Oliko ket‰‰n etehisess‰?
Augusta kuunteli.
H‰nen ovensa avainta hapueltiin. Ovi aukeni.
"Is‰, mit‰ sin‰ t‰‰ll‰?"
"En p‰‰se sis‰‰n, ‰iti nukkuu, el‰ pakota minua pois, ulkona sataa."
"Sataako?"
Augusta ihmetteli sit‰, vaikka tiesih‰n h‰n sen, sit‰h‰n h‰n oli
kuunnellut siin‰ koko iltayˆn. H‰nest‰ oli vain tuntunut, ettei se
ollut sade, joka maata huuhtoi, ei tuuli, joka asuntoa kiersi, vaan
jokin salaper‰inen luonnonvoima, joka siell‰ raivop‰‰n‰ vapaasti puski.
"Augusta --"
"Sin‰ olet juovuksissa", sanoi Augusta soinnuttomasti, sill‰ h‰nen
rintaansa puristi viel‰.
"Mit‰ sin‰ siit‰ --." Is‰ oikaisihen suoraksi ja hymyili. H‰nen
silmiss‰‰n v‰l‰hti omituinen keveys, joka loukkasi Augustaa. Augusta
j‰i katsomaan is‰n kasvoja, joiden ilme n‰ytti h‰nest‰ julkealta. H‰n
laski ajatuksissaan, mit‰ is‰n mieless‰ oli t‰ytynyt liikkua,
n‰ytt‰‰kseen tuollaiselta.
Ja Augusta unohti, ett‰ h‰n ‰sken oli l‰mpim‰sti is‰‰ ajatellut. Sill‰
eikˆ se ollutkin juuri is‰, joka h‰nen el‰m‰ns‰ kolkoksi oli tehnyt?
Eikˆ kaikki ollut k‰ynyt n‰in vain h‰nen t‰htens‰? Siksi, ettei is‰
ollut jaksanut eik‰ toisin tahtonut.
"Sellainen sin‰ olet", sanoi h‰n lujasti, "ja sin‰ tulet minun
luokseni".
Is‰ koetti nauraa.
"Naura, naura sin‰ vain, sin‰ et nauraisi -- _h‰pe‰isit_, jos sin‰
ymm‰rt‰isit, mit‰ olet tehnyt, ja pakottanut minut tekem‰‰n."
"Augusta."
Mutta Augusta ei voinut en‰‰ hillit‰ itse‰ns‰:
"Kuinka min‰ olen salaa itkenyt -- sinun t‰htesi. Kuinka min‰ olen
kiduttanut itse‰ni -- n‰‰ntynyt, odottaessani parempaa. Mik‰ helvetin
kirous on t‰ss‰ el‰m‰ss‰, kun sit‰ ei muuttumaan saa? El‰‰ min‰kin
olisin tahtonut -- eikˆ minullakin olisi oikeuteni ollut?"
Sanat s‰rkyiv‰t. H‰nt‰ v‰sytti. H‰nen k‰tens‰ vapisivat. Ja liikaa h‰n
sanoi.
"Mene pois."
"Ajatko, sin‰?"
Augusta ei vastannut.
"Kun sin‰ tahdot --"
ƒ‰ni oli katkera.
"Kun _sin‰_ tahdot, menen toki -- menen ja juon, sill‰ kerran sit‰ vain
Augusta Aurell miehelle menee --"
"Menee, sin‰p‰ sen sanoit. Menee. Oletko sin‰ antanut kodin? Sano, mit‰
sin‰ olet antanut. -- Paheita vain."
H‰n katui samassa, ett‰ tuli niin sanoneeksi.
"Mies -- sellainen -- ha-ha-ha-haa, -- on sekin Augusta Aurellin mies.
-- Niskasta ja k‰ynnist‰, sanoit sin‰ ennen, jo miehen tuntee. Tunsitko
nyt, Augusta, tunsitko miehen -- -- noo, kunnollinen sen olla pit‰‰ --
sile‰p‰inen -- tekopyh‰ -- Onko se rehellinen, onko se _ihminen_ -- --
Augusta, sin‰ Augusta, oma tyttˆni, miksi sin‰ niin -- ett‰ sin‰ ilman
rakkautta?"
Augusta painoi k‰dell‰ syd‰nalaansa. Kasvot olivat vaaleat ja
kivettyneet.
Mutta avonaisena tunki h‰nen katseensa is‰n silmiin.
Is‰ tuli tajuihinsa.
Ja Augustasta tuntui, kuin h‰n yht‰kki‰ olisi n‰hnyt is‰n sisimp‰‰n,
siihen, joka heill‰ oli niin samanlainen.
"Is‰", sanoi h‰n hiljaa, "is‰."
"Ei niin -- el‰ minulle niin."
"Kun on v‰synyt, ei voi hillit‰ itse‰ns‰."
"Ei, sano sin‰, Augusta, sin‰ olet oikeassa, sin‰ olet aina oikeassa.
-- Mutta sin‰ luulet, ett‰ min‰ tahallani -- en min‰ tahallani --"
H‰nen ‰‰nens‰ katkeili.
"Sill‰ mit‰ luulet sin‰ ihmisen olevan? Sanovat: ihminen, vaativat
silt‰ -- mit‰‰n ei se ole, ei mit‰‰n -- uskotko sin‰ sit‰?"
Augusta kuunteli. Tuntui, kuin h‰nen ajatuksensa eiv‰t is‰n ajatusten
pohjaan ylettyisi.
"Ne syytt‰v‰t toisiansa, kun eiv‰t tied‰. -- On is‰kin pyrkinyt, mutta
kun t‰‰ll‰ on polttanut."
H‰n painoi k‰dell‰ rintaansa.
"Ja kun siell‰ polttaa, ei tied‰, mihin tarttua -- ja kun ihminen on
vierell‰si vieras, on el‰m‰ aina vieras -- siksi ei ilman -- jos sin‰
sen ymm‰rt‰isit."
"Is‰ --"
"Sin‰ olet Aurell, min‰ tied‰n, mink‰laista kaipaisit."
"Eikˆ sinua v‰syt‰?"
"Ei. Sit‰ min‰ vain, Augusta, ett‰ _se on suku, suvun veri ja maku,
joka rakkauden m‰‰r‰‰_ -- on sisin vaisto oikeasta -- _rakkaus,
lajivaisto_, se on hienoin vaisto, se on ihmisell‰ vain -- ymm‰rr‰tkˆ
-- ja se on tulevia varten."
Augusta nousi ylˆs.
"Eikˆ sinulla ole n‰lk‰, is‰?"
"Ruokasalin ovi on lukossa, el‰ mene -- ‰iti havahtuu. Anna min‰ istun
t‰‰ll‰ luonasi kerran."
Mutta Augusta l‰ksi, haki ruokaa.
ƒ‰netˆnn‰ sˆi is‰.
ƒ‰netˆnn‰ katseli Augusta syrj‰st‰. H‰n n‰ki is‰n laihojen k‰sien
liikkeet. Ja miten ne vapisivat. H‰n n‰ki kaulalihasten ponnistuksen.
Kuinka kaikki oli surullista.
H‰n nousi, laittoi is‰lle vuoteen sohvalle, antoi oman peittonsa, k‰‰ri
sen is‰n jalkojen ymp‰ri.
"Kiitos. Kun sin‰ olit pieni, Augusta, ajatteli is‰ aina, ettei kukaan
olisi sinulle kylliksi hyv‰, ei kukaan kylliksi hyv‰."
"Koeta nukkua!"
Augusta odotti, kunnes is‰ nukkui, katseli sitten h‰nen rentoa
p‰‰t‰ns‰.
Sellainen suu. Heikko is‰ oli.
Mutta kenell‰k‰‰n ei Augusta ollut n‰hnyt is‰n korkeaa otsaa, ei niit‰
silmi‰, jotka joskus toisen sisimp‰‰n katsoivat, n‰yttiv‰t kaiken
ymm‰rt‰v‰n.
Sellaista miest‰ kuin is‰‰ voisi Augusta siet‰‰ virheineen.
Rakastaa sellaista kun saisi.
Augusta tunsi pist‰v‰n katkeruuden rinnassaan. Eikˆ h‰n olisi ansainnut
enemm‰n? Ja miksi h‰n oli ollut niin heikko, niin heikko, lupautunut
miehelle, jota ei rakastanut?
Mutta mit‰ h‰n siit‰. Siit‰ oli k‰rsitty kyll‰.
Is‰ s‰ik‰hti unissaan.
Ei is‰ koskaan rauhoittua voinut. Ei Augustakaan h‰nen sijassaan olisi
voinut. Heiss‰ olikin samaa. He is‰n kanssa kaipasivat varmaan samoin,
janosivat el‰m‰‰ ja vierastivat sit‰ samoin.
Ja ehk‰ olivat samat tunnot polvi polvelta veress‰ perityt. Ehk‰ se,
mit‰ Augusta oli omaksensa luullut, olikin toisten jo ennen ollut.
Eih‰n h‰n ollut siis mit‰‰n. Vapaakaan ei h‰n ollut.
H‰n koetti ajatella aikoja kauas, kauas taaksep‰in, h‰m‰ri‰, pimeit‰
aikoja, joista kaikki nykyinen oli johtunut. Oli kuin h‰n olisi n‰hnyt
ammottavat kuilut edess‰‰n aukenevan. Ajatus sotkeutui, yh‰ h‰m‰rtyi,
ja tuli vaikea olla.
Paljon el‰m‰‰ oli ollut.