SAMUEL CRÖELL: Ahaa, se on totta, tänään tulee Jöran--suo anteeksi
Lisbeta. minä en muistanut, älä viitsi nyyhkytellä.
SOFIA: Lapseni, isä on varmaan tuonut sinulle tuliaisia,--jotakin muuta
kaunista.
SAMUEL CRÖELL: En ole mitään tuonut, ei ole päähäni pälkähtänyt.
(Itsekseen): Kuinka minä todellakin--! Enkö minä rakasta lastani?--
(Lisbetalle): Lisbeta, Lisbeta, anna anteeksi, kuuletko! (Jonkun ajan
kuluttua): Hahaha. mitä joutavata! No nyt tulkaa kuuntelemaan mitä
minulla on kertomista matkoiltani! (Lisbeta poistuu vasemman peräoven
kautta). Olimme karhun pyynnillä, vaan emme mitään saaneet. Korvessa
nousi pyry, niin kauhea, niin armoton, etten semmoisessa ole ikinäni
ollut. Kohta ensimäisenä päivänä me jouduimme siihen mylläkkään. Ja
tiedäppäs, se saavutti meidät suurella aukeamalla, me eksyimme, emme
nähneet eteemme mitään,--kun pääsimme metsän rintaan, oli pimeä yö--ja
siinä sitä oltiin.
SOFIA: No oletpa nyt tässä kuitenkin.
SAMUEL CRÖELL: Ehk'en olisi ellei olisi ollut Pekka mukanani--se mainio
Pekkani--voi kuinka minä rakastan häntä--me tulimme kuin veljiksi tällä
matkalla.
SOFIA: Oho! Renkisi kanssa, Samuel!
SAMUEL CRÖELL: Minä jo luulin, että palellumme. Mutta Pekka kaivoi
suojaiseen paikkaan kuopan lumeen, hakkasi havuja, peitti pohjan
niillä, pani niitä kuopan yläpuolellekin ja ajoi lunta päälle. Sinne me
kömmimme kuin kaksi karhunpentua. »Tulehan tänne syliini,» sanoi hän.--
Ja niin me makasimme koko yön sylikkäin Pekan kanssa, eikä kylmä
päässyt kouristamaan.
SOFIA: Tätä juttua älä kerro kansliassa.
SAMUEL CRÖELL: Ja kun minä makasin siinä ja pitelin käsilläni Pekan
kaulasta, niin en minä ajatellut teitä eikä kotia, vaan minä olin
niinkuin hänen poikansa, joka oli turvautunut häneen. Muistelin niitä
menneitä aikoja, jolloin minä seurasin isääni pitkillä matkoilla
salomaiden ja korpien halki--ja rakastin vastuksia ja vaaroja ja
kärsimyksiäkin, niin, ja sitten kaikkia semmoisia kuin Pekkakin,
sydänmaan lapsia. Kuinka paljon minua viisaampi, voimakkaampi,
uskaliaampi, neuvokkaampi oli Pekka, jonka rinta rauhallisesti nousi ja
laski minua vastaan: minä makasin hänen vieressään niinkuin lapsi, joka
vielä tarvitsee suojelijaa. Tunsin itseni onnelliseksi ja iloiseksi, ja
kun vihdoin nukuin, näin unta että kaikki minun elämässäni oli
muuttunut, että minä asuin maalla laajassa savupirtissä rohkeiden ja
suurien talonpoikien kanssa, ja me valmistuimme hiihtomatkalle karhua
kiertämään ja he hymyilivät minulle ystävällisesti ja tutkivat
silmistäni pelkäsinkö minä. Voi niitä metsiä ja huurteisia honkia,
joihin me olisimme kohta uponneet--! Siellä hän jo hilaa taljaa.
PEKKA (vetää taljan sisälle, taputtaa Samuel Cröelliä olalle): No
lämmin se on nyt--onneksi olkoon, hyvän sait taljan Paavolan äijältä,
oikeen hyvän. (Menee.)