Falck nousi nopeasti, avasi yhden kirjakaapeista ja otti kirjarivin
takaa muutamia pulloja, riensi ikkunaan, avasi sen ja heitti ne ulos.
Pikku Gunn katseli häntä aluksi hämmästyneenä. Mutta sitten hän
ihastui, löi kätensä yhteen ja nauroi.
"Oi, anna minun koettaa!" huudahti hän innokkaasti ja juoksi esiin.
Hän aivan hengästyi ponnistuksista, kun hän viskasi, mitä Falck hänelle
ojensi, oikein kauas kiville.
"Enemmän! Se on niin kaunista punaista, hirveän kaunista punaista --
ja tuolla on vihreä puro, enemmän tuollaista vihreätä, kuuletko! Ja
keltainen on kukkia, jotka kasvavat hiekassa! Eikö tuolla takana ole
enemmän, kuuletko?..."
Koputettiin oveen. Se oli Elina-äiti; hän tuli selkä suorana kuten
tavallisesti, mutta kalpeampana ja tyly ilme kasvoissaan.
Falck seisoi aivan kivettyneenä ja katsoi häneen. Nyt hän tiesi kaikki
tyynni!... Hän lyyhistyi kokoon kerrassaan ja näytti pienemmältä.
Pikku Gunn kääntyi ympäri aivan tyytyväisenä. -- "Me siivoamme! Tuolla
kirjojen takana on niin monta pulloa, ja se on niin rumaa!" -- -- --
Hän vaikeni, säikähtäen vanhuksen totisuutta. Hän juoksi kätkeytymään
hänen naineihinsa.
Elina-rouva otti häntä kädestä ja meni Falckin luo.
"Anders Halskar ja kiltti Jon tuotiin tänne maalle. Oli parempi
laskea täällä maihin; he ovat renkituvassa." -- --
Hänen äänensä oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, mutta hitaampi,
ikäänkuin hänen olisi vaikea saada sanoja esiin.
"Tuli hyökyaalto ja täytti veneen. He istuivat kölillä. Vihdoin tuli
väkeä. Mutta heidän täytyi tehdä niinkuin Gunvor tahtoi, ottaa Anders
ensin ja sitten poika... hän istui ja piteli häntä ja -- niin tapasi
myöhä." -- --
Falck tahtoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Hän ojensi kätensä
rukoillen häntä kohti.
Hän ei nähnyt. Hän tahtoi sanoa enemmän. "Nyt tiedetään, missä hän on;
pyörre vei hänet kallionhalkeamaan... kukaan ei rohjennut mennä sinne.
Sitä ei tee kukaan paitsi Hesekiel. Nyt on hän lähtenyt. Hän kyllä
hänet ottaa!"
Falck oli vaipunut polvilleen hänen eteensä. Elina-rouva ei sitä
nähnyt. Hän istuutui lähimmälle tuolille. Pikku Gunn oli ruvennut
itkemään. Isoäiti otti hänet syliinsä.
Hän katsahti sattumalta Falckiin, sitten ympärilleen, huomasi
lasipalaset ikkunalla ja jotakin, joka näytti verilätäköltä, ja katsoi
jälleen ikäänkuin sattumalta häneen.
"Sinä olet ollut huono mies!" sanoi hän hitaasti. -- "Kun onni tulee
sinunlaisesi luo, on sen pakko mennä tiehensä jälleen. Olisi hyvä, jos
ihmiset oppisivat käyttämään onneansa."
Tuli hetken hiljaisuus. Pikku Gunn oli nukkunut jälleen.
Huoneessa syntyi juhlallinen tunnelma. Oli, kuin olisi ilma muuttunut,
kuin olisi jotakin tullut vanhojen huonekalujen ja taulujen joukkoon,
jotakin, joka ei enää milloinkaan poistuisi.
Ainoastaan vanha kunnianarvoisa lyömäkello äänteli kuin ei mitään
olisi tapahtunut. Se tikutti lempeästi ja tuttavallisesti ja ilmoitti
hopeanhelähtävällä äänellään, milloin neljännes oli kulunut.
Elina-rouva istui hiljaa hetken ja silmäili eteensä. -- Oli vielä
jotakin, joka hänen piti sanoa. Hän aloitti jälleen. Hän puhui aivan
kuin itseksensä:
* * * * *
"Olin vähältä sanoa, että olen väsynyt -- mutta nyt tulee oikea
työpäivä!"...
"Nyt hän makaa pitkää, turvallista untaan, jota ei kukaan voi häiritä.
