P‰iv‰t kuluivat, tunsi kuinka ne k‰dest‰ luisuivat tyhjin‰ ja
sis‰llyksettˆmin‰. Pohjalle j‰i vain ik‰v‰, voimaton ik‰v‰, joka
el‰m‰nhalun kuiviin imi.
Ei syntynyt el‰m‰niloa, ei jaksanut rep‰isty‰ toimettomuudesta. Istui
tuntikaudet paikoillaan. Hiljaisuus tappoi el‰m‰n rinnassa. Mit‰‰n ei
siet‰nyt. Ajatus pyrki tulemaan, sen tyˆnsi pois.
Tyhjyys. Se oli patoutunut rinnan alle kovaksi ja liikkumattomaksi.
Tuntui joskus, kuin se laajeneisi ja rinnan halkaiseisi ja sitten, ett‰
se kuin k‰‰rme hiipi, hiipi siell‰, kiertyi syd‰men ymp‰rille, puristi
sit‰ hiljalleen ja tasaisesti, imi veren ja lep‰si siin‰ kyll‰isen‰.
T‰ytyi jotenkin s‰rke‰ kiduttavaa yksitoikkoisuutta.
Herman nousi ja l‰ksi kadulle.
Sade huuhtoi maata ja r‰iskytti likapisaroita h‰nen jaloilleen ja
huuhtoi pitkin‰ viiruina h‰nen kasvojansa. Sen tasainen rapsahteleminen
lokaisella kadulla synnytti h‰nen ymp‰rill‰‰n tuhansia hiipivi‰ ‰‰ni‰,
jotka kohosivat kuin n‰kym‰ttˆm‰t olennot maasta, tunkeilivat h‰nen
ymp‰rill‰‰n, ilkkuivat, tunkeutuivat h‰nen sieluunsa, kohottivat siell‰
pohjamudat.
H‰nt‰ rupesi ahdistamaan. Mutta h‰n ei ollut sit‰ huomaavinaan. Tuska
kohosi syd‰meen, patoutui siell‰ kovaksi ker‰ksi.
Mit‰, mit‰ h‰n tahtoi?
H‰n oli joutunut Aliinan portille huomaamattansa. Oli kulunut jo aikaa,
kun h‰n viimeksi siell‰ k‰vi. Mit‰ h‰n siell‰ teki? H‰n oli v‰synyt
naisiin.
Mutta jonnekinhan menn‰ t‰ytyi.
H‰n pakotti itse‰ns‰ ja meni sis‰‰n.