Samuel Cröell yksin.
SAMUEL CRÖELL: Niin, niin, niin! Niin juuri sen piti käydä, vaikka minä
en ensin sitä ymmärtänyt. Kuitenkin se oli alusta asti kirjoitettu
totuuden ja oikeuden kirjaan, eikä mikään mahti maailmassa olisi voinut
sitä estää.
Kunpa minä vaan olisin saanut annetuksi hänelle rauhani, sen suuren,
horjumattoman rauhan.
Mutta minä uskon--ja minä sen jo näenkin: tulee vielä aika, että hän
tarvitsee minun rauhaani. Ja hän tulee takasin ja hakee kaikki
vankeudet ja kaikki kolot, missä on se ryysyinen mies ilman
uskontunnustusta, ilman vaakunaa ja nimeä, jolla oli se rauha.
(Linnasta kuulun kellonsoitto.)
Se on yösoitto. (Menee ajatuksissaan linnan portille! huomaa että se on
lukittu.) Se on totta minähän olen nyt vapaa!
Minne yöpynenkään. Siellä niillä on kaikilla paikkansa. Siellä he
menevät nyt kaikki sillan yli yökomeroihinsa.--Jos kuu ei olisi pilvien
takana, olisi pilkko pimeä. Siinä kiireessä eikö vaan jäänyt lakkini
linnaan. Kanan varas!
Mitä se oli?--Joku eläin. Niin, niin, hiivi vaan ohitseni pehmytjalka:
sinne mättään kupeelle, näreen alle kallista pääsi. Teillä pitää olla
kaikilla pesänne, jonne yövytte.
Ihminen vaan voi olla ilman pesää.
(Löytää miekan, jolla hakkaa alas havuja;
laittaa vuoteen; kuutamo.)
Kaikki, kaikki on minulta mennyt. (Laskeutuu vuoteellensa.) Mutta
rauhaani ei ole minulta kukaan voinut ottaa. Mistä oletkaan kotosin,
sinä minun rauhani! Tuoltako puhtaista ilmakerroksista kuun ja tähtien
väliltä. Totisesti, on niinkuin sinä ääneen puhuisit minun kanssani
tässä hiljaisuudessa! Minun syvä, syvä rauhani.
Esirippu.