
"Aliina."
"Mit‰ sin‰ katsot, niin kylm‰sti katsot. Mene, mene pois."
H‰n v‰‰nsi k‰si‰ns‰.
"Ja mit‰ sin‰ t‰nne tulit, kun et tarvitse minua -- mene, mene pois."
H‰n heitt‰ytyi v‰syneen‰ sohvalle. Herman laski k‰tens‰ h‰nen p‰‰ns‰
p‰‰lle. J‰nnitys laukesi ja Aliinan itku tyyntyi tasaiseksi.
Hermanin korvissa kaikuivat viel‰ Aliinan viimeiset sanat. Niiden
tuskallisessa j‰nnityksess‰ oli vivahdus v‰‰r‰‰. Aliina liioitteli
tunteitansa ja n‰ytteli j‰rkytt‰‰kseen h‰nen tasapainoansa. Mutta h‰nt‰
ei siten voitettu.
Ja mit‰ Aliina vaati h‰nelt‰? Eih‰n h‰nell‰ pit‰isi mit‰‰n vaadittavaa
olla. Hermanin syd‰n koveni.
"Sin‰ rakastat kohtauksia", sanoi h‰n, "min‰ en jaksa mukana olla,
vaikka mielell‰ni tahtoisin."
Aliina vaikeni.
"Ja mink‰ min‰ taidan, ruumiinkin ymp‰rill‰ t‰ytyy pit‰‰ j‰it‰, jos on
liian l‰mmin, niin, kaikki m‰t‰nee, ellei aikanansa haudata."
H‰n n‰ki sanojensa vaikutuksen.
Mist‰ h‰n ne sanat sai? H‰n sanoi ne vain ajattelematta, ‰rsytt‰‰kseen.
Ja niiss‰ oli tehty‰ ja iljett‰v‰‰ h‰nest‰ itsest‰‰nkin. H‰nh‰n se oli,
joka kohtauksia nyt rakasti. Mutta h‰n ei lˆyt‰nyt oikeata itse‰ns‰.
L‰ksisikˆ h‰n pois? Sekin tuntui liialta ja luonnottomalta.
Aliina istui siin‰ kyyrysiss‰‰n niin pienen‰ ja raukkana.
Ihminenh‰n h‰n oli h‰nkin.
Hermanin rinnassa hajaantuivat tunnot pehmeiksi repaleiksi, jotka
turvattomina h‰ilyiv‰t sinne t‰nne.
"Min‰ j‰‰n t‰nne."
"J‰‰."
"Jos sinulla olisi jotakin, ottaisimme pienen ryypyn, se kaikki
sovittaa. Onko sinulla?"
"Konjakkia vain, siell‰."
Herman nosti kaapista pullon ja lasit ja he joivat ‰‰nettˆmin‰ ensin.
"ƒl‰ sin‰ sill‰ tavalla, Aliina, se on turhaa."
"Tied‰nh‰n min‰."
"Elet‰‰n hetki sellaisena kuin se tulee."
"Tied‰nh‰n min‰."
"Kuinka toiselle voi antaa, mit‰ itsell‰‰nk‰‰n ei ole, luuletko, etten
min‰ tahtoisi, n‰ith‰n sin‰ alussa, kuinka me toisin, se on nyt jo
kulunutta."
"Sinulle."
"Sinulle myˆs kohta, kunhan opit n‰kem‰‰n. Ne kuluvat aina, pohjalla
kun siin‰ ei ole kuin koristelematon vaihto."
"ƒl‰ viitsi nyt niin puhua."
"En, maljasi ennen, rakkaani."
"ƒl‰, Herman."
"Ehk‰ se on tuo konjakki vain, menee p‰‰h‰n. -- Sin‰ istut siin‰ ja
odotat, pikku tyttˆ olet, sin‰ s‰ik‰hd‰t ihmisen alastomuutta, siihen
on totuttava, siin‰ on kauneutensa, vaan eth‰n sin‰ ymm‰rr‰, sin‰ kun
olet nainen, veren kultainen kukka, herkk‰‰, puhtainta luontoa --
t‰ytyy ottaa teid‰t eri tavalla, kauniisti ja eri tavalla."