Ajattelin oman vuoroni tulevan ensiksi, minun, joka olen kestänyt niin
monta unetonta yötä... kuolema tuli kerran minunkin luokseni, mutta
ei kauemmaksi kuin kynnykselle, sillä minä sanoin: saat odottaa; en
ole valmis vielä! Niin se meni jälleen. Mutta nyt, kun ajattelin, että
olisi hyvä lopettaa, en vieläkään ole valmis!"
"Kenties hän meistä ensiksi tarvitsi rauhaa! -- Minä en ole niin sitkeä
kuin sinä, äiti, sanoi hän... hänen olonsa oli vaikeampi, kuin minä
tiesinkään, sillä hän kesti hyvin. Herön naisilla ei koskaan ole ollut
muuta tapana!"...
-- -- "Nyt lopulla tiesin sen paremmin, mutta en sanonut mitään...
viime yönä tuli joku luokseni. Minä nousin ja kysyin, ken se oli. Se
oli kuolema, joka seisoi ja viittasi... sillä aina tulee viesti, kun
jonkun Herön kartanossa on kuoleminen. -- Niin, tule! sanoin minä.
Luulin sen tarkoittavan minua. Ajattelin, että minun tarvitsee päästä
lepoon."
-- -- "Mutta se tarkoittikin häntä! Minä en voi sanoa siitä mitään. Hän
oli laina kaikessa tässä vaivassa, jonka minä sain lahjaksi."
-- -- "Hän nukkui viime viikolla vähän. Hän oli ylhäällä ja käveli,
aivan hiljaa, jotta kukaan ei kuulisi. Mutta päivällä hän oli yhtä
valoisa ja siunattu! -- Hänen äitinsä oli liian vanha ja ahavan purema
ja tyly -- hän ei voinut käydä asiaan käsiksi; niin hän antoi pettää
itsensä..."
-- -- "Mutta jos sinä tarvitsit lepoa, niin oli hyvä, että sait nukkua.
Kiitos ja ylistys siitä! Äläkä ole levoton! Nuku turvallisesti! Älä ole
levoton sen työn vuoksi, joka on jäljellä!"...
"Nyt saa kuolema odottaa minua hetken, kunnes suvusta on sukeutunut
uusi Gunvor!"...
* * * * *
Falck oli noussut ja seisoi hänen edessään.
Oli, kuin luettaisiin sielumessua, lohduttavaa muistorunoa, joka
sulatti pois sanattoman omantunnontuskan ja antoi epätoivolle sijaa.
Falck ratkesi itkuun.
Elina-rouva nousi myöskin. Hänelle oli tehnyt hyvää saada puhua. Kovuus
oli hänen kasvoistaan hävinnyt. Hänen silmänsä olivat lempeät ja
surulliset kaikessa voimassaan.
Hän meni ja ojensi Falckille kätensä. Tämä suuteli sitä.
"Anteeksi!" kuiskasi Falck murtuneella äänellä. Hän ymmärsi, että
vanhus tiesi, miltä Falckista tuntui.
"Elina-äiti!" pyysi hän. "Jakakaamme hänen jälkeensä jäänyt työ!"
Elina-rouva nyökkäsi.
"Mutta nyt minä odotan -- odotan niin saada nähdä hänet! Hesekieliä
emme koskaan enää näe, ellei hän ole mukana!... Stenholmaan hän tahtoi
tulla haudatuksi. Sen hän sanoi kerran aikoja sitten. Nyt tahdon tehdä
sen. Hän on saava, mitä hän tahtoo." -- --
Pikku Gunn oli seisonut katsellen heitä, aluksi hiukan unisena.
Hän ei ymmärtänyt, miksi Falck oli niin alakuloinen. Elina-rouvan
pukeutuessa päällysvaatteihinsa hän hiipi Falckin luo, ryömi tuolille
ja otti häntä kaulasta.
"Minä unohdin jotakin, mitä äiti sanoi", kuiskasi hän vienosti,
unisena. -- "Silloin, muistathan sinä, kuin en tahtonut tervehtiä,
sanoi hän, että minun olisi pitänyt puristaa sinua kaulasta molemmin
käsin -- ja sen sijaan minä teen sen nyt!" -- --
Falck taivutti päätään häntä kohti riemu sydämessään.
Se oli hellyydenosoitus, jonka _hän_ antoi hänelle kuoleman takaa. Hän
lähetti enkelin lohduttamaan häntä.
Eikä nyt enää ollut mitään varjoa heidän välillänsä. Nyt hän näki, että
Gunvor kuitenkin oli rakastanut häntä! -- --
-- Elina-rouva huusi häntä ulkoa. Hän otti lapsen käsivarrellensa ja
seurasi häntä.
* * * * *
Herössä kulkivat kaikki äänettöminä. Ne, jotka tulivat soutaen,
kiinnittivät äänettömästi veneensä ja nousivat hiljaisina ylös
portaita. Puodissa punnittiin ja mitattiin, mutta kukaan ei puhunut.
Päivä kului. Pian ei ollut muita kuin Elina-rouva, joka uskoi, että
Hesekiel joskus palaisi kotiin.
Elina-rouva oli lähettänyt väkeä luodolle särkemään kalliota. Hän
kuunteli mielihyvällä, miten hyvin panokset räjähtivät.
Elina-rouva ei näyttänyt olevan kovin huonokuuloinen, sillä kukaan muu
ei kuullut sinä yönä loisketta laiturilta.
Ylhäällä oli uusi kerros valmis, johon Gunvorin oli määrä muuttaa
juhannukseksi. Salissa paloivat kynttilät. Nyt hän tulisi!
Morsiameksi hänet puettaisiin!
Falck makasi koko yön toisessa sivustassa. Hän ei saisi tietää mitään,
ennenkuin Gunvor olisi ylhäällä laitettu kuntoon.
Mutta hän tuli kuitenkin alas laiturille. Hän tahtoi kantaa häntä.
Mutta Hesekiel kielsi. Hänen silmissään loisti jonkinlainen ilo. Hän
oli ollut pyörteessä ja nouti hänet, ja kuolema oli tarttunut häntä
hartioihin -- mutta saanut luvan hellittää, sillä Hesekiel tahtoi tuoda
hänet kotiin äidille. -- -- --
Uuteen saliin hänet vietiin. Hän lepäisi omassa hyvässä sängyssään.
Elina-äiti ja täti olivat tehneet vuoteen ja askaroivat hänen
ympärillänsä. Alisessa huoneessa makasi Irmild itkunkouristuksissa.
Hesekiel oli lähimpänä. Hän katseli synkkänä ja riemuitsevana Falckia
ja Torgersenia, jotka punoittavin silmin seisoivat loitompana. Hän
tiesi sydämessään, että nuo kaksi vierasta miestä ne olivat tuottaneet
hänelle kuoleman -- ja nyt hän mielestänsä omisti hänet enemmän kuin
kumpikaan heistä. --
Elina-rouva askarteli ja puheli hänelle.
"Minä ikävöin oikein sinun tuloasi! Tiesin hyvin, että sinä tulisit
jälleen vanhan äitisi luo, jotta saisimme sanoa jäähyväiset
toisillemme." -- -- --
"Ja tässä sinun on tyyni ja hyvä olla! -- -- Tässä on iso samettipeite,
sen saat mukaasi, sillä minä muistan, ettet pitänyt kylmästä
valkoisesta peitteestä." -- --
"Stenholmassa tulet hyvin aikaan. Saat olla siellä yksin, se on sinun
luotosi! Kukaan ei tule häiritsemään sinua!" -- --
Hän käski toisten mennä alas noutamaan jotakin.
Hän ja Falck jäivät kahden. Silloin hän viittasi hänet luoksensa.
Falck meni ääneti. He seisoivat kumpikin omalla puolellaan sänkyä, ja
heidän kätensä yhtyivät.
He seisoivat ääneti ja katselivat häntä.
Otsalla lepäsi tavallinen, valoisa ilme; aivan kuin suljetut,
sisäänpainuneet silmät voisivat avautua ja hymyillä heitä kohti.
Mutta suun ympärillä oli väsynyt piirre.
Falck käänsihen äkkiä poispäin ja purskahti itkuun.
Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin syvää väsymystä ihmisen kasvoilla.
"Sinä näet, että hänen tarvitsi päästä rauhaan", mumisi Elina-rouva.
Hänen suunsa ympärystä alkoi vavahdella.
Sitten hän sanoi lyhyesti: -- "Minä en voi seistä täällä, aivan kuin
alhaalla ei olisi mitään tehtävää. Sinä voit jäädä tänne vähäksi aikaa,
sinä!"
Hän nyökkäsi hänelle ja meni.
Se, että hän oli ruvennut kutsumaan häntä sinuksi, oli suuri lohdutus
Falckille. Se oli lupaus saada ottaa _hänen_ tyhjä paikkansa.
-- -- Hän oli niin äsken ollut täällä ja täyttänyt paikkansa itse.
Falckista oli kuin hän vielä tuntisi hänen olennostaan leviävän lämmön,
kuin täällä olisi ilmassa vielä jotakin jäljellä hänestä. Hän oli
täällä niin hiljan! -- --
Hän ei voinut mennä kotiin omaan huoneeseensa, missä Gunvor oli ollut
viimeksi. Häntä kauhistutti nähdä se jälleen.
Hän asui Herössä koko sen talven.
* * * * *
Lounasmyrskyt raivosivat jälleen rannikolla. Ne alkoivat uusin voimin
joka päivä. Talvi oli tullut kaikkine ihmeellisine iltaäänineen.
Pahin oli niiden laita, jotka pienissä turvekattoisissa majoissa
istuivat tuskaisina odottamassa. Mutta mitä lounastuuli siitä välitti.
Yhteen aikaan se oli ottanut tavakseen aloittaa jotenkin sävyisästi
aamulla, mutta yltyi iltapuoleen, niin että vaahto roiskui seinille, ja
turvekatto huojui ja valitteli.
Ja kaikissa tuvissa oli joku, joka maltillisesti kävellen odotteli ja
kuunteli myrskyn ja aaltojen pauhun läpi, laskisiko kuka maihin ja
tulla laahustaisi ylös märät merisaappaat jalassa.
Monta merkillistä ajatusta heräsi niissä, jotka kävelivät ja odottivat;
oli hyvä, kun saattoi ajatella, ettei kukaan joutunut hukkaan, ilman
että se oli ennakolta määrätty.
Ja hyvä niille, joiden mieli oli raskas, kun saattoivat lähteä matkalle
kirkkosunnuntaina tavataksensa toisia. -- Kun heitä oli monta yhdessä,
niin sitä parempi. Silloinhan saattoi tapahtua, että Hän kuulisi heitä,
_Hän_, joka voi sitoa myrskyn ja asettaa kaikki parhain päin. Hyvä oli,
että katto oli matala, ja että seinät tekivät huoneen ahtaaksi, sillä
oli tarvis piiloutua ankaraa ulkona vallitsevaa suuruutta. -- --
Mutta se, että meidän Herramme oli kutsunut Herön Gunvorin kotiin,
tuntui kaikista niin ihmeelliseltä.
He eivät nähneet, että Hän oli tehnyt sen vain siksi, että hän nyt
olisi aina heidän luonansa eikä enää koskaan jättäisi heitä.
Sillä laajalti tuntui pikku tuvissa siltä, kuin hän vielä olisi heidän
joukossansa. Kun jokin asia oli päätettävä, tiesi aina joku, miten hän
olisi tahtonut sen ratkaistavaksi. Ja kernaasti tehtiin niin. Heistä
kaikista tuntui, että entistä ankarammin vaadittiin heiltä nyt, että
heidän tuli tehdä, mitä hän heiltä odotti.
Ja pimeinä hetkinä saattoivat he niin selvään tuntea, että hän oli
heidän luonansa kuten ennen. Hän tuli lukittujen ovien läpi omin ehdoin
ja auttoi heitä kestämään.
Tuntui siltä, kuin hänen jälkiänsä olisi sydämissä ja mielissä. Äidit
kertoivat hänestä lapsilleen, jotta nämä oppisivat tekemään kaikki,
mitä hän tahtoi.
Ja kun kalastajat olivat matalikolla, puheltiin Herön Gunvorista,
joka oli rakastanut jokaista köyhää kalastajaa ja kalastajan lasta ja
lopuksi mennyt kuolemaan heidän tähtensä. Uudet, vieraat rengit, jotka
eivät ennen olleet käyneet kalassa ylävesillä, pitivät monta kertaa
enemmän Herön Gunvorista kulkevista kertomuksista kuin kaikista niistä
tyhmistä loruista, joita muutamat esittivät. Lorut saattoivat kyllä
huvittaa hetkisen, mutta Gunvorin tarinaa ei unohtanut ja sen saattoi
viedä mukaansa kotiin vaimolle ja lapsille.
Ja he pitivät kaikki siitä, että hän oli heidän joukossansa.
Stenholmassa oli hänen oikein hupaisa olla; hieno oli sinne asumus
valmistettu: hyvä, lämmin kamari oli kallioon hakattu -- eikä hän ollut
köyhänä tullut taloon, sillä raskaat hopeiset kynttiläjalat oli tuotu
mukana Heröstä. Hän asui kuin oikeassa linnassa, ja tuntui siltä, kuin
hän sieltä käsin hallitsisi sekä merta että maata.
Sillä uskoipa muukalainen tai ei, varmaa oli, että Smalsundin virta oli
aivan muuttunut sen yön jälkeen, jolloin Herön Gunvor hukkui siihen.
Se oli muuttunut niin tyyneksi ja helpostikuljettavaksi, että ei enää
tarvinnut olla edes varovainen. Tietysti oli lounastuuli oikullinen
toisina vuodenaikoina, mutta yhtä varmaa oli, ettei se enää milloinkaan
tullut entisenlaisena Smalsundiin. Aivan kuin hän olisi siellä
valvomassa, ettei kukaan kalastaja enää hukkuisi.
Kun eräänä yönä merellä tapahtui haaksirikko, ja laivanhylky kulki
uiskennellen, niin se ajautui Stenholman ainoaan lahdelmaan, missä
saattoi nousta maihin. Ja kaikki miehet nousivat ylös vuorelle. Ja
muutamat ajattelivat, että hänellä oli jotakin asian kanssa tekemistä.
Moni rehellinen kalastaja ja merimies nostaa hattuansa kulkiessaan
Stenholman ohitse. Kaikkien silmät katsovat sinne, kaikilla on
kiittämistä jostakin. Hän tunsi noiden harvasanaisten, raskasmielisten
ihmisten salaisen ajatuselämän, heidän, joiden katse on kääntynyt
sisäänpäin ja joiden liikkeet ovat äänettömät, ja hän opetti heitä
löytämään tien, jota kulkea.
* * * * *
Suvella lepää Stenholma kirkkaana auringonpaisteessa. Siellä on kivissä
marmorisuonia. Koskee silmiin, kun katselee niin kesän voimakkaassa
päivänvalossa.
Siellä kasvaa kukkia: kieloja ja piiskuja ja isoja sinikelloja,
jotka eivät muualla kasva niin isoiksi. Ne ylenevät ja silmäilevät
yli kuohuvan meren. Ne myhäilevät aurinkoa kohti ja soittelevat niin
lempeästi, että kaikki toiset kukat kuuntelevat ja kaikki ruohonkorret
ja tuhannet valkeat linnut myöskin.
Sillä auringon kirkastamalta, taivaansiniseltä kukkasaholta helähtää
laulu, täynnä elämän viisautta.
Monta pientä valkeaa lokkia asuu Stenholmalla. Ne saavat olla rauhassa.
Sieltä ei koskaan oteta yhtään munaa. Jos käskisit ketä tekemään sen,
et saisi häntä ottamaan hänen lintujansa ja muniansa. Eikä kukaan poimi
hänen kukkiansa.
Tyynellä säällä sunnuntaisin soutaa joskus veneitä ulos ja asettuu
luodon suojaan; mutta kukaan ei nouse maihin siellä!
Sillä kun Stenholma lepää kultaloistossaan auringonpaisteessa, säteilee
sen ympärillä kuin Jumalan valtakunnan ylevyys ja rauha...
Mutta talvellakin, kun meri ennustaa rajuilmaa, ja ilma on raskas ja
synkeä, on Stenholma hyvä olemassa. Se suojelee ulapan myrskyltä; monta
venettä se on pelastanut.
Ja kotonaolevasta odottelijasta on tyynnyttävää ajatella, että Herön
Gunvor istuu siellä valvomassa jokaisen kalastajan henkeä.
Kun tuomari tulee kotiin matkoiltansa -- hän ei enää niin paljon välitä
lähteä kylään --, hän ohjaa aina tiensä niin läheltä luotoa kuin
mahdollista.
Ja hän vakoilee, ikäänkuin hän odottaisi saavansa nähdä hänet siellä.
Venemies arvelee, että jos kuka on taikauskoinen, niin tuomari.
Hän ei myöskään ole ihan varma siitä, eikö Gunvor joskus tule häntä
vastaan. Kerran heidän puhellessaan oli Gunvor sanonut, että jos
kuolema ei ole muuta kuin että sidottu vapautuu, niin hän tulee
jälleen. -- -- -- Ilmassa, meren aalloissa... puissa ja kukissa! Hän
lainaisi niiden äänet ja tulisi kaikkien rakastamiensa luo, kaikkien
ihmisten luo tekemään heille hyvää...
Ja luuleeko Falck nyt tuntevansa hänen kätensä otsallansa ja kuulevansa
hänen kuiskauksensa? Ja tunteeko hän sydämessään, että hän on lähellä
häntä?...
Hän on kotona hänen huoneessansa. Hän näkee hänet toisinaan, kun yö on
puolipimeä ja tähdet verhotut -- silloin hän seisoo siinä, missä seisoi
sanoessaan: "Minä teen sinulle hyvää, kun menen!"
Hän kuulee hänen sanovan sen, kuten silloin, mutta äärettömällä
surumielisyydellä, juhlallisesti kuin ennustuksen. Ja ennustus oli
tosi. Poismeno se oli antanut hänelle voimaa nousta!
Hän tuntee elämänsä suurimmaksi nöyryytykseksi sen, että kun Gunvor
tuli hänen luoksensa, hänellä ei ollut yllään hääpukua. Se ei
merkinnyt hänelle sen enempää kuin että hänen täytyi kadottaa hänet,
voittaaksensa sen, mikä hänessä oli jäljellä omaa itseänsä. "Minä teen
sinulle hyvää, kun menen!" Ne sanat olivat tehneet hänen ympäristönsä
tyhjäksi, mutta tulleet hänen uskonnokseen. Ne olivat vapahtaneet
hänet, ja ne veivät häntä yhä eteenpäin.
Hän oli sanonut sen valituksen tavoin. Hän kärsi siitä, että ihmisten
alituisesti piti kärsiä niin paljon. -- Se ei ole välttämätöntä! oli
hän sanonut. -- He oppivat kuulemaan ja näkemään paremmin ja tuntemaan
etsikkoaikansa. Se ei ole ikuisesti oleva salattu heidän silmiltänsä!
Silloin voidaan poistaa koko joukko siitä pahasta, jota maailma on
täynnä. Alituinen pahanteko on vain huono tapa, pimeänpelkoinen
heikkous. -- --
Ja hän oli ollut oikein kiivas sanoessaan sen.
Falck tahtoi jatkaa hänen työtänsä. Hän tahtoi koettaa, voisiko
hän opettaa yhdelle ainoallekaan ihmiselle, että kun hänen onnensa
valepukuisena tulee hänen luokseen, ei hän tekisi niinkuin hän itse oli
tehnyt: ei sulkisi siltä ovea -- vaan tekisi kernaammin kuten Abraham,
joka kutsui enkelit luoksensa.
Jos ihmiset voitaisiin totuttaa siihen, etteivät ajaisi onneansa
ovelle, kun se tulee... kuten Jumala muinoin Abrahamin luo... jos joku
voisi opettaa heitä näkemään ja kuulemaan hiukan paremmin -- niin,
silloin uskoi hänkin, että koko joukko pahaa voitaisiin poistaa. -- --
Hän on perinyt hänen työnsä. Hän rakastaa sitä, samoin kuin kaikkea,
minkä hän on perinyt Gunvorilta. Hän on perinyt hänen äitinsä ja hänen
lapsensa. Hän ei milloinkaan ole ollut niin rikas. -- -- --
Pitkinä talvi-iltoina, kun Jäämeren myrskyt syleilevät taloa, on
Herössä aivan tyyntä paksujen hirsien turvissa. Lavendeli ja kuivatut
ruusut tuoksuvat. Elina-rouva istuu suorana, kuten ennen, tuolillansa.
Hänen silmänsä ovat terävät ja valppaat.
Pitkän, kovan sohvan nurkassa istuu täti kauniisti poimutettu myssy
valkoisessa päässänsä. Irmild on ylpeä siitä, ettei kellään ole tädin
myssyjen vertaisia.
Hän istuu ja nyökkää lempeästi ja katselee neulomustansa, ja toisinaan
tapahtuu, että hän nukahtaa hiukan, silloinkin kuin Falck lukee heille
ääneen jotakin oikein hupaista.
Falck on heidän luonansa joka ainoa ilta, milloin hän ei ole matkoilla.
Hämärissä istuu pikku Gunn aina hänen polvillansa. Joskus Gunn ei sano
mitään, vaan ottaa häntä ainoastaan kaulasta ja pusertaa häntä oikein
lujasti ja katsoo häntä silmiin syvällä kirkkaalla lapsenkatseellaan.
Hänellä on Gunvorin silmät.
"Sinä tiedät, mitä se merkitsee!" kuiskaa hän. Ja Falck myhäilee ja
sulkee silmänsä hetkeksi. Juhlatunnelma hiipii hänen sydämeensä.