Gunvor löi häntä poskelle hansikkaallaan. "Sitten on myöskin eräs Svein
Torgersen! Minä en tiedä, mitä sinä hänestä ajattelet!"
Hän nauroi -- sillä nyt oli kaikki rauhattomuus mennyt menojaan. Meri
oli tyynenä.
Kauan ei kestänyt, ennenkuin Torgersen oli hyvin tunnettu saarilla ja
rannikolla. Tosin hän oli liian veltto, mutta hänen avoin olemuksensa
ja järkähtämättömän hyvä mielialansa hankkivat hänelle ystäviä
kaikkialla. Ja vaikka hän kallistui vasemmistoon, ei kamariherratar
voinut olla pitämättä hänestä. Hän näki hänet mielellään salongissaan,
vaikka Svein ei ollut kyllin auttavainen hoitaessaan hänen pieniä
sairauksiansa.
Ja vaikka hänestä pian tuli sikäläisten vasemmistolaisten johtaja, oli
hän ystävällisissä väleissä muodollisen, kankean ja äreän tuomarin
kanssa, joka oli vanhoillisen puolueen ensi mies.
Sanottiin hänen onnistuneen saada tuomari vakuutetuksi siitä, että
nieriäiskalastus on yksi elämän riemuja. Ja hän pystyi siihen, mikä oli
vaikeinta muille: hän sai tuomarin ulos sadeilmalla. Rankkasateessa
nähtiin heidät kulkevan yhdessä aivan rauhallisina pitkin oivallista
nieriäisvirtaa. Torgersen, joka oli tunnettu näppäryydestänsä syötin
heitossa, antoi hyviä opastuksia.
Toisinaan oli Gunvor mukana. Häntä huvitti nähdä hänen innokkaasti
selittelevän vavan taipuisuuden ja siiman painon merkitystä, samalla
kuin hän koetti opettaa, miten vavan latva on pantava hiljakseen
värisemään, niin että kärpänen rupeaa tanssimaan vedenpinnalla.
Ja kun hän alkoi kertoa juttujansa nieriäisen tuumista ja epäilyksistä,
huvitti se tietysti häntä myöskin, mutta hän ei voinut jättää
tekemättä muutamia vertailuja: hänen mielenkiintonsa nieriäisiä
kohtaan ei ollut toivottavassa suhteessa siihen harrastukseen, millä
hän käsitteli opintojansa ja jokapäiväistä työtänsä. -- Kun he olivat
sairaskäynneillä pienissä mökeissä, missä elämä oli raskainta, tuli
Svein aina liian pian valmiiksi. Gunvor ei saanut häntä innostumaan. Ja
hän nauroi, kun Gunvor otti asian vakavasti. Hän ei tietysti tahtonut
rangaista häntä siitä, että hän rakasti vain häntä eikä tuntenut samaa
merkillistä tunnetta kansaa kohtaan, jolla aina oli jokin vika.
Muuten he kernaasti saisivat häneltä minkä mitäkin, rahaa tai mitä
tahtoivat, koristellakseen tupaansa, jos hänellä vain oli. -- --
Gunvor ei koskaan tyytynyt näihin lupauksiin. Oli totta, että Svein
lahjoitteli, aivan päättömästi, ilman tarkkuutta ja ymmärrystä. Hän
oli lahjoittanut puotipojille pari tanagralais-kuvaa, jotka oli
saanut ystävältänsä Lorenzolta, ja Saapas-Tobine oli saanut hänen
äitinsä virsikirjan. Hänellä oli kiihko antaa pois kaikki, suorastaan
koneellinen tarve päästä erilleen kapineistaan. Se helpotti häntä,
ikäänkuin hän olisi yhdestä ja toisesta velvollisuudesta samalla kertaa
päässyt kuitiksi.
Luonnoltaan hän oli sävyisä, herkkä ja, kun vain sai aikaa, oikein
hyväsydäminen, sanottiin hänestä. Ja yksi asia oli erittäin hyvä:
kun hän antoi jotakin, pääsi sekä kiitoksesta että kaikenlaisesta
tilinteosta, sillä silmänräpäystä myöhemmin hän oli kokonaan unohtanut
asian.
Mutta samalla perusteella hän oli itsekin rajattomasti kiittämätön. Hän
saattoi ottaa vastaan mitä suurimpia uhrauksia tulematta ajatelleeksi,
että se merkitsi jotakin sille, joka uhrauksen teki. Hän oli tottunut
etenkin viime vuosina elämään hiukan keveästi ja solumaan elämän läpi
ilman taakkaa. Ja sellaisena hän viihtyi.
Kesä meni valoisine päivineen ja öineen, ja meri oli rauhallinen ja
tyyni.
Mutta Gunvorille tuli hetkiä, jolloin luonnossa vallitseva suuri
sopusointu ei enää saanut vastakaikua hänen sielussaan.
Hän ei voinut kieltää, että Svein Torgersen ei ollut sellainen kuin
hän oli ajatellut. Oli, kuin itäisi hänen luonnossaan jotakin, joka
teki matkan heidän välilleen pitemmäksi kuin ennen. Oli jotakin niiltä
vuosilta, jotka hän oli elänyt kaukana hänestä, joka oli tarttunut
hänen tunteisiinsa ja mennyt hänen vereensä -- jotakin Gunvorille
vierasta, jota hän pakeni.
Ei ollut samaa iloa tuttavallisuudesta kuin ennen. Kun Gunvor etsi
hänestä sitä sielujen myötätuntoisuutta, jota hän koko elämänsä oli
kaivannut, saattoi hänet yllättää tuskallinen hämmästys, ettei sitä
ollut -- eikä sitä vakavuutta ja lepoa, jonka hän oli ajatellut
välttämättömästi kuuluvan hänelle.
Mutta Svein rakasti häntä. Eikö tuo toinen voi tulla myöhemmin?
Svein koetti saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei ollut muita
esteitä kuin se, ettei Gunvor ollut seurannut aikaansa; olihan jo
vanhanaikuista asettaa itselleen ja muille niin kauheita vaatimuksia.
Miksi ei saisi nauttia siitä havainnosta, että ihmisen ei pidä kiusata
itseään?
Svein ei tuntenut muuta niin epäkäytännöllistä kuin että Gunvor sääli
ihmisiä. Kuka sille mitään mahtoi, että Herra oli tehnyt elämän kovaksi
ja köyhäksi? Voisiko täyttää inhimillisen puutteen mustaa kuilua
sillä, että he kaksi heittäytyisivät siihen? Tuli pysyä kohtuudessa ja
käsittää, että vaikka rakastaisi kuinka suuresti kaikkeutta, täytyy
kuitenkin tyytyä ravitsemaan sitä osaa siitä, joka kuului kunkin
yksilön kohdalle. Gunvorin ei ainakaan pitäisi vaatia muuta niiltä
voimilta, jotka muodostivat Svein Torgersenin.
Olihan sekavaa, että ihmisen suurimmat ominaisuudet saattavat kasvaa
niin suuriksi, että ne muodostuvat vioiksi, vieläpä hänen suurimmiksi
vioikseen.
Se piti Gunvor saada käsittämään.
Kun he sitten istuivat keskustellen, ei Gunvor joskus voinut kestää
kauempaa. Hän nojautui Sveiniin hiljaa, sydämellisesti: "Älä sano
mitään enää. Sano vain, että pidät minusta tämmöisenä."
Koko ajan hän luuli tuntevansa, että äiti piti heitä silmällä,
epävarmana siitä, tulisiko lupaus täytetyksi.
* * * * *
Vikka-täti alkoi nähdä tuloksia ponnistuksistaan Irmildiin nähden.
Mutta niinkuin Irmildin laita aina oli, tulivat ne niin arvaamatta,
että täti joutui moneksi päiväksi hämmästyksiin. Sillä yht'äkkiä hän
oli tullut liioitellun ahkeraksi. Vaikka olikin kesäloma, kirjaili hän
kauluksia Elina-rouvalle, yömyssyn tädille. Ja hän oli pyytänyt saada
siivota konttorihuoneen, ja Gunvorin täytyi tunnustaa, että hänellä
ei koskaan ollut niin hienoa tuolla alhaalla kuin nyt, lehviä vain ja
kukkia, mutta tomusta ei merkkiäkään.
Gunvor täteineen iloitsi tästä äkkimuutoksesta. Elina-rouva ei sanonut
mitään, mutta katseli vain epäillen lasta -- ei edes tiedetty, kuinka
vanha hän oikeastaan oli.
Hän sanoi kerran itse, että hän sinä päivänä täytti kahdeksantoista
vuotta, mutta sitä ei kukaan voinut hänestä nähdä. Torgersen arveli
sen johtuvan varhaisvuosien puutteellisesta ravinnosta; nyt hän kyllä
tekisi hänestä ihmisen piankin, ja hän piti itse huolta siitä, että
hänen määräyksiänsä toteltiin.
Hän oli sitäpaitsi alkanut tarkastella Irmildiä hiukan tarkemmin.
Irmildillä oli omituinen ruumis. Torgersen ei voinut olla ihailematta
tuota notkeaa laihuutta, piirteiden rauhatonta, kiihoittavaa suloa. Oli
jotakin unohtumatonta niskan taipeessa ja jotakin samalla pehmoista ja
voimakasta käsissä -- jotakin salattua luonnontahtoa.
Ja koko tuossa pienessä, kevyessä olennossa oli jotakin arvaamatonta,
vallan mahdotonta aavistaa... se ei todellakaan ollut mikään vika,
päinvastoin oli siinä erinomainen sulo... hänessä oli mustalaisverta,
joka todella oli hupaista!
Oliko koskaan nähty ihmisolentoa, jolla oli sellaiset päänliikkeet,
sellaiset pienet nopeat silmät ja katseet, jotka valahtivat ikäänkuin
vesi kaiken yli ja joissa ilmeni veden kaikki värivivahdukset.
Mutta erityisesti häntä fysiologisesti huvitti tuo kasvun voimattomuus,
joka säteili laihoista lihaksista ja joka muuten on ainoastaan suuren
kukkeuden merkki -- ja tuo surumielinen himoava piirre suun ympärillä.
Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että tyttölapsi oli huvittava,
ainakin fysiologisesti.
Kerran iltapäivällä tuli Falck ja tahtoi heitä lammelle kalaan. Oli
loppupuoli elokuuta ja ilma oli juuri sopiva nieriäisten pyydystämiseen.
Torgersenista ehdotus oli mainio. Hän oli juuri palannut sairaan luota
ja laitteli pillereitä vanhan tavan mukaan harvaan ja hartaasti, lakki
takaraivolla. Mutta nyt hän sai yht'äkkiä työnsä valmiiksi ja tuli
sisään, valmiina matkaan, juurikuin tuomari istuutui ja täti Vikka
kattoi kahvipöytää.
Elina-rouva katseli häntä arvostelevasti -- Svein ei ollut niin nopsa
liikkeissään, kun oli lähdettävä sairaiden luo.
Mutta mitään ei sanottu. Gunvor tuli samassa sisään.