Herman kaatoi laseihin.
"Ei minulle niin paljon."
"Ei se pahaa tee -- heti sinun silm‰si saivat toisen v‰rin, ne olivat
‰sken niin v‰rittˆm‰t ja arat."
"Eiv‰th‰n nyt en‰‰."
"Eiv‰t."
Kuumat pilkut olivat kohonneet Hermanin poskille, silmiin tuli eloa.
"P‰iv‰ voi olla raskas, tuntuu joskus, ettei sen p‰‰h‰n p‰‰sisik‰‰n."
"P‰‰see kuitenkin."
"P‰‰see. Tule t‰nne, Aliina." Hermanin silmiin tuli kostea ja l‰mmin
kiilto. "Kuinka te olette ihania, naiset -- teiss‰ olen min‰ el‰nyt
el‰m‰ni ainoat hetket, teid‰n syliss‰nne unohtanut paljon."
"Maljasi, Herman."
Herman hymyili kaukaista hymy‰ns‰.
"Niin, juomme, tasapainon t‰hden, ymm‰rr‰tkˆ, kun min‰ sanon tasapainon
t‰hden, niin min‰ tarkoitan, ett‰ t‰ytyy ihmisen jaksaa, jaksaa vaikka
el‰v‰n‰ hautaansa astua."
"Rakas."
"Sanoinhan min‰, ettet sit‰ ymm‰rr‰, eik‰ tarvitsekaan. Jokainen
ihminen on oma maailmansa, ei tarvitse toisen sit‰ ymm‰rt‰‰."
"Herman, kun sinun ‰‰nesi on kummallinen. Sinulla on kuuma, min‰ riisun
nuttusi."
"Annahan olla, puhellaan. -- Mit‰ min‰ sanoin? Niin, ett‰ ihminen on
oma maailmansa. H‰nen rinnassaan on se maailma, ei sit‰ kukaan n‰e, ei
aavista, mit‰ siell‰ milloinkin liikkuu."
"Painanko min‰ polviasi?"
"Et, pane p‰‰si tuohon olkap‰‰lleni -- onko hyv‰ -- on niin
turvallista, kun on pieni olento, joka kuuntelee, kun toinen puhuu."
"Sinua, Herman, kuuntelee aina."
"Niin, sin‰ rakas. Min‰ tunnen, mit‰ sin‰ tunnet siin‰, onnellinen.
Min‰ tunnen aina, mit‰ muut tuntevat, el‰n heid‰n kanssansa, rakastan
heit‰ siksi. Mutta sitten v‰syy, palaa itseens‰, sulkeutuu muulle,
kuuntelee vain yksin‰isten hetkiens‰ ‰‰nettˆmi‰ s‰veleit‰, lˆyt‰‰
sielunsa syvyydest‰ aarteita, kuin el‰v‰t olennot kohoavat ne sielt‰,
saavat muotoja, luovat ymp‰rille rikkautta, jota kukaan ei n‰e eik‰
aavista -- se on se puoli, se puoli ihmist‰."
He joivat.
"Ymm‰rr‰tkˆ sin‰?"
"Min‰ kuuntelen."
"Kuuntele. Sin‰ olet hyv‰, kun kuuntelet. Sin‰ kuuntelet kuin lapsi,
tied‰t, ett‰ teet sill‰ hyv‰‰. P‰iv‰t tulevat ja menev‰t ‰‰nettˆmin‰
t‰‰ll‰, ei ole kenelle puheleisi, eik‰ tarvitsekaan."
"Tahdotko lis‰‰?"
"Kiitos, antaa olla. Sanoin, ett‰ se on se puoli. Mutta on toinenkin
puoli, kylm‰ j‰rki. J‰rki, kylm‰ ja kirkas kuin kristalli. -- Kun min‰
sit‰ ajattelen, tuntuu, tuntuu kuin min‰ jumaloisin jotakin ihmisess‰.
-- Aliina, kaadahan, rakas."
"J‰rjen malja."
"Lapsi, sin‰ puhut, sin‰ et tied‰, mit‰ sin‰ sanot, se on kenties sama
kuin Jumalan malja, sin‰ et tied‰, siksi voit sin‰ sanoa. Ymm‰rr‰tkˆ,
mit‰ on t‰ytynyt tapahtua, mik‰ hienostuminen luonnossa, ennenkuin
sellainen voima kuin j‰rki on siit‰ puristunut. Ei, kuinka sin‰ sen
k‰sitt‰isit. Voima, joka kohottaa kuolevan kaiken yl‰puolelle, ylˆs,
josta hallitsee katseellaan avaruuden ‰‰ret, mittaa syvimm‰tkin
syvyydet, ylˆs tietoisuuteen -- jumaluuteen."
H‰n vaikeni.
"Ja kuka on katsellut el‰m‰‰ sielt‰, on lˆyt‰nyt kerran ihanan
nautinnon. Siell‰ huvittelee koko inhimillisen pienuuden monista
muodoista, ne eiv‰t s‰rje, ne eiv‰t koske en‰‰. Nauttii siit‰
viileydest‰, joka puhaltaa sammuksiin rinnan v‰r‰j‰v‰t liekit,
j‰hmetytt‰‰ naurettaviksi kuvioiksi heikkojen aivojen lahjattomat
liikkeet. Aukeaa vain laajat, j‰iset n‰kˆpiirit, jossa ihminen haihtuu
pieneksi pilkuksi, j‰hmettyy samaan j‰iseen kokonaisuuteen mit‰‰n
mielenkiintoa en‰‰ her‰tt‰m‰tt‰ --"
Herman vaikeni. H‰nen katseensa viipyi kaukana. Kuinka h‰n nyt hyvin
tajusi, mit‰ h‰n tarkoitti.
"Niin, ett‰ niin voi olla --"
H‰n pyyhk‰isi k‰dell‰ otsaansa.
Aliina ei uskaltanut liikahtaa.
"Mit‰ min‰ puhuin -- niin, istuhan viel‰, niin vaikenemme. En min‰ en‰‰
puhu, sinusta oli se ik‰v‰‰, sinun silm‰si pyyt‰v‰t muuta."
"Herman."
"Ei, enh‰n min‰ sill‰, et silt‰ huonompi ole, sin‰ olet vain nainen,
el‰m‰‰ --"
"Maljasi."
"Vapautuaksemme, Aliina. Min‰ kuuntelin ‰sken omaa ‰‰nt‰ni, minua
huvitti se -- antaa ‰‰nen leikki‰ sanoissa. Huviksensa. Ajatusten
kulkea niin kaukana, kaukana ja sekaantua mahdottomiksi. Se on
yksin‰isen nautinto, ymm‰rr‰tkˆ?"
"Ymm‰rr‰n."
Herman tuijotti lasiin ‰‰netˆnn‰.
"El‰m‰n ainoa rikkaus on se, mit‰ itsest‰ns‰ voi puristaa -- ja mit‰ on
sek‰‰n?"
"Sin‰ olet jo v‰synyt, otanko min‰ keng‰t jaloistasi?"
Aliina riisui keng‰t h‰nen jaloistaan ja sai h‰net vuoteelle.
"ƒl‰ v‰lit‰ minusta, Aliina, ‰l‰ v‰lit‰."
"Nukuhan, rakas."
Herman nukkui heti. Mutta Aliina j‰i viel‰ istumaan.
H‰n k‰sitti, ett‰ se oli lopussa.
H‰n istui kauan ajattelematta mit‰‰n.