Aaron nosti pörröistä päätään ja katsoi tarkkaavasti ja uteliaasti
tuomariin vilkkailla syvillä silmillään. -- --
"Minä luulen, että myrsky tulee häijyksi tänä yönä", sanoi hän nyökäten
ja teki solmun. "Se tulee oikein häijyksi ulkona merellä, kuikka kirkuu
ja on pelokas. On oikein ilkeä ilma!"
Hän pyyhkäisi suutansa, ikäänkuin saadaksensa itsensä kuntoon ja
aloitti jälleen:
"Sanon tuomarille yhden asian, että lounastuuli se on pahin, niin, se
on oikein ilkeä. Kun se on sillä suunnalla, että se heittäytyy alas
tunturilta, silloin ei ole hyvä kalastajan -- -- -- Mutta onhan Golfin
virta, niin, sen lähettää meidän Herramme, ja jokainen tietää hyvin,
mikä ylimääräinen hyvyys ja luonne sillä on, se varsin johtaa veden
kalastajaraukalle!"
Ja Aaron jutteli, sillä hän tahtoi mielellään näyttää tuomarille, mikä
mies hän, Aaron, oli; hän ei ollut tyhmä eikä hän ollut ilman oppia
omalla alallansa.
Hän ei ollut huomannut tuomarin menneen pois. Falck oli jälleen
huoneessaan ja käveli edestakaisin. Ei Gunvor ollut voinut lähteä
merelle.
Mutta hänessä oli lähtiessään ollut jotakin kiiruhtavaa. Hänhän oli
toisinaan sellainen; saattoi tulla niin odottamatta -- aivan kuin sää.
Mutta sehän meni ohitse... hän tiesi, että se meni ohitse samassa;
Gunvor katui aina... oliko yleensä kenelläkään niin tasaista luonnetta
kuin hänellä, ja kuka saattoi olla niin valoisa sydäntalvella!...
Hän kuuli tuulen ulkoa; tuuli ja yö, mitä niillä olisi kuiskaamista?
Jos hän nyt lähtisi Gunvorin jälkeen? Menisi, kunnes löytäisi hänet,
sillä hänen täytyisi löytää hänet lopuksi! -- -- Mutta hän ei voinut
päättää mennäkö, vai ei.
Hän oli juonut, siinä koko asia! Ja nyt kävelee hän tässä epäröintinsä
kiusaamana, kunnes tulee myöhä! Niin oli aina hänen laitansa, kun hän
oli ryypännyt liiaksi; ikäänkuin se hermo, jonka oli pantava hänet
liikkeeseen, olisi lamaantunut. Hän ei koskaan voinut päästä matkaan.
Ja mitä myöhemmin, sitä tuskaisempi hän oli. -- --
-- -- Hän näki hänen silmänsä sellaisina kuin ne olivat hetki sitten,
kirkkaina ja surullisina. Ne tähyilivät tarkkaavasti ympäri huonetta,
tahtoivat päästä selville pahan juuresta. Lopuksi hän tuli sinne, missä
oli se, mikä hänet turmeli!... Hän särki sen, hän oli pelastettu!...
Tuulenpuuska ravisti taloa. Se oli lounastuuli. Se pieksi ja kiskoi
vanhoja ikkunanpuitteita, ovi lensi kiinni ryskäen.
Raju levottomuus valtasi hänet. Mutta hän seisoi yhä neuvottomana. Hän
lyö itsensä kuoliaaksi, kun oli antanut hänen mennä!... Mutta eikö
hänen laitansa aina ollut niin? Oi, ihana, toimelias elämä! Oli todella
hyvin vaikeaa tulla siksi, miksi oli aiottu! Minkätähden hän oli jäänyt
istumaan tähän? Se ei suinkaan ollut hänen äitinsä määräys hänen
suhteensa. -- -- --
Hän kuunteli. Kuikan ääni kuului. Miksi se huusi niin ilkeästi?
Hän tunsi tuskallista ahdistusta, kiduttavaa painoa rinnallaan -- hän
seisoi hiljaa. Nyt hän tahtoi ajatella jotakin muuta.
-- -- Tässä oli Gunvor seisonut, kun hän kiusasi häntä katalalla,
iloisella elämänkäsityksellään... ja siinä hän seisoi katsoessaan hänen
sieluunsa ja ymmärtäen, miten pelkurimainen hän oli. Ja sellaista hän
oli tarjonnut hänelle!... Hän näki hänen seisovan tuossa ja katsovan
häntä syvillä, vakavilla silmäyksillänsä -- ja hän oli saanut halun
kiusata häntä rangaistukseksi siitä, että hän oli odottanut niin paljon
häneltä ja että hän tunsi hänen suuren sydämensä totuudenrakkauden
ja tiesi, miten tunteikas se oli! -- -- Entä, jos hän oli mennyt
metsätietä tässä pimeässä? Hän saattaisi eksyä, kunnes uupuisi, hän
saattoi mennä tunturille...
Hän kulki taukoamatta ympäri huonetta ja kuunteli vanhan talon
merkillistä natisemista. Oli noussut myrsky.
-- -- Ja hän oli ollut niin houru, että oli laskenut hänet menemään
yksin yöhön! Hän oli aina epäillyt, oliko ollenkaan laupeutta. Ei edes
säälivä sattuma ollut estänyt häntä... Siksi oli Gunvor mennytkin, kun
hän ymmärsi, että hän oli juonut...
Hän istuutui ovensuuhun kuin vieras ja katseli ympärilleen. Hänen
kätensä kävivät kylmiksi ja kosteiksi.
Hän huomasi, että myrsky yltyi; ulvoi ja vinkui, ja aallot vyöryivät
pitkin, nielevin tyrskyin. Hiki helmeili hänen otsallaan. Hänestä
tuntui, että hän oli ulapalla myrskyssä, tunsi aallot yllänsä,
vaahtoava virranpyörre tarttui häneen ja tempasi hänet koskea alas --
hän tunsi jäätävän pakkasen, hänestä tuntui, että vain hänen sydämensä
eli ja kaikki muu oli kuollutta.
Taas kuului huuto -- tällä kertaa se ei ollut kuikan eikä myöskään
tuulen tai aaltojen. Hän nousi paikalla ja selvisi täydelleen. Hän voi
ryhtyä johonkin ja tiesi, mihin.
Hän juoksi eteiseen ja otti jotakin ylleen. Silmänräpäyksessä hän
oli pihalla ja huusi väkeä. He olivat kuulleet huudon ja olivat jo
ylhäällä. Sören seisoi portailla ja sitoi päähänsä öljylakkia. Iver
tuli heti jälkeenpäin ulos Aaronin seuraamana, joka kantoi sankoa.
Tuokion kuluttua olivat kaikki miehet rannalla.
Tuuli puhalsi rajuissa puuskissa Kattinnarilta ja vinkui heidän
korvissaan. Taivas oli kauttaaltaan pilvessä. Vihuri kiiti samassa
pitkin vedenpintaa kuin raskas, märkä peitto.
Sören korjasi lautoja, pani pari raskasta kiveä niiden päälle suojaksi
merenkäyntiä vastaan ja otti peräsimen.
"Meri käy julman valkoisena tuolla!" sanoi hän rohkeasti -- "mutta se
ei koskaan ole niin vaarallinen kuin miltä kuuluu."
Falck istui katsellen tuulispäitä, jotka mustina kiitivät yli
vedenpinnan.
Miten tuolla suhisi! Se oli virta: se tuli jääkylmin puuskauksin, ja
salamoita välähteli luotojen välissä.
He pääsivät vähän matkaa ulommaksi. Rannikon rajaviivat häämöttivät
kuin musta seinä pimeässä. Ensimmäiset aallot löivät veneeseen;
tuomarilla ja Aaronilla oli täysi työ ajaessaan pois vettä.
"Täällä on tuulen alla kaatunut vene; kaksi miestä meressä!" huusi Iver
äkkiä kokasta.
"Jumala olkoon heille armollinen!" sanoi Aaron hillitysti.
He ohjasivat paikalle. Falck istui ja tuijotti ajelehtivaa venettä
kohti sitä tarkempaan, kuta enemmän he lähestyivät sitä. Hänen
kasvonsa olivat muuttuneet, silmät olivat tarkat ja terävät kuin kotkan.
"Purje alas!" kuului päällysmiehen huuto. Vauhti hiljeni. Tuossa ne
olivat! Pää sukelsi ylös aivan vieressä, käsi tavoitteli veneen laitaa
-- loitompana oli toinen, joka ponnisti viimeisiä voimiansa. Hän sai
kiinni airosta, joka hänelle ojennettiin. Falck hinasi hänet luoksensa
ja yhdellä otteella veti hänet takinkauluksesta veneeseen. Toisen oli
Iver vetänyt ylös.
"Purje ylös!" huusi Sören terävästi. Vene sai samassa töytäyksen. Vesi
loiskahti jääkylmänä sen yli; hädin tuskin se ehti seuraavan tyrskyn
tieltä, joka olisi täyttänyt sen.
"Jumalan olkoon kiitos ja ylistys!" sanoi Aaron juhlallisesti. -- "Nyt
tiedän, että me tulemme hyvin maihin."
Tuomari ei huomannut, miten läpimärkä hän oli; hänestä tuntui, kuin hän
olisi saanut terveempää ja lämpimämpää verta itseensä. Kun Aaron kiitti
Jumalaa, oli hän ristinyt kätensä hartaasti kiitollisena siitä, ettei
turma kuitenkaan ollut kohdannut Gunvoria. Luonnollisesti oli hän nyt
sydänyönä kotona Herössä.
Hän riisui viittansa ja kääri sen kahden meressä olleen ympärille. Ne
olivat kalastajia sisempää saarelta. Toinen oli kadottanut tajunsa,
toinen puhekykynsä.
Mutta kun oli laskettu maihin, ja he olivat saapuneet kartanoon ja
saaneet hoitoa, toipuivat he pian ja rupesivat puhelemaan.
He olivat ennen myrskyä nähneet ulapalla useampia veneitä, jotka
peläten laskea reittiä maihin odottivat seuraavan päivän valkenemista.
Mutta he itse eivät olleet kaukana, joten olivat luulleet selviytyvänsä
ennen rajuilman tuloa. Sitten he eivät oikein tienneet, miten kävi.
He olivat kuulleet äkkinäisen tohinan, nähneet maston kaatuvan ja
tunteneet samalla olevansa hirveän märät ja kylmän kangistamat, aivan
kuin heidät tukehdutettaisiin -- ja meri möyrysi kuin ukkonen heidän
ympärillänsä... he olivat saaneet oikein taistella henkensä puolesta.
Mutta niin oli määrätty, etteivät he sillä kertaa hukkuisi... niin,
oikein! Herön vene, sen he olivat nähneet aikaisemmin illalla; he
olivat ihmetelleet, minnepäin se aikoi. -- --
Tuomari istui kuunnellen heitä. Sitten hän nousi nyreänä ja käski heitä
asettumaan levolle. Sitä he tarvitsivat, ja hänen väkensä myöskin.
Ja hän meni jälleen huoneeseensa, missä Gunvor äsken oli ollut...
istuutui siihen tuoliin, missä hän oli istunut...
Rajuilman täytyi kerran asettua. Täytyi tulla päivä ja varmuus ja loppu
tästä pelosta.
Hän istui siinä vielä, kun Tonetta tuli kahveineen. Hän seisahtui
keskelle lattiata.
"Ei mutta, tuomari, jo puettuna. Sellainen hirveä ilma on ollut
yöllä... oikein peloittava monen kalastajan hengelle! Mutta Kristuksen
nimessä nyt se on asettunut, nyt on oikein kaunis sää taas." Falck
nyökkäsi. -- "Voit laskea tuohon!"
Hän sanoi sen toisin kuin tavallisesti. Tonetta lähetti häneen pitkän
katseen. Tuomarista oli kai täällä jotenkin tyhjää... neiti Jöns oli
kai liian kauan Trondhjemissa.
Hän otti lakkinsa -- ensin Heröön! Hän hillitsi itsensä. Ei, ensin!...
Hän meni kirjoituspöydän ääreen, kirjoitti kiireesti muutamia rivejä,
varusti kirjeensä sinetillä ja pani sen toisten joukkoon. Se oli
Miina Jönsille. Falck oli pitävä huolen hänestä, mutta Miina ei enää
milloinkaan saisi astua jalallansa sinne, missä Falck oli.
Ovelta kuului hiljainen koputus. Pikku Gunn katseli sisään.
"Hyvää päivää!" nyökkäsi hän ja tuli oikein sisään, -- "eikö ollut
hirveää yöllä? Minä en voinut ollenkaan nukkua, sillä kaikki valvoivat,
näetkö, ja löivät ovia. Minun piti tulla katsomaan, onko äiti täällä;
äiti on lähtenyt hakemaan häntä, ja minä tahdoin myöskin!... Tuolla
ulkona seisoo Saapas-Tobine ja laulaa; hän sanoo, että on sopiva ilma,
ja hän sanoi, että äiti oli täällä sinun luonasi. Onko hän?"...
Falck seisoi käsi tuolin selkämyksellä. Hänen kasvonsa kalpenivat.
Pikku Gunn kietoutui liehakoivasti hänen käsivarteensa, Falck katsoi
hänen silmiensä levottomaan suloisuuteen, jäykästi ilman yhtään
ajatusta.
Pikku Gunn jatkoi innokkaasti: -- "Tiedätkö, mitä Tobine sanoo: Kun
tulemme niin kylmiksi ja märiksi, että kuolemme siitä, silloin on paras
tulla tänne sinun luoksesi, ja hän sanoo, että meidän pitäisi kiiruhtaa
kuolemaan, niin saamme nähdä Jumalan ja kaikki enkelit, ja mitä ne
tekevät... oletko utelias? Saapas-Tobine on niin hirveän utelias,
tiedätkö -- mutta luuletko, että se on vaarallista, luuletko, että saan
äidiltä?"
Hän kääntyi ympäri ja kuunteli murheellisena. -- "Minä odotan äitiä; se
on vain Tobine. Kuuletko, miten hän laulaa?"
Hän nyökkäsi ja hyräili mukana loppusäettä lapsellisella kirkkaalla
altollansa:
"Siis tärsiköön naisväki miesvätikin" -- --
Hän keskeytti ja katsoi Falckiin. -- "_K_!" oikaisi hän itsensä
varmasti -- "minä sanon enimmäkseen _k_ nyt; sanotko sinäkin?"
Hän ryömi Falckin kirjoitustuolin luo ja kiipesi siihen ikäänkuin
piiloutuakseen ja aloitti jälleen raittiisti ja keveästi kuin lintu:
"Siis kärsiköön naisväki miesväkikin,
sitä parempi vain, kuta pikemmin,
niin mereltä rauhan kerran saavat."
Falck oli mennyt ulos. Vähän myöhemmin pikku Gunn nukahti.
Tunnin kuluttua Falck tuli takaisin. Hän oli ollut Herössä. Useampia
veneitä oli lähtenyt etsimään. Elina-rouva oli ollut mukana viimeisessä.
Ja Falck oli tullut kotiin metsän läpi. Kenties Gunvor olisi
siellä. -- --
Sitten hän sai päähänsä, että hän mahdollisesti olisi Lehdossa, jos ei
vain kaikkein pahinta olisi tapahtunut. Ja hän oli kiiruhtanut takaisin
ja hakenut koko talon. Hän haki siitä huoneesta, missä oli hänet
viimeksi nähnyt, kulki kuin mielipuoli ja kurkisti tuolien ja uutimien
taakse.
Juuri siinä kulkiessaan hän näki Gunnin, joka samassa heräsi.
Hän meni nopeasti ja laskeutui polvilleen tytön eteen. -- "Etkö näe
äitiäsi?" kysyi hän rukoillen. -- "Minä en voi löytää häntä. Sano,
voitko nähdä hänen seisovan tuolla... tuossa hän seisoi, tuossa!"...
Hän kumartui lapsen jalkojen ylitse.
"Anna minulle anteeksi! Jos sinä tulisit, en enää koskaan tekisi
syntiä! Lupaan sinulle, en enää koskaan tee syntiä!"
Pikku Gunn nauroi ja veti jalkansa pois.
"Sen kyllä tiedän, sinähän olet tuomari."