Koivut pukeutuneina nuoriin, kiharaisiin lehtiinsä seisovat katsellen
alas niin sydämellisesti... Vaahtera ja saarni nousevat taivasta kohti
suorina ja uljaina. Ne ovat etsineet syvyyksiä ja oksat ojentautuvat
vapisten rehevyyttään. -- Ne ovat hurmaantuneet nesteestä, työntävät
vesoja ja umpuja. Ison vaahteran lävitse käy voima, puistattava
käsittämätön odotus... Se ei tiedä itse, mikä se on, mutta ei voi
odottaa, kunnes lehdet ja suvituuli tulevat, se käsittämätön on
lähellä: yhtenä ainoana yönä se murtautuu esiin, laskeiksen kuni
kullanvihreä, kimalteleva sade paljaiden oksien ylle -- ja ilma täyttyy
vaahteran kukkain väkevällä, huumaavalla lemulla.
* * * * *
Oltiin kesäkuun alussa. Svein Torgersen oli ilmoittanut tulevansa, ja
Anders Halskar oli lähtenyt noutamaan häntä kuusihankaisella lähimmältä
höyrylaivan maihinlaskupaikalta.
Päivällisen seutuvilla saattoi odottaa heitä. Kaikki oli valmiina.
Vanha linnantupa alhaalla tien varrella oli uudestaan sisustettu ja
siistitty auringonpaisteessa loistavine ikkunoineen. Vikka-täti oli
vielä kerran käväissyt alhaalla katsoakseen, ettei mitään puuttunut,
-- vastaanottohuone oli lehtiin verhottu, ja asuinhuoneeseen hän oli
pannut valkoisen ruusunsa.
Gunvor ei ollut kotosalla sinä päivänä.
Hän oli isossa lähetyskokouksessa emäkirkolla.
Iso väen paljous oli kokoontunut myöskin ympäristöstä. Ja papit ja
viisaat maallikot ravitsivat heidän sielujansa.
Mutta jumalanpalveluksen ja kokousten jälkeen Gunvor oli saanut
päähänsä koota vaimoja ympärillensä pitäjäntupaan. Hän oli alkanut
puhua heille, ettei jumalansanan vuoksi saa unhottaa puhtautta, koska
silläkin oli sieluja vahvistava voima, ja ettei pitänyt sulkea ovia
Jumalan raittiilta ilmalta, joka saattoi uudistaa ihmisen.
Naisille se oli tarkoitettu, mutta miehet ja nuoriso tulivat myöskin,
-- väkeä seisoi taajaan sullottuna aina avatuille oville asti.
Sillä Herön Gunvorin laita oli sellainen, että kun hänellä oli jotakin
sanottavaa -- koskipa se vaikka ainoastaan peseytymistä -- hän sanoi
sen niin, että se vaikutti virkistävästi.
Siinä he seisoivat suut auki ja kuuntelivat, miten tuiki tärkeätä
peseytyminen on -- kuin olisi hän saanut sen yhteyteen sekä
vanhurskauttamisen että pyhityksen -- niin, lyhyesti kaikki asiat.
Ihmeellistä oli, että hänen puheensa aina koski aivan yksinkertaisia
asioita; -- mutta niistä kasvoi uusia ajatuksia kuitenkin, mikä ei
koskaan tapahtunut kirkossa, missä jumalansanaa puhuttiin puhtaasti ja
selvästi.
Mutta papeista ei yksikään pitänyt tällaisista hankkeista.
Kappalaisella ei voinut olla mitään sitä vastaan, että Gunvor opetti
kansalle terveydenhoitoa, mutta tilaisuus ei koskaan ollut hyvin
valittu. Tänä päivänä oli mielissä jotakin, mikä oli tärkeämpää.
Hän sitäpaitsi liioitteli terveydenhoidon merkitystä ja käytti
epäkirkollisia, harhaanviepiä lausuntoja.
Rovasti oli ratkaisevasti sitä vastaan. Hän ei sietänyt sellaisia
keksintöjä. Yleensä hän ei tietänyt muuta kuin että naisten tulisi olla
nuhteettomia ja hiljaisia eikä antautua opettamaan. Hän tahtoi viitata
1 Timot. 2: 12.
Hänkään ei voinut käsittää, miten ihmiset viitsivät seisoa ja kuunnella
niin joutavaa lorua.
Useat olivat rovastin kannalla. Johtui tosin olosuhteista, että
rovastinkin täytyi toisinaan puhua jokapäiväisistä asioista, mutta se
tapahtui silloin toisella, innostuneella äänellä ja niin juhlallisissa
muodoissa, että useimmat olivat vakuutetut, että siinä kuitenkin oli
jotakin erityistä.
Kokouksen loputtua ja Gunvorin tultua ulos seisoi kappalainen
odottamassa häntä portaiden edustalla.
"Oletteko veneellä, muuten saisitte seuraa", arveli hän. "Emme tulleet
valmiiksi ennemmin neuvotteluissamme tuolla ylhäällä -- --"
"Minä menen hiekkasärkkäin poikki", sanoi Gunvor lyhyesti; hän oli
väsynyt, ja kappalainen rasitti häntä.
"Voimmehan kaikissa tapauksissa kulkea yhdessä kappaleen matkaa!"
Hän käveli Gunvorin rinnalla ääneti ensimmäiset minuutit, kunnes olivat
tulleet polulle. Silloin seurasi erityisellä tukahdutetulla voimalla:
"Minä pyydän Teitä jättämään nuo terveydenhoitohommat!"
Gunvor kääntyi puoleksi häneen ja hymyili hiukan.
"Ehkä Te ja rovasti tahdotte?"
"Tahdomme koettaa; sitä ei ole tehtävä sillä tavalla, että käsitteet
menevät sekaisin!"
"Ei, siinä olette oikeassa", sanoi hän hitaasti. "Käsitteiden sekaannus
on ikävää. Minä jouduin sellaiseen sekaannukseen kirkossa viime
sunnuntaina. Siellä luettiin seurakunnan jäsenille kehoitus lausua
ajatuksensa jostakin -- -- --"
Kappalainen pysähtyi äkkiä ja katsoi Gunvoriin; hän ei tietänyt, oliko
kuullut oikein. --
Gunvor jatkoi tyynesti: "Niin, rovasti luki; hän kuuluttaa
kirkonkokouksen pidettäväksi jumalanpalveluksen jälkeen, pyytää
täysivaltaisia seurakunnan jäseniä istumaan paikoillaan, käskee
toisten mennä. -- Sanon Teille jotakin, herra pastori: kirkon tarpeita
ymmärtäviä seurakunnan jäseniä on tällä paikkakunnalla vain nuo kaksi,
kolme naista, jotka menevät tuolla ja joiden täytyy äänioikeudettomina
poistua kirkosta. Heidän sijaansa kutsutaan kaikessa ystävyydessä
ihmisiä, jotka antavat palttua kaikelle eivätkä ymmärrä tuon
taivaallista muuta kuin mitä koskee maksaa ja traania. Herra Tobiassen
ja herra Vind esim., mitä tahdotte heistä, Te kaukonäköiset herrat?"
Kappalainen tarttui rajulla liikkeellä Gunvoria käsivarteen, ja hänen
katseessaan ilmeni äkillinen suuttumus.
"Gunvor Herö, Te puhutte huonojen naisten lailla! Mitä Te tahdotte?
Että hävityksen kauhistus seisoisi pyhällä vuorella! Tahdotteko, että
pappi tulisi uskottomaksi?"
"Tahdon, että hän kunnioittaisi tavallista ihmisoikeutta, tahdon,
että hän kerran oppisi näkemään ja käsittämään, miten papit ovat
Jumalan nimissä menetelleet pahoin naista kohtaan ja juuri senkautta
horjuttaneet sitä vanhaa rakennusta, joka sanotaan kirkoksi. -- --"
"Sallikaa minun lisätä vähän! Uskon, että päivä on kerran tuleva,
jolloin me palaamme takaisin luontoon, kaikkiin kasveihin ja eläimiin
oppiaksemme aakkoset, sillä me saamme varmaan aloittaa alusta!"
Kappalainen laski jälleen kätensä kovaan Gunvorin käsivarrelle; hän
puhui hitaasti, kylmän hillitysti.
"Turmeltunut ihmissydän on sama kaikkina aikoina. Juuri Teitä uhkaa
vaaraa tiedollisella ja etenkin siveellisellä alalla. Te olette tullut
omavaltaisuuden ja väärän vapauden harhateille, asetutte Jumalan sanan
yläpuolelle, irroitatte vanhat siteet, riistätte itsenne vanhasta
pakosta. Älkää olko niin varma, että se on oikein! Olkaa kernaammin
mukana taistelemassa kaikkea ajan epäkirkollisuutta ja lihallista
itsevaltaisuutta vastaan!" --
"Tahdon mieluummin opettaa ihmisiä pesemään itsensä! Minä uskon veden
kasvattavaan voimaan!"
"Kuulkaa, mitä sanon Teille! On kerrassaan mahdottomuus rakastaa
Jumalaa ja vihata kirkkoa; siinä suhteessa täytyy vallita järjestys
ja kunnioitus! Juuri meidän aikamme käytännöllisessä mielessä ja sen
pintapuolisuudessa, uskokaa minua, kun tämä käytännöllinen harrastus
tulee elämänkäsitykseksi, piilee vaara; on tultu jumalattomuuteen.
Teidän on vaikea taipua jumalansanan kuritukseen, mutta Teidän
_täytyy_! Ja uskokaa -- --"
Gunvor keskeytti hänet, irroittautuen samalla hiljaa hänen lujasta
pitelystään. "Minä uskon myöskin täällä maan päällä toteutettavissa
olevaan vanhurskauteen; se se tekee elämän minulle valoisaksi! Ja
uskon, että on tuleva aika, jolloin ei ole niin monta ihmistä kuin nyt,
joiden kädet ovat verissä. Silloin on Jumalan valtakunta lähellä, se
valtakunta, jonka hyväksi me kaikki työskentelemme!"
"Oletteko suuttunut minuun!" -- Gunvor antoi hänelle kätensä ja katsoi
hänen säihkyviin, tummiin silmiinsä.
"En, mutta tahdon rangaista Teitä Herran sanalla -- --"
"Älkää, herra pastori, jos siltä kannalta asian otatte, niin ette
saa; tiedän kaikki, mitä tahdotte sanoa, joten tuhlaatte vain aikaa;
hyvästi, Svein tulee illalla!"
Gunvor oli jo mennyt muutaman askeleen, mutta kääntyi takaisin ja
ojensi hänelle kätensä hymyillen: "Eikö ole hyvä, etteivät kaikki
naiset ole yhtä kiusallisia kuin minä? Miten rouvanne jaksaa,
huvitteleeko hän paljon? Tehän saatte hänet pian taas kotiin."
Kappalainen piti hänen kättään silmänräpäyksen omassaan, seisoi ja
katseli maahan; -- hänen ankarat kasvonsa saivat lempeän, raskaan
ilmeen. Sitten hän äkisti katsahti ylös ja sanoi pehmeämmällä, puoleksi
tuskallisella äänellä: "Se ei kenties ole hyödyllistä!"
Pastori lausui jäähyväiset nopeasti ja lähti pois.
Gunvor katui, että oli maininnut mitään hänen vaimostaan, ja katseli
tuokion hänen jälkeensä, ennenkuin jatkoi matkaansa hiekkasärkkäin
välitse.
Mutta pian hän oli unohtanut kaikki tyynni; -- täällä oli niin tyyni ja
hyvä! Vain hiekkaa, joka livetti ja äänettömästi hävitti jokaisen hänen
askelensa jäljen, nuorta kanervaa ja meriheinää ja kevyttä usvaa, joka
tuli mereltä!
Oli niin tyyni. Ja kuitenkin oli, kuin liikkuisi joku valkeiden
hiekkasärkkien välissä... kuin ne soluisivat pois ja vaihtaisivat
muotoa seuraavassa minuutissa; -- oli, kuin olisi ilma täynnä
kuulumatonta ääntä, jotakin lempeää, hyvin salaperäistä, jotakin
syvää ja voimallista kuni kaipaus, joka tällä hetkellä virtaili hänen
veressään.
Sillä nyt tulisi Svein muutamain tuntien kuluttua!
Gunvor nousi kummulle. Hänen edessään leikki meri vyöryttäen pieniä
kohisevia, leikkiviä laineita vasten valkoista rantaa -- loitompana se
lepäsi siintävänä, kimallellen kultaisena auringon säteissä.
Hän jäi seisomaan onnellisesti hymyillen. Aina lapsuudesta asti oli
meri ollut hänen ystävänsä ja uskottunsa; merelle kävi hänen matkansa
vielä joka aamu, -- vielä saattoi hänestä olla nautinto hakea paikkoja,
mihin ei koskaan tullut ihmisiä, ainoastaan linnut ja raivoisat aallot.
Hän kulki kotiinpäin.
Kuu nousi kalpeana ja kummeksivana, sillä ei ollut ketään, joka
huomaisi sitä, ilma oli täynnä ruusunhohdetta, tunturien päällä paloi
taivas ja sammui samalla kuin meri alhaalla levisi väreilevän hopean
lailla -- -- --
Ja suviyön valoisa huntu kietoutui tunturien ja rantain ylle; ulappa
oli täynnä veneitä, jotka odottivat sillejä. Kuului aironvetoja ja
muita ääniä maihin... ulompaa, missä suurveneet ankkuroivat, saattoi
hän kuulla veden hupaisan loiskunnan... rakkaita, tuttuja ääniä! Aina
hänen ensimmäisistä ikävuosistaan asti olivat ne säestäneet kaikkea,
mikä tapahtui -- nytkin ne olivat mukana odotuksessa ja ilossa.
Kotiin tultuansa oli hän hetkisen äitinsä luona, ja vakuuttauduttuaan
siitä, että kaikki oli kunnossa ja että Irmild oli mennyt levolle, hän
lähti rantaan odottamaan Sveiniä.
Pitkä, laakea ranta oli pelkkää laineiden kuljettamaa ja
silkinhienoksi hiomaa hiekkaa; siellä täällä pisti esiin kanervia tahi
karhunmarjapensaita; ne ryömivät liekojen luo, jotka tumman aallon
tavoin reunustivat rantaa.
Hän irroitti veneensä ja lähti vesille.
Hän kuuli tyrskyt niemen ympäriltä; ne löivät kumeasti onttoja kiviä
vasten;... se kuului yön soitantoon, odotuksen valoisaan lauluun.
Tuli muutamia pikku laineita, ne lipuivat vasten venettä, nostivat ja
kiikuttivat sitä maata kohti jälleen.
Ylhäällä suolaamon yläpuolella kulki joku ja lauloi.
Se oli Saapas-Tobine; hän ei ollut vallan viisas eikä koskaan
ymmärtänyt mennä maata suviöinä. Hän kulki laulaen kalastajalauluansa,
ja ilma oli niin selkeä, että Gunvorista tuntui jokainen sana tulevan
alas veneeseen.
Ja Saapas-Tobine aloitti juuri alusta, kun Gunvor parilla hiljaisella
aironvedolla souti lähemmäksi.
Kolme miestä ne matkasi purrellaan
pois läntehen, laskulle päivyen.
Kukin aatteli kaukana armaitaan;
kotimökkiä, joukkoa pienoisten.
:|: Sillä naisill' on taisto, ja miehet uurastaa,
on tarpeita paljon ja hiukan saatavaa! --
Mut meri se on tuolla ja uhkaa! :|:
Kolme naista ne illalla valvoeli
tulitornilla laskeissa auringon.
Yön kohdussa syvyys se liikahti,
he kulkivat, mieli on rauhaton...
:|: Sillä naiset ne kärsii, ja miehill' on työ,
kun myrskyt ne ärjyy ja aallot ne lyö! --
Ja meri se nousee ja uhkaa! :|:
Kolme ruumista paisteessa päivyen,
vene kaatunut rannalle ajelehtaa.
Kolme naista ne itkevi kaivaten
niitä, joit' eivät konsaan kohdata saa...
:|: Sillä miehet ne kärsii ja naisetkin, --
paras heille, kun pääsevät pikemmin
sen vallasta, mi nousee ja uhkaa! :|:
Tuli ikäänkuin varjoja. Ne tummensivat illan valoisan rauhan; ne
kokoontuivat varoittavina veneen ympärille. Äänet uhkasivat: Minä,
Herra sinun Jumalas, olen kiivas Jumala, jonka etsiskelen isäin pahat
teot lapsissa, aina kolmanteen ja neljänteen polveen -- --
-- -- Oi, Jumala, mitäpä hän tiesi isiensä väärinteoista? Se, mitä hän
tiesi, oli kuin ei mitään koko kukkuraisen mitan rinnalla; mutta se oli
riittänyt pimentämään hänen lapsuutensa.
Ettei Saapas-Tobinen laita ollut oikein, sen hän nyt tiesi; mutta mitä
taisi hän enempää tehdä? Kaiken voitavansa tahtoi hän yrittää hänen ja
heidän kaikkien hyväkseen. -- -- --
-- -- Eikö hän ansainnut tulla onnelliseksi? Oliko se liian hyvää
hänelle? Vai eikö hän jaksanut? Pitikö olla enemmän voimaa kuin hänellä
tempaistakseen onnen itselleen? -- --
Hän nauroi itseänsä, tarttui airoihin ja loittoni jälleen.
Hiljaisuuden läpi hän kuuli kuusihankaisen lujat, tasaiset aironvedot.
"Jumalan kiitos!" äänsi hän, kun Svein Torgersenin raikas ääni lausui
ensimmäisen "hyvää iltaa."
Tuli valoisaa ja rauhallista -- ei mitään tiellä.
Ja kun veneet laskivat vierekkäin, ja Gunvor astui kuusihankaiseen ja
tunsi hänen lämpimän kädenpuristuksensa, kun hän näki hänen kasvonsa
säteilevän ja hänet yllätti iloinen sanatulva, tuntui hänestä, kuin ei
koskaan olisi ollut mitään tiellä.
Mutta kuitenkin -- kun he olivat tulleet sisään ja Svein sulki hänet
syliinsä, otti Gunvor hänen suudelmansa vastaan vapisten, tuntien, että
nyt vasta hän oli päässyt suojaan joltakin suurelta, selittämättömältä
onnettomuudelta.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kävelyretken tehtyänsä, he menivät tohtorin
huoneeseen katsoakseen, miltä se näytti.
Olihan siitä tullut hyvä, liian hyvä; se nyt olisi vain hänen
praktiikkiansa varten. Saisiko hän kysyä, eikö vasen sivusta ollut
kunnossa, eikö tulisi talossa häitä päivän tai enintään kahden perästä?
Gunvor pani kätensä hänen suulleen. Svein otti sen ja suuteli sitä; hän
katsoi Gunvoria silmiin, olivathan ne samat, jotka olivat luvanneet
rakastaa häntä.
Gunvor laski päänsä silmänräpäykseksi hänen olkaansa vasten tuntien
äkkinäistä, vastustamatonta halua antaa kaikkien vaikeuksien mennä
tiehensä ja vain onnellisessa varmuudessa ottaa vastaan hänen
rakkautensa.
Miksei voisi tapahtua, niinkuin hän tahtoi, miksei jo tänään häitä?
Hän sai hillitsemättömän, riemuitsevan halun polkea maahan kaikki
näkökohdat, _kaikki_, mikä hänen omassa luonnossaan oli esteenä.
"Minä en tiedä!" kuiskasi hän vapisten. Oli, kuin hän Sveinin
suutelossa kadottaisi kaikki ajatuksensa ja voimansa, kuin nousisi joku
uusi, valtavampi kuin ajatus: -- mielen synkästä syvyydestä se nousi,
kosketti häntä taikasauvallansa, ja hän taipui voitettuna huumaavaan
riemuntunteeseen.
Miksei täysin onnellinen ilman varjoa ja puutosta? Miksei saada kaikki
odotuksensa täytetyiksi? Eikö ollut synkkä aika ohitse!
* * * * *
Elina-rouva käveli ikkunan ohi heidän vielä siinä seisoessaan. Hän
pysähtyi tuokioksi ja tirkisteli heitä; hänen kasvonsa kävivät
harmaankalpeiksi ja jäykiksi.
Sitten hän meni edelleen ikäänkuin vaivalloisesti.
Tiesihän hän, että Gunvorissa oli Herön verta... jäisikö kaikki
epävarmaksi tästä puolin? -- --
Kumpikaan ei ollut nähnyt häntä.
Hitaasti irroittautui Gunvor Sveinin sylistä.
"Svein!" Ja hän veti hänet mukaansa sohvalle. "Istuudu nyt tähän! Sanon
sinulle jotakin!"
Hän laski molemmat käsivartensa pöydälle ja tuki päätänsä käsiinsä;
hänen silmiinsä oli tullut toinen ilme. "Kuule, Svein!" tuli hymyillen,
puoleksi rukoillen, "ethän sinä ole odottanut. Sinähän se olet antanut
minun varrota kokonaisen vuoden! -- -- -- Ja nyt on niin, että sinä
saat odottaa minua hetkisen."
Svein katsoi häneen, loistaen kuten ennen, sillä nyt hän oli varma
hänestä.
"Suuri Gunn, onko se hauskaa, mitä sinä sanot?"
"Ei, Svein, ainoastaan vakavaa! Ensiksi ei asuinhuoneistoa ole pantu
kuntoon meitä varten; on käytetty niin paljon rahaa tänä vuonna,
tiedätkö; on pitänyt lähettää pojillekin... Niinpiankuin voimme,
rupeamme laittamaan, ja toiseksi, Svein, eihän haittaa, jos opimme
tuntemaan toisiamme vähää paremmin ensin... Äiti tahtoo niin, olen
luvannut sen hänelle!"
Hän nousi, kulki edestakaisin muutamia kertoja, pysähtyi sitten Sveinin
eteen, joka istui kuin ei olisi kuullut mitään.
Hän otti Sveinin pään käsiensä väliin, taivutti sitä taaksepäin ja
katsoi häntä silmiin. Ne olivat niin hymyilevän siniset, niissä ei
ollut mitään totista.
"Svein!" sanoi hän hiljaa, tarkastellen, "meidän on päästävä
yksimielisiksi siitä, ettemme mene naimisiin juhannukseksi; kenties
emme ennenkuin ensi -- --"
Nyt nousi Svein ja tarttui häntä käsiin naurettava neuvoton ilme
kasvoissaan.
"Miksi, miksi ja miksi, madame Isis?"
"Siksi, että minä tahdon niin, Svein, ja ettei meillä ole varaa siihen
tänä vuonna! Ei se niin paljon vaikuta", lisäsi hän rukoilevasti, "nyt,
kun voimme olla yhdessä joka päivä."
Svein kulki ympäri kuin etsien jotakin, jota ei voinut löytää.
"Minusta sinä teet siinä hyvin pahoin!" sanoi hän lopulti kiihtyneesti.
"Se ei sovi sinulle, tuo sinun Isis-muotosi!"
"Minusta näyttää, että sinä tahdot kostaa", jatkoi hän kiihkeänä,
"luonnollisesti vain sen vuoksi, että minä jäin liian kauaksi aikaa
sinne ja huvittelin liian paljon. -- Olet saanut tiedon siitä,
luulen... sellaista ei naisten koskaan pitäisi saada tietää; mutta nyt
sinä kostat, ymmärrän minä; sano, mitä minun on tehtävä... Tee hyvin ja
tukista minulta kaikki hiukset!"
Hän taivutti tuuheakiharaista, vaaleanruskeaa päätään.
"Ja sitten voivat asiat olla hyvin taas, luulen minä."
Nyt tuli Irmild kutsumaan heitä aamiaiselle. Hän pysähtyi ja katseli
toisesta toiseen, palava uteliaisuus pienissä silmissään.
Gunvor antoi hänelle viittauksen mennä edellä, nousi ja otti hattunsa.
"Niin on laita! Eikö sinusta itsestäsi ole varminta, että opimme ensin
hiukan tuntemaan toisiamme?"
Hänen äänensä piti olla leikkisä, mutta siihen oli tullut jotakin
muutakin -- sen Torgersenkin käsitti.
"No niin, mutta sinä olet kuitenkin minun, ymmärrätkö, sinä olet minun!"
Hän veti Gunvoria rajusti puoleensa.
Gunvor irroittautui lempeästi. "Niin", sanoi hän rasittuneesti; "minä
olen sinun!"
Svein veti hänet jälleen ja laski päänsä hänen rinnoillensa.
"Ison vestaalin kautta! Ei missään tapauksessa kulu vuotta, ennenkuin
menemme naimisiin!"
"Kenties ei", sanoi Gunvor matalasti, väsyneