"Kuule."
"No?"
"Min‰ ajattelen sittenkin, ett‰ eikˆ olisi parempi, ett‰ -- ett‰ --"
"Sanohan, rakas."
Akseli ojensi k‰tens‰ yli olan ja jatkoi tyˆt‰ns‰. Mutta Aina oli
k‰‰ntynyt ja istuutui kauemmaksi huoneen toiseen p‰‰h‰n.
"Siit‰ paikasta ajattelin", sanoi Aina, "ett‰ eikˆ sinun -- meid‰n
olisi parempi menn‰ ja ottaa se".
"Ja miksi?"
Akseli nosti p‰‰t‰ns‰ tyˆst‰‰n ja katsoi ihmeiss‰‰n.
"Miksi?"
"Siksi vain."
"Sinulla on sittenkin ik‰v‰ t‰‰ll‰ maalla?"
"Ei mutta palkankin puolesta."
"Palkkojako sin‰ vain ajattelet?"
"Onhan pakko niit‰kin ajatella."
Ainan ‰‰ni oli Akselista ‰rsytt‰v‰n rauhallinen.
"Ei tarvitse. Sinun ainakaan. Min‰ kyll‰ niist‰ huolen pid‰n."
"Jaa -- ei ole sanottu."
Se p‰‰si vahingossa Ainan suusta.
"Niinkˆ luulet?"
"Sin‰ olet jo --"
"Min‰ tied‰n ik‰ni, jos sit‰ aiot sanoa."
Akseli oli hyp‰nnyt pystyyn ja piteli tuolin selk‰puusta.
"Ei, el‰ ota sit‰ niin arasti, Akseli. Teeth‰n sin‰ mit‰ jaksat, mutta
t‰ll‰ tavalla --"
"T‰ll‰ tavalla -- t‰ll‰ tavalla sin‰ vain karkeutesi n‰yt‰t. Min‰ el‰n,
niinkuin min‰ tahdon, ja teen, mit‰ min‰ tahdon, huolimatta, rahatko
vai mitk‰ sin‰ etusijalle asetat. Olin vain luullut, ett‰ olit jo
vapautunut tuollaisesta -- rihkamakauppiaismaisuudesta -- ja sinun
sielusi pohjalla piilee ajatuksia, jotka -- inhottavat minua."
"Akseli."
"Niin, ne inhottavat minua. Mist‰ sin‰ olet k‰rsinyt? Emmekˆ ole
syˆneet ruokaa, niinkuin muutkin, vai sekˆ sinusta on t‰rkeint‰, mit‰
ruokia --"
"Akseli hyv‰."
"Kun t‰st‰ nyt tuli puhe -- niin, niin katsohan", sanoi h‰n
lauhkeammin, "olen kyll‰ sit‰ ajatellut ja -- k‰rsinyt siit‰, ett‰ sin‰
ehk‰ kaipaat entist‰ kotiasi ja -- iloja, mutta ajattelen aina
itsekseni, ettei niit‰ sellaisia kannata panna p‰‰m‰‰r‰ksi, ei
toisenkaan t‰hden, vai kannattaako sinusta?"
"Enh‰n min‰ ole niin ajatellutkaan."
"Et, tietysti et, mutta ett‰ sinusta on yksitoikkoista ja liian
yksinkertaista el‰m‰ t‰‰ll‰ maalla -- kaipaat joskus toisenlaista, se
on luonnollista."
"Niin, joskus."
Tuntui herttaiselta, ett‰ Akseli sen niin hienosti ymm‰rsi.
"Ja sitten min‰ tunnun kuivalta sinusta, el‰, el‰ keskeyt‰, sin‰
olit luullut minut nuoremmaksi, olit kuvitellut el‰m‰‰ yhdess‰
toisenlaiseksi. Mutta kun se on nyt t‰llaista vain -- ja sitten sinulla
on hetki‰, ett‰ sin‰ kaipaat ihmisi‰, el‰m‰‰ ymp‰rill‰si, ja sin‰
pelk‰‰t jotakin, jotakin -- miksi en sit‰ sanoisi -- kˆyhyytt‰ ja
yksin‰isyytt‰."
"Niin."
"Ik‰v‰, etten voi sit‰ auttaa."
Akselin ‰‰ni levisi kylm‰n‰ ja lˆi Ainaa vasten kasvoja.
Aina l‰hestyi ja tarjosi k‰tt‰ns‰. H‰nen rintansa kosketti Akselin
k‰sivartta, mutta Akseli per‰ytyi.
"Mit‰ siit‰ niin juhlallisesti. On selv‰‰, ett‰ t‰‰ll‰ elet‰‰n,
niinkuin elet‰‰n, jos se ei ket‰ tyydyt‰, on oikeus --"
H‰n viittasi ovea.
"Siit‰ ei kieltoa."
Ja h‰n jatkoi kovana:
"Ett‰ sen siis tied‰t."
Oli paras tehd‰ aikanansa selv‰‰. Hyv‰, ett‰ kerrankin sai sanotuksi.
Ainan kasvot s‰v‰htiv‰t punaisiksi, vesi kiertyi h‰nen silmiins‰.
Mutta Akseli istuutui takaisin tyˆpˆyt‰ns‰ ‰‰reen, naputti hiukan
sormella pˆyt‰‰n, ik‰‰nkuin ei mit‰‰n olisi tapahtunut.
Siell‰ toisessa p‰‰ss‰ huonetta istui toinen, jonka ajatukset h‰n
tunsi. Mutta ne eiv‰t h‰nt‰ liikuttaneet. Kuinka ne olisivat
liikuttaneet!
Syv‰ juopa oli ihmisen ja ihmisen v‰lill‰. Mik‰‰n ei sit‰ v‰hent‰nyt.
Oli turhaa valhetta koko sulautumisen yksinkertainen oppi.
Ei p‰‰sty siit‰, ett‰ oli synnynn‰inen kammo ihmisen ja ihmisen
v‰lill‰, ett‰ vet‰ydyttiin takaisin, kun toista ei tarvittu.
Siell‰ istui nytkin Aina, vaalea, yksinkertainen nainen. Se itki siell‰
varmaan, ei uskaltanut liikahtaa.
Se oli niit‰ ihmisi‰, jotka eiv‰t h‰nen verilleen k‰yneet. Niiden
kanssa ei sukua ollut, niiden kosketus, sielujenkin, j‰i vain
ulkonaiseksi. Sisin sulkeutui ja pakeni niit‰.
Ett‰ h‰n oli kaiken sen ennenkin tiennyt. Ottaessaankin. Mutta Aina
seisoi silloin siin‰ h‰nen edess‰‰n terveen‰. Ja h‰n tahtoi ohjata
el‰m‰ns‰ kulun terveisiin uomiin.
Ohjata. Pakottaa itse‰ns‰. Kiinnitt‰‰ itseens‰ ihminen, joka
el‰imellisell‰ terveydell‰‰n ahdisti h‰nen sielunsa liikkeit‰.
Oli yksi keino, jolla h‰n nytkin koskemattoman vapautensa olisi voinut
s‰ilytt‰‰. Vahvemman etuoikeus.
Olihan Aina h‰nen vallassaan. H‰n tiesi keinoja, joilla nˆyryytt‰‰
h‰net maan tasalle, tyˆnt‰‰ h‰net luotansa, s‰rke‰ h‰nen v‰h‰inen
itsen‰isyytens‰ ja vet‰‰ h‰net sitten takaisin ja siirt‰‰ h‰neen
kaikuja omasta itsest‰ns‰.
V‰h‰isen ajan hellitt‰m‰tˆn tyˆ. Toisella k‰dell‰ repi‰, toisella
rakentaa. Hairahtamatta. Saada toiseksi ei toista voinut, vaan
kasvattaa h‰nt‰ ja kuluttaa ja tukahduttaa ja tappaa sen oman tahdon
‰‰ni.
Mutta miksi sit‰k‰‰n. Eih‰n h‰n sellaista varjoa tarvinnut. Parempi,
kuta kauempana oli. Helpompi, kuta vieraampi.
Ja eikˆ h‰n tiennyt, mit‰ ne sukulaisuudet ja rakkaudet olivat. Olihan
h‰n k‰ynyt l‰pi ne asteet, jotka tarvitsi, vapautuakseen. Lapsellisen
ep‰m‰‰r‰isest‰ haaveilusta oli se alkanut ja kehittynyt raskaaksi
kaipaukseksi ja liekehtiv‰ksi tuleksi, sitten se oli s‰rkynyt
hermostuneen monis‰ikeiseksi piinaksi sielujen v‰lille, tuskaksi, joka
kulutti itse itsens‰. Loppuiko siihen? Ei. Se painui, kohotakseen taas
uutena, kirkkaana ja rauhallisena tuntona, riisuen p‰‰lt‰ pois liian,
tehden ihmisen yksinkertaiseksi lapseksi taas. Luuli, ett‰ se siihen
pys‰htyi, ett‰ jo vihdoinkin oli joutunut oman olentonsa alkul‰hteille
ik‰‰nkuin. Ei, niin ei ollut. Kannusti eteenp‰in jokin selitt‰m‰tˆn
voima, j‰tti taaksensa kaikki -- vapaana ja tyhj‰n‰.
Alkoi el‰m‰ yksin‰isyydess‰. El‰m‰, tahi hiipiv‰ kuolema eikˆ se ollut.
Sulkeutui muulle, seurasi vain liikkeit‰ omassa itsess‰ns‰.
Mutta n‰ki sitten, mihink‰ se vei. P‰iv‰t luisuivat tyhjin‰ k‰sist‰.
Niiden p‰‰ll‰ lep‰si kuoleman kirous. El‰m‰ ei j‰tt‰nyt kostamatta, kun
sen hylk‰si.
Silloinhan h‰n sai ajatuksen hoitaa henkist‰ terveytt‰ns‰, hallita
tasapaino tahdollansa, pakottaa itse‰ns‰, ohjata el‰m‰ns‰ kulku
terveisiin uomiin taas.
Siin‰ se oli.
Ja Aina seisoi siin‰ h‰nen edess‰ns‰ terveen‰ naisena, joka tervett‰
el‰m‰‰ takasi.
Ja mik‰ siin‰ olikaan. Eikˆ ollut hyv‰ niinkin? Mit‰ h‰nk‰‰n tyhj‰‰.
Jos jokap‰iv‰inen el‰m‰ oli kahlehtivaa, niin oliko muuta
mahdollisuuttakaan?
Piti vain ponnistautua ymm‰rt‰m‰‰n.
"Aina, Aina", raikui h‰nen ‰‰nens‰.
"Akseli hyv‰."
"Niin."
"Etkˆ sin‰ tahtoisi ajatella."
"Sit‰ paikkaako?"
"Ei."
Nauru ilvehti Akselin suupieliss‰. Se odotti aina siin‰ vuoroansa.
"Mit‰p‰ sitten ajatella?"
"Kaikkea."
"Mutta siin‰ viipyisi -- jaa, kuinka kauan?"
Se tuli niin notkeasti, ett‰ he naurahtivat molemmat vapautuneina.
Ettei tyhj‰‰ juhlallisuutta, ettei vain siihen taas hairahtaisi. Ei
kannattanut. Ei mik‰‰n sit‰ kannattanut.