Hän kiinnitti silmänsä Gunvoriin.
"Naiset liioittelevat aina!"
Sen hän sanoi aivan ilman yhteyttä. Gunvor katsoi hämmästyneenä häneen.
Hän jatkoi: "Tiedättekö, mitä Henki sanoo väkevästä naisesta: Niin
kauan kuin on yö, ei hänen lamppuansa sammuteta. Niin on eräässä
paikassa! Ja se se juuri on hullusti, sillä silloin on oleva pimeä
myöskin... Te olette niin kylmä, että jäätyy! Teidän silmänne ovat
kovat!"
Hän nousi kiivaasti ja meni.
Gunvor katsoi hänen jälkeensä mykkä soimaus ilmeessään. Ilkkuiko hän
häntä siksi, että hän tahtoi sitä, mikä oli välttämätöntä, ja siksi,
että hän kykeni siihen? -- -- --
Hän pyyhkäisi surullisena kädellään kasvojansa. Sitten hän nousi ja
meni.
Tuomarihan itse vahvisti häntä taisteluun näyttäessään hänelle, miten
erittäin välttämätöntä se oli. Heidän välillään oli kuitenkin huntu!...
He eivät nähneet toisiansa. Gunvor ei tahtonut repiä sitä pois. Hän
hymyili katkerasti. Olihan hyvä, että se oli!
Lopun iltaa seurasivat tuomarin silmät häntä, missä hän kulki ja
seisoi. Hän ei kadottanut ilmettä, ei katsettakaan.
Gunvor ajatteli pari kertaa pyytää häntä menemään kotiin, sillä hän ei
tiennyt, kestäisikö hän kauemmin.
Tuomari ajatteli koko ajan, että hän nyt sanoisi sen, mutta kysyi
sitten itseltään ivallisesti, mitä hänen oikeastaan pitäisi sanoa.
Eikö hän kauan sitten ollut lorunnut sivu suun!
Myöhemmin juhlan loputtua hän kohtasi heidät puutarhassa, Gunvorin ja
tädin. Täti oli unohtanut jotakin, ja he jäivät kahden.
Nyt sanoisi hän sen -- mutta ensi tuokiossa ei hänellä ollut
tietoisuutta muusta kuin että Gunvor oli siinä, hän ja tuo juhlallinen
valoisa hiljaisuus -- ja lehmuksen kukista lähtevä viinintuoksu.
Sitten hän alkoi. Hän tahtoi, että Gunvor tietäisi kaikki, ja että hän
katselisi tuomarin silmillä.
Gunvor seisoi hiljaa, katseessa tuska. Hänen painavan rehelliselle
luonteellensa oli kaikki se, josta hän puhui niin keveästi, aivan
mahdotonta.
Miten voisi hän laskea Sveinin ja rikkoa lupauksensa? Miten voisi Svein
rikkoa omansa? Eikö hänelläkin ollut velvollisuuksia?
Ja siinä seisoessaan kasvoi hänessä sanomaton ylenkatse sitä kohtaan,
mitä Falck tarjosi hänelle niin ajattelemattomasti, ikäänkuin se, mikä
revittäisiin, ei olisi mitään huomenna -- niin ajattelemattomasta että
hyvin voisi tapahtua, että hän katuisi jo huomenna. -- --
Ei hän voinut tehdä niin! Ei hän voinut päästä siitä, mitä kerran oli
luvannut, ei myöskään unhottaa, mitä oli itse antanut, sitä, joka jo
oli elettyä! Hän ei tahtonut unohtaa sitä.
"Teidän ei olisi pitänyt sanoa sitä!" sanoi hän hiljaa. "Miksi
unohdatte Sveinin? Ja onko Teillä oikeus unohtaa." -- --
"Te uskotte myöskin, mitä Miina Jöns kertoo?" -- -- Hän hymyili
hermostuneesti, ja hänen äänensä kävi kuivaksi ja ivalliseksi. -- "No
niin, olette oikeassa. Hän on hupaisempi, siinä olette oikeassa...
olen teille äärettömästi kiitollinen, että muistutatte minua
esteistäni! Voin vakuuttaa teille, että minulla on muitakin, hyvin
ehdottomia." -- --
Hän tuli äkkiä iloiseksi ja leikilliseksi. Gunvor katsoi vakavasti
häneen. "Gunvor!" Tuomari meni suoraan hänen luoksensa eikä hänen
äänensä enää ollut kova.
"Jos ei olisi mitään... esteitä, tarkoitan, voisitteko silloin... Te
_voisitte_!"
Gunvor seisoi tuijottaen. Oli kuin hän äkkinäisessä välähdyksessä
näkisi paljastettuna edessään sen, mitä tuomari tarkoitti esteillään.
-- Hän näki hänen sielunsa pohjaan ja sen kaikki heikkoudet, näki oman
ankaran, rehellisen tahtonsa, joka ei voinut myöntyä, ei löytää tietä
sen ohi, mikä hänestä näytti oikealta.
Gunvor väistyi taapäin, kalman kalpeana. -- "En!" kuiskasi hän äkkiä.
-- "Tulisi _liian paljon_ kärsimystä!"
Hiljalleen valittaen piti hän kättään kasvoillansa.
Puutarhakäytävän päässä tuli täti takaisin.
Falck meni häntä vastaan ja poikkesi toiselle tielle. Hän tahtoi
katsella hänen hyansinttejänsä.
* * * * *
Kun Gunvor sinä yönä tuli huoneeseensa, ei hän mennyt vuoteeseen, vaan
asettui katselemaan ulos.
Teki hyvää istua ja kuunnella merta.
Hän nojasi päänsä ikkunan puitteita vasten.
Alhaalta rannalta kuului kuiskailua, naurua ja lörpöttelyä.
Sitten tuli meren aalto: toiset vaikenivat, kun se tuli. Se yleni kuin
virrensävel ja sekoittautui sitten pitkään, lempeään lauluun. -- --
Tuuli tuli; sillä oli jotakin kerrottavaa.
Talossa oli hiljaista. Hän saattoi kuulla äitinsä nukkuvan rauhallisena
alakerroksessa.
Mutta nyt natisivat portaat -- joku hiipi alas. Ovi avattiin hiljaa.
Hän tiesi itse lukinneensa sen.
Hän meni ikkunaan, joka oli pihalle päin, ja katsoi ulos, mutta
hätkähti, ikäänkuin olisi saanut lyönnin.
Se oli Irmild, puoleksi puettuna. Hän oli heittänyt ympärillensä tädin
valkoisen saalin ja juoksi tietä alas.
Gunvor meni ulos aivan hiljaa, ettei herättäisi äitiänsä, vielä
aivan epätietoisena siitä, mitä Irmildin lähtö merkitsi. Oliko hän
sairastunut? -- -- --
Hän näki hänen juoksevan tavallisella liukuvalla tavallansa, näki hänen
poikkeavan tohtorin taloon vievälle polulle, ja yhdellä hyppäyksellä
hän seisoi ikkunan alla; hän katseli ympärilleen joka taholle -- sitten
hän nosti kätensä ja koputti hiljaa alimpaan ruutuun.
Gunvor oli pysähtynyt viimeiseen mutkaan pajupensaan taakse. Hän ei
voinut heti mennä edemmäksi; hänen kaikki jäsenensä jäykistyivät.
Sillävälin hän kuuli jonkun vastaavan sisäpuolelta, kuuli Sveinin
tulevan ja avaavan, kuuli itkua ja rajun purkauksen ja sitten naurua
ja puhetta, joka tukehtui syleilyyn. Kuiskauksia, hyssytyksiä -- ovi
suljettiin jälleen, molemmat salvat pantiin eteen eikä enää kuulunut
hiiskaustakaan.
Häntä puistatti rajusti. Hän istuutui uupuneena kivelle. Mitä
hyödyttäisi mennä sinne? Ettei tämä tapahtunut ensi kertaa, sen hän
ymmärsi kaikesta. Hän koetti ajatella hiukan.
"Että nyt menisi kaikki rikki! Se, jota hän oli alkanut elää, ja
jota hän _oli_ elänyt tahdollaan ja verellään!... Sillä, johon hän
oli taistelemalla päässyt -- ei ollut vähintäkään merkitystä, se
heitettäisiin pois!"...
Hänen oli aivan mahdoton ymmärtää sitä. Oli kuin maa sortuisi hänen
allansa. Hän katseli epätoivoisena ympärillensä.
Hän luuli muistavansa, että hänelle oli maksanut niin paljon olla
rehellinen ja todenperäinen ja kokonainen ja rohkea -- -- ja nyt he
nauroivat hänelle tuolla sisällä... ilkkuivat häntä, että hän oli
kulkenut täällä yhtenä yönä ja kärsinyt heidän tähtensä... antanut
sydänvertansa! Sitä ei kumpikaan heistä ollut häneltä pyytänyt...
Eikö mikään ollut totta? Eikö ollut mitään, mitä vasten kallistaisi
päänsä, ei yhtään sielua, jonka luona voisi olla turvassa?
Hän katseli ympärilleen tylsästi kysyvä katse silmissään ja painoi
kätensä ohimoilleen. Hän tahtoi pakottaa itsensä muistelemaan, mitä nyt
oli tehtävä.
Sitten hän nousi vaivalloisesti, haki avainkimppunsa, meni
konttorirakennukseen ja avasi postilaukun, joka riippui ulkopuolella.
Hän otti ulos kirjeen, missä pyydettiin kuulutusta sunnuntaiksi. Oli
onni, ettei postinviejä vielä ollut käynyt siellä!
Hän meni huoneeseensa rutistaen kirjettä kädessään, sytytti kynttilän
ja poltti sen hitaasti.
Hänestä oli oikein onni, ettei postinviejä ollut käynyt siellä!
* * * * *
Seuraava päivä oli lauantai, ja oli lauantaikiirettä. Kullakin oli
kyllin tekemistä omissa puuhissaan.
Torgersen oli noudettu pois aamulla eikä tulisi kotiin ennenkuin
sunnuntaina. Hänen piti mennä pappilaan, missä hän aikoi yöpyä ja
sitten seurata toisia kotiin kirkolta. Hehän tulisivat sinne kaikki
kuuntelemaan kuulutusta.
Mutta hän ei ollut voinut ymmärtää Gunvoria sinä aamuna. Tämä oli
sulkenut konttorin oven häneltä, mutta sitten hän oli kuitenkin tullut
hänen jälkeensä rannalle, -- mutta vain nyökäyttänyt hyvästiksi --
eikä hän ollut rohjennut koskea Gunvoriin. Hänen oli jälleen täytynyt
ajatella Isistä; mutta tämä karkoitettaisiin ensi tilassa iäksi, sillä
kahden päivän kuluttua olisi Herön Gunvor hänen vaimonsa! -- --
Mutta sunnuntaiaamuna ei tullut niin yleistä kirkkomatkaa kuin oli
aikomus.
Varhain aamulla oli Gunvor tädin hämmästykseksi mennyt sisään äitinsä
luo. Ja sitten kutsuttiin täti sisään.
Ja kun kirkkoaika tuli, ei Elina-rouvan uutta valkeata kuusihankaista
lykätty vesille.
Herrasväki jäi kotiin. Mutta Irmild näytti olevan ajettu matkalle.
Pikku Gunn oli myöskin saanut luvan lähteä ja muutamat palvelustytöistä
samaten.
Hesekiel kuljetti venettä. Hän ei sanonut sanaakaan.
Kotimatkalla oli Svein Torgersen mukana. Hänen kasvonsa olivat synkät;
sellaisena ei kukaan ollut nähnyt häntä ennen.
Hän ei ollut näkevinään Irmildiä, joka istui ja koetti pidättää
kyyneleitä.
Maihin tultua hän ryntäsi ylös rakennukseen. Hän tahtoi saada Gunvorin
käsiinsä. Olihan hän itse kirjoittanut kirjeen ja pannut laukkuun. Se
ei ollut tullut perille.
Mutta Gunvor ei ollut löydettävissä. Hän oli mennyt ulos.
Hän haki häntä rauhattomana ja kiihtyneenä.
Vasta päivällispöydässä hän näki hänet. Hän istui äitinsä ja tädin
välissä, tyynenä kuten ainakin, mutta kalpeana.
Hän katsoi Gunvoriin. Tämä nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Hän tyyntyi
jälleen, mutta paloi halusta saada selvä, mitä oli tullut väliin.
Mutta pikku Gunn ja Hesekiel istuivat pöydässä myöskin. Ja piika kulki
palvelemassa. Se häiritsi häntä.
Aterioitiin silmäänpistävän äänettömyyden vallitessa. Mutta Elina-rouva
piti päänsä korkealla sinä päivänä. Hänen silmänsä olivat tavattoman
kirkkaat, ja hän näytti oikein juhlalliselta. Tädin silmät olivat
punaisemmat kuin tavallisesti. Hän söi tuskin ollenkaan, mutta
ravisteli päätänsä tuon tuostakin.
Aterian jälkeen jäivät molemmat yksin arkihuoneeseen. Elina-rouva ja
täti menivät ottamaan päivällisuntansa. Pikku Gunn veti Irmildin ulos;
hän oli luvannut seurata häntä rantaan.
Torgersen seisoi Gunvorin edessä ja pureskeli viiksiänsä.
Hän otti äkkiä askeleen eteenpäin. -- "Miksi et ollut kirkossa tänään?
Missä on kirje? Etkö sinä pannut sitä laukkuun? Se ei ole tullut
perille." -- --
"Olen polttanut sen!" Hän katsoi tyynesti Sveiniin, mutta kalpeni aina
huuliin asti.
Svein säpsähti. Gunvorilla oli tuo jäykkä ilme suunsa ympärillä, jota
hän ei voinut sietää. Hän katsoi tuimasti ovelle, joka äsken suljettiin
Elina-rouvan jälkeen. Hänen äänensä tuli kovaksi ja korkeaksi.
"Äitisikö se taas on liikkeellä menettelytapoinensa?"
"Sinä itse vain, Svein! Siihen, mitä kysyt, voit itse parhaiten
vastata!"
Svein tuli silmänräpäykseksi kalman kalpeaksi ja vei verkalleen kätensä
läpi hiuksien.
"Minä aioin sanoa sen sinulle eilen, ennenkuin matkustit. Minä olisin
sanonut; senvuoksi minä tulin veneelle. Mutta minä en voinut. Saat
antaa minulle anteeksi!"
Svein ei vastannut eikä katsonut häneen. Hän otti sikarin ja pani sen
pois, haki tulitikkuja ja laski ne jälleen toiselle pöydälle. Sitten
hän juoksi hänen luoksensa rukoileva, hämmentynyt ilme kasvoissaan.
"Gunn, mitä sinä tahdot, mitä tarkoitat?"
"_Sinä_ olisit sanonut sen minulle, Svein! Olisithan sinä sanonut
sen minulle!" virkkoi hän hiljaa -- "etkä olisikaan... ei, et sinä
olisi!"... hänen äänensä vapisi; hän keskeytti.
Svein näytti äkki keventyneeltä; synkkä pilvi pakeni hänen kasvoiltaan.
"En -- en olisikaan", lausui hän ujostelematta, "jos vain siitä on
kysymys, niin sovimme kyllä! Ei, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt
tehdä sitä -- mutta kun niin on... tietysti se on hirveän tuhmaa,
mutta, katsos, minä en tahtonut huolestuttaa sinua sillä, minä kun
ajattelin... niin, Gunvor, sinuahan minä rakastan, näetkö, sinustahan
minä pidän. Se on selvää."
Gunvor alkoi vapista. Hän istuutui äitinsä vanhalle tuolille.
"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, Svein?" Svein seisoi hänen
edessään. Hän alkoi jälleen käydä hieman epävarmaksi.
Gunvor katsoi häneen silmissään ilme, jota hän ei milloinkaan ollut
nähnyt. Svein ei ymmärtänyt hänen kärsimyksensä syvyyttä, hän ei
epäillyt hetkeäkään, että tunnin kuluttua olisivat välit hyvät jälleen.
Hän meni Gunvorin luo ja tahtoi ottaa hänet syliinsä ja pyytää hymyä.
Hän ei muka voinut, niin totta kuin eli, sietää, että asia oli niin
sotkuinen.
Mutta sitten katsoi Gunvor häneen ja hänen katseensa pidätti häntä.
Gunvor osoitti pöydän toisella puolella olevaa tuolia.
Svein istuutui siihen, mutta teki vielä yrityksen ottaa asian
leikilliseltä kannalta.
"Gunvor, älä istu sillä ankaralla tuolilla! Siinä on koko Herön suku
istunut ja hallinnut. Minä en voi kestää sellaista kunnioitusta sinua
kohtaan!... Kas, auttaa heti kuin asetut sinne... näetkö, sinun silmäsi
ovat kaikkein kauneimmat, kun ne eivät ole niin ylpeinä. Älä ole niin
juhlallisen kylmä! Muista, ihminen ei elä niin kamalan kauan!...
Gunvor, anna minun polvistua eteesi." -- --
"Odota, Svein, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?"
"Tietysti, Jumala paratkoon, on minulla anteeksipyyntöjä, kunhan vain
tahdot kuulla! Sanon sinulle, etten mahtanut sille mitään, sillä
minä olen periaatteellinen mies ja olin päättänyt... näetkö, olin
tehnyt päätöksen." -- -- Hän nykäisi kaulustaan. -- "Eikä minulta
tarmoakaan puutu! Minä sanon sinulle, minä uskon suoraan sanoen, että
hän on hypnotisoinut minut. Hänellä on hyvin omituinen luonne, jonka
pohjana on villi vaisto... totisesti minä en usko suggestioniin ja sen
sellaiseen! Se yllätti minut, jos niin saan sanoa, kohtalon voimalla."
-- --
Hän kumartui pöydän yli häntä kohti.
"Gunvor, jos tietäisit, miten vähän se merkitsee ja miten rajattomasti
minä sinua rakastan. Sinä et saa uskoa, että minä senvuoksi unohdin
sinut. Mutta, näetkö, hän on tuollainen hiipivä olento, jonka edessä ei
voi olla kylmä, vaikkakin tahtoisi -- ja minä olen todella tahtonut,
tiedätkö! Sinä et saa uskoa, että ajatus sinuun silmänräpäystäkään...
sinua olen aina kantanut sielussani... minä vakuutan sinulle, että luja
tahto voi horjua silmänräpäyksen, niin että aivan itsetiedottomasti
_tahtoo_ -- Gunvor, sinun pitää uskoa minua! -- Mutta hänhän on nyt
täysikasvuinen, joten sinä tietysti lähetät hänet pois." -- --
Hän katsoi Gunvoria silmiin; hän rukoili katseellaan. Nyt, kuten ennen,
saisi Gunvor luvan myöntyä lopuksi. Hänestä näytti aivan luonnolliselta
ja oikeutetulta, että hän tälläkin kertaa saisi täyden anteeksiannon
kaikista synneistään.
Gunvorin silmissä paloi pidätetty viha.
"Niin että syy on _hänen_?" kysyi hän olkapäitänsä kohauttaen. Tällä
hetkellä hän halveksi Sveiniä.
Kuului puoleksitukahdutettu huuto; ovi käytävään temmattiin auki.
Irmild seisoi heidän edessään kasvot jäykkinä kauhusta.
Hän syöksyi huudahtaen Gunvorin luo ja kietoi itsensä häneen: sitten
hän peräytyi muutaman askeleen ja seisoi ja katseli toisesta toiseen.
"Olen seisonut ja kuunnellut," kuiskasi hän hengästyneenä, -- "lopuksi
en voinut --"
Hän heittäytyi lattialle ja vaikeroi; nousi jälleen puolitiehen ja
laahautui nopealla liikkeellä Gunvorin jalkoihin.
"Minä en ole sitä tehnyt!" huudahti hän äkkiä uhkamielisesti, "kuka voi
sanoa asian niin olevan? Kun ei kukaan näe, ei se tietysti ole totta;
silloin ei siis kukaan voi uskoa sitä!" -- --
Gunvor oli noussut; hän meni ja nosti hänet ylös.
"Uskon, mitä itse sanot", sanoi hän tyynesti.
Tumma veriaalto väritti Irmildin kasvot; hän katsoi epätoivoisena
Gunvoriin ja haki hänen silmistään, olisiko niissä jotakin, joka
tuomitsi häntä.
"Minä en ole tehnyt sitä", sanoi hän änkyttäen, "en, se ei ole totta...
mutta te saatte kuitenkin tietää sen." -- --
"Niin, sillä nyt olet sinä sen sanonut!"
Gunvor katsoi häneen kauan tutkivasti; hän tarkasteli häntä toisin kuin
ennen.
Irmild vapisi ja vältti hänen katsettaan luullen, että tuo katse näki
hänen sieluunsa asti.
"Se ei ole totta!" toisti hän toivottomana. Hän ei tiennyt muuta turvaa
noita kahta vastaan, jotka seisoivat siinä ja tahtoivat surmata hänet.
Silloin pisti häneen äkkiä, että hän oli ilmaissut itsensä ja että
hänen täytyi poistua. Ja hän syöksyi ulos huoneesta sellaista vauhtia,
että kaatoi tuolin ja juoksi kuin mieletön käytävän läpi yli pihan ja
tietä alas.
Gunvor kääntyi Sveiniin ja teki hänelle kysymyksen.
Tämä kääntyi hänestä ja vastasi vältellen.
Tuli kuolonhiljaisuus. Kului muutamia minuutteja.
Gunvor oli jäänyt seisomaan samaan paikkaan. Hän hengitti
vaivalloisesti; tuntui kuin ilma tukehuttaisi hänet.
Ja hänen siinä seisoessaan vetäytyivät hänen kulmakarvansa yhteen.
Heikko, pystysuora viiva, mikä kulki nenän juuresta, syveni; hänen
kasvoihinsa tuli jotakin kovaa, kylmä taipumaton tahto.
Hän eteni muutaman askeleen, nosti kaadetun tuolin ja pani sen
paikoilleen.
Sitten hän meni Sveinin luo ja ojensi hänelle kätensä.
"Kiitos nyt kaikesta, mikä oli hyvää meidän välillämme -- nyt tiedät,
että se on lopussa!"
Hän luhistui kokoon, mutta ei sanonut mitään. Hän ei voinut käsittää,
että se oli totta.
"Gunvor, miten ikävää on, että sinä olet tuollainen!" -- Hän joutui
kyynelten valtaan.
Se sattui Gunvoriin kuin nuhde.
"Niin", sanoi hän hiljaa huolestuneena, "minustakin on ikävää, etten
voi olla toisenlainen."
"Sillä voihan mahdollisesti olla toinen, parempi tapa katsella
sellaisia asioita."
"Mutta, näetkö, siinä se on, Svein, että olen rakastanut sinua... mutta
se, mitä tunsin sinua kohtaan, on liian hyvä kulutettavaksi... tällä
tavalla säie säikeeltä, kunnes ei jää mitään jäljelle! Sinä et enää saa
tuhota sitä minulta! Ja nyt se on loppuva; tahdon kätkeä parhaan siitä,
mikä oli... kantaa sitä sielussani..."
Svein seisoi ääneti ja katseli rukoilevasti häneen; sitten hän meni
saliin tietämättään, -- mutta tuli ulos jälleen vauhdilla, ikäänkuin
olisi voinut kadottaa hänet sillävälin.
"Gunvor, sinä et tarkoita, mitä sanot, et tarkoita!" -- -- -- Hän
katsoi häneen, avuttomana kuin lapsi.
Hän otti väkisin hänen kätensä ja pani sen poskeansa vasten.
"Meidän väleistämme ei voi tulla loppua!" kuiskasi hän rohkeampana. --
"Älä sano sitä niin varmasti! Sinun ei pidä sanoa asiaa niin varmasti,
että kuuluu siltä kuin löisit naulan ikuisiksi ajoiksi. Se kuuluu niin
pahalta. On virhe, ettei voi muuttaa päätöstä, suuri virhe" -- --
"Tiedän, että minussa on virheitä!" Hän veti pois kätensä. -- "Mutta
kun jokin on lopussa, on se ohitse. Etkö voi sitä ymmärtää?"
Hänen äänensä oli jääkylmä.
Sveinin kasvoilla näkyi muutos.
Gunvor teki hänelle vielä kysymyksen Irmildin suhteen.
Svein punastui, mutta hänen täytyi vastata.
Gunvor seisoi suorana hänen edessään; hän ei voinut välttää hänen
leimuavaa terävää katsettansa.
"Tulee siis kuitenkin pian häät taloon!" --
Hänen äänensä oli matala ja surullinen. Hän lisäsi hitaasti: -- "Sillä
sellaisesta on tuleva loppu Herössä! Minä olen sen luvannut... äidin ja
pikku Gunnin tähden ja sinun tähtesi ja kaikkien ihmisten tähden on se
oleva lopussa!" --
Svein oli mennyt ikkunaan.
Hän koetti näyttää siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut; ehkä tämä
tuuli menisi ohitse.
Mutta se ei mennyt. Silloin hän istuutui tädin neulomapöydän ääreen ja
painoi päänsä kaikkien hänen keriensä joukkoon ja nyyhkytti.
Gunvor meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen hiuksillensa.
"Sinä voit helposti suoriutua hänen kanssansa, Svein!" sanoi hän hiljaa.
Svein ei nostanut päätänsä. Gunvorin sanat tuntuivat hänestä
tällä hetkellä kaikista musertavimmalta arvostelulta, kovimmilta,
kirvelevimmiltä sanoilta, joita milloinkaan oli hänelle lausuttu.
Hän istui paikallaan. Gunvor oli mennyt. Hetkeä myöhemmin hän näki
hänen irroittavan veneensä ja lähtevän purjehtimaan. -- --
Illalla tuli vieraita, mutta Gunvor ei ollut palannut. Eräs miehistä
oli nähnyt hänen veneensä Stenholman luona.
Elina-rouva ravisti päätänsä. "Hän tahtoo siis olla yksinään", mumisi
hän itseksensä.
Sillä se oli sellainen paikka, mihin ei ihminen koskaan astunut
jalallaan. Koko meri painoi sitä kohti ja kaivautui tunturin alle, ja
kansa luuli, että merihärkä oleksi siellä.
Elina-rouva ei rauhoittunut, ennenkuin kuuli Gunvorin illalla tulevan
kotiin ja menevän huoneeseensa sanottuansa hyvää yötä hänen ovensa
edessä.
Silloin oli kaikki hyvin, ja Elina-rouva nukkui tyytyväisenä.
Siinä suvussa ei oltu koskaan totuttu muuhun kuin että milloin tahansa
voisi tulla rajuilma ja ottaa jotakin mukaansa.
Elina-rouvan mielestä oli käynyt onnellisesti. Rajuilma oli ottanut
sen, josta hän kernaimmin tahtoi päästä.
* * * * *
Saara-äidin luo oli lähetetty airut kuulustelemaan Irmildiä. Hän olikin
siellä, mutta ei ollut voinut palata vielä, sillä hän oli sairas.
Torgersen oli ollut siellä, mutta he eivät olleet tahtoneet laskea
häntä sisään. Irmild oli saanut hermotaudillisen kohtauksen
ja hän kuuli Saara-äidin lukevan hänelle jumalansanaa apunaan
maallikkosaarnaaja, joka majaili heillä.
Ja Svein oli mennyt kotiin huomattavasti keventyneenä. Sillä nythän
Gunvor itse saattoi nähdä, ettei Irmild enää tahtonut olla hänen
kanssaan missään tekemisissä... ja mitä hyödyttäisi ottaa asia tältä
kannalta? Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei kaikki voisi jälleen kääntyä
hyväksi, voisihan Gunvor kostaa, jos tahtoisi; olisi hyvä, jos hän
nyt tahtoisi kostaa jollakin tavalla, siten kääntyisi kaikki hyväksi
jälleen. Mitä ihmettä tämä välien rikkominen hyödyttäisi?... Jumala
nähköön, voitiinhan olla yhtä hyviä ystäviä, vaikkakin elämällä onkin
pienet omituisuutensa. Ihanteellisinta olisi ottaa sellaiset aivan
luonnolliselta kannalta, sillä vieläpä -- niin, vaikkakaan he eivät
enää pitäneet toisistaan, oli tällä tavoin mahdollisuus jälleen voittaa
toisensa ja saada sitten kaksinkertaista huvia toisistansa.
Hän arveli, että järkevintä olisi, että kaikki jälleen tulisi
entiselleen.
Mutta hän ei enää milloinkaan kohdannut Gunvoria yksinään. Aina oli
Elina-rouva tai täti tai lapsi tiellä.
Silloin hän rupesi kirjoittamaan -- pitkiä kirjeitä joka ainoa päivä.
Hän sai ne takaisin avaamattomina.
* * * * *
Myrlandissa oli ollut oikea Herran etsikkoaika. Maallikkosaarnaaja
Esaias Ohlsen oli asunut siellä keväästä lähtien, ja Saara-muori, jota
Herran armo niin monesti oli kutsunut, oli nyt oikein tullut sille
tielle, joka elämään vie.
Esaias Ohlsen oli Herran armosta koonnut seudulla joukon uskovaisia.
Jokainen hänen sanansa oli sielujen ravinto.
Ja sellaisen jumalanmiehen tulo Myrlandiin oli ollut Saara-muorin
pelastus. Hänen miehensä oli kalastamassa Lofotenilla tänä vuonna,
joten talossa oli ollut hiljaista ja Saara-muori saanut aikaa hoitaa
sieluansa.
Oli niitä, jotka ihmettelivät, että sellainen siunattu ase kuin Esaias,
joka osasi Raamatun ulkoa kannesta kanteen, oli tahtonut asettua
asumaan niin pahamaineiseen paikkaan kuin Myrlandiin.
Mutta Esaias Ohlsen oli muistuttanut heille Häntä, joka meni syntisten
luo ja söi heidän kanssansa.
Silloin hävettiin. Ja pian ympäröi taloa pyhyyden loisto, sillä samalla
kuin hän antoi uskonsisarensa ruokkia ja virvoittaa itseänsä, hän
työskenteli niin voimallisesti hänen sielunsa pelastamiseksi, että
jokaisen, joka näki ja kuuli, täytyi myöntää, että kaikki entinen oli
mennyttä.
Ei yksikään uskovaisista ollut raamatullisempi puheissaan kuin Saara.
Alituiseen kuului itkua ja veisuuta Myrlandin tuvasta, ja joka ainoa
ilta oli siellä hartauskokous.
Oli tullut kesä. Mutta Ohlsen ei vielä ollut lähtökunnossa: voitettuja
lampaita täytyi vielä hoitaa.
Saaran mies oli aikoja sitten palannut kalasta, mutta ei viihtynyt
kotona. Hän oli mielestään kuin viralta pantu ja aivan liikaa. Ja
oli niin työlästä istua siellä, kuin mikäkin syntinen. Häntä kiusasi
sietämättömästi, kun Esaias ja Saara käsi kädessä olivat polvillaan
ja rukoilivat, että Jumala lähettäisi hänelle kurituksensa. Hän oli
enimmäkseen vesillä ja kalasteli. Joka kerta kuin Irmild tähän aikaan
oli ollut kotoisalla, olivat äiti ja Ohlsen ottaneet hänet väliinsä ja
puhuneet Jumalan kanssa hänen syntisestä sielustansa.
Ja Irmild oli alkanut huomata sen vaikutuksia. Hän sai ankaria
jumalanpelon kohtauksia. Hän luki Ohlsenin "Palmunlehtiä" ja kiusattiin
turmeltuneen lihansa vuoksi. Perkele teki hyökkäyksiä; se tahtoi pitää
hänet.
Mutta eräänä iltana hänen hiivittyään sinne monine tunnonvaivoineen
olivat Ohlsen ja hänen äitinsä pyhillä rukouksilla auttaneet hänet
oikein Jumalan luo.
Ja häneen oli herännyt mielihyvän tunne. Hän oli hekumoinut taivaan
salamoivan vanhurskauden ja oman huimaavan syntivelkansa nautinnossa.
Meren aallot kuohuivat... Jumala kulki kahlasi tässä pohjattomassa
syntimeressä!... Hänestä oli mieluista tehdä lunastustyötä!... Ja hän
lähetti poikansa kantamaan maihin ja vuodattamaan suurta armoansa
haavoittuneelle ihmiselle...
Täti oli sanonut, että hänen pitäisi parantaa itsensä. Nyt ei hänen
tarvinnut sanoa -- ei ollut aikaakaan siihen; niin ääretön oli
hänen laupeutensa; hänen armonsa oli hänelle kylliksi. Sillä Jumala
sanoi itse: jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, pitää niiden
lumivalkeiksi tuleman.
Jumala tiesi, että ihmisten täytyy tehdä syntiä... senvuoksi on hän
lähettänyt poikansa.
Ja hän nautti suuresti ajatuksesta tehdä syntiä, vain syntiä, jotta
Jumalan armo vuotaisi sitä runsaampana. Hän tahtoi upottautua siihen
kuin mereen.
Niin oli kaikkien jumalanlasten laita. Hän ymmärsi kyllä, että hänen
äitinsä ja Esaiaksen täytyi joka aamu ottaa pyhityksen kylpy tässä
käsittämättömässä armossa, jonka Herra antoi heidän avuksensa tulla.
Sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että täällä tapahtui semmoista,
mikä ei myöskään voinut olla aivan oikein ja hyvin.
Mutta Ohlsen oli jumalanmies ja harrasti suuresti hengellisiä. Hän
opetti hänelle, että Herran voima täydellistyy heikkoudessa.
Samaa sanoi hänen äitinsä, ja hän kuunteli mielellään sitä. Hänen omat
salaiset epäilyksensä pääsivät lepoon.
Mutta niin oli jälleen kulunut viikkoja, eikä hän ollut käynyt siellä.
Hän unohti valvoa ja rukoilla. Sillä se ei auttanut häntä aina --
etenkin kun hämärtyi iltaisin ja hänen täytyi mennä yksin kotiin.
Pimeys peloitti häntä. Hän oli niin hirmuisen pimeänpelko. Hän näki
vain pahaa: huonoja ihmisiä, jotka olivat hukkuneet eivätkä voineet
saada rauhaa meressä. Ja saatana itse vainosi häntä. Ei auttanut, että
hän sanoi olevansa jumalanlapsi. Se huokui tulista henkeänsä hänen
kasvoillensa.
Niin oli äskenkin käynyt hänen mennessään illalla kotiin yli nevan,
eikä hän enää rohjennut siellä kulkea.
Eikä hänen muutenkaan ollut lupa hiipiä pois, kun muut olivat ulkona.
Se oli synti; hän ei tahtonut tehdä sitä enää. Hän oli saanut
päähänsä, että perkele tahtoi houkutella häntä mereen; ja hän pelkäsi
mielettömästi kuolemaa. Hän saattoi herätä yöllä kauhun valtaamana.
Pimeässä tirkisteli häneen silmiä; ne syöpyivät hänen ruumiinsa läpi;
hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään. Täydessä päivänvalossakaan hän ei
ollut varma, sillä hän ei voinut olla mietiskelemättä, millaista olisi
kuolla. Tuli kuin näkyjä helvetistä; mustina ja hirveinä ne valtasivat
hänen aistimensa todellisuuden valtavalla voimalla. Hän koki ennakolta
tuon kauhean -- kuoleman ja häneen tuli rahtunen mielettömyyttä.
Se uuvutti häntä niinkuin tauti. Ja tädin täytyi jälleen turvautua
tippoihin ja hyviin neuvoihinsa.
Mutta hän ei koskaan ollut iloisempi kuin juuri sellaisen kohtauksen
jälkeen. Hän heittäytyi riemun valtaan hautoen noita kauheita
kuvitelmia sielussansa. Palaen samalla kertaa ilosta ja pelosta oli hän
usein säikäyttää tädin kuoliaaksi.
* * * * *
Oli kulunut useita päiviä siitä sunnuntai-iltapäivästä, jolloin Irmild
oli juossut kotiin äitinsä luo.
Vielä hän oli Myrlandissa. Ohlsen ja Saara olivat suuresti ylistäneet
Jumalaa, että hän lopulti oli täyttänyt armorikkaan työnsä ja
kirvoittanut hänet perkeleen pauloista.
Sillä vihdoinkin oli Jumalan armo täydellisesti vallannut hänet. Kuin
tuhlaajapoika hän oli viety hänen pöydällensä, saanut juhlavaatteet ja
sormuksen sormeensa.
Ja hänestä itsestään oli ihmeellistä, että hän nyt oli oikein herännyt,
Jumalan valittu lapsi!... Oli niin ihmeellisen huimaavan suloista olla
syntinen ja kantaa kaikki velkansa Jeesuksen luo ja kätkeytyä hänen
armorikkaaseen syliinsä.
Hän ei voinut ajatella muuta. Epämääräinen tietoisuus siitä, että
hänelle tapahtuisi jotakin hirveää, ei enää vaivannut häntä. Hänellä
ei ollut syytäkään ajatella semmoista: Herran armonaika oli hänen
päällänsä.
* * * * *
Oli iltapäivä.
Kaikkialla oli hiljaista. Meri oli tyyni ja kirkas. Ulkona
Skarvholmenin luona nousivat tyrskyt kuin valkoinen ruususade;
mainingit loiskahtelivat hiljaa rannan kivien välissä.
Myrlandin tupa oli valomerenä. Portailla makasi kissa nimeltä Hagen. Se
oli valkoinen, mustia pilkkuja otsassa ja jalat aivan ruusunpunaiset.
Päivän ihanuuden valtaamana se makasi siinä puoliunessa, mutta raotti
toisinaan silmiään, sillä se odotteli Månsia naapurin tuvasta.
Tuvasta kuului epäselvä sanatulva, johon sekaantui valitushuutoja.
Saara-muori se puhui, ja ähkyvien äänien välistä tunteutui toisinaan
Irmildin terävä sopraano, joka poltti kuin liekki.
Ikkunalla oli englantilaisessa ruukussa palsamikukka, ja valkea
kurjenpolvi ojensi pitkiä vesoja ruudussa olevan reiän läpi.
Seinähyllyllä istui täytetty papukaija värikuvan alla, joka esitti
paratiisista karkoittamista. Sen ympärillä riippuivat kuningatar
Viktoria ja lordi Nelson. Lattialla makasi Saara suullaan ja rukoili
Jumalaa. Kappalainen oli ollut siellä tänään ja Ohlsen oli nähnyt
hyväksi matkustaa. Etelässä päin oli paljon ystäviä Jumalassa, jotka
odottivat häntä kärsimättöminä.
Saara väänteli käsiänsä. Herran armo oli runsaasti hänen päällänsä;
kaikkivaltias ei säästänyt vitsaansa.
"Mutta hän on vartijamme; hänen voimansa on Jerusalemissa! Hän, joka
näkee salatut asiat, hän antoi minulle tyynen uutimen. Mutta ihmisten
lapsia on kohtaava vitsaus, sillä kuka ei huomaa, että pahat henget
ovat lukuisat, ja ihmistä pisti käärme paratiisissa. Mutta sinä, oi
Herramme ylistetty poika, sinä otat meidät niin viheliäisinä kuin
olemme ja istutat meidät niinkuin Libanonin seetripuut. Ja minä olen
kasvanut korkeaksi kuin kypressi ja tuoksuen suloisesti kuin Jerikon
ruusupuu. Minä olen kuin palmupuu, ja taivaallinen puutarhuri ei unhota
tutkia minua ja jauhaa hienoksi nuuskaksi sydämeni pahoja himoja. Minä
tahdon uhrata ne yljälle, kun hän tulee. Oi, silloin olet sanova, rakas
Jeesus, oi mikä suloinen haju!" --
Tässä voitti hänet Irmild itkullansa. Hän oli polvillaan tuolin
ääressä. Hän oli kalpea ja kasvot hyvin laihtuneet. Silmät olivat
selällään ja näyttivät isommilta kuin ennen. Ne paloivat raivoisasti.
Tuolilla oli avattu kirja. Se oli Ohlsenin "Palmunlehtiä."
Itkukohtauksen jälkeen hän luki suonenvedon tapaisesti työntämällä:
"Oi, mikä kallis onni, Jeesus on ylkäsi; hän on lämmittänyt sinun
rakkautensa tulella, niin että kurjan sydämesi saviastia on kiehunut
ylitse ja valunut vaatteillesi, niinkuin hyvänhajuinen voide valui
Aaronin päästä hänen parrallensa!... Ja ylkä on tuleva ja iloitseva
morsiamen luona, mutta muista, että Kristus syntyi tallissa, ja
mitäpä on talli muuta kuin eläinten asunto, mutta Jumala on kirkkaus,
palmupuumme Sionilla on hirvittävä Jumala -- -- --"
Hän keskeytti ja naurahti äkkiä. Hän kuunteli äitiä: "Tyyni uudin!
Jumala lunastaisi hänet? -- Rukoilkaa ja te saatte! Saisiko hän, mitä
tahtoi?" -- --
Mutta sitten hän jälleen puhkesi kyyneleihin ajatellessaan kaihon
valtaamana, että Kristus oli syntynyt tallissa! -- --
Varjo kulki ikkunan ohi. Heti sen jälkeen koputettiin oveen.
Irmild hämmästyi suuresti ja nousi hehkuvan punaisena vainotun eläimen
ilme silmissään. Hän katseli ympärillensä; hän olisi tahtonut murtaa
seinän paetaksensa.
Saara-muorin epäilys oli kuin pois pyyhitty. Hän nousi, siveli
hiuksiansa kammalla, meni ja avasi. Hän tiesi, kuka tuli, ja hänen
ilmeensä kävi leppeäksi ja mielisteleväksi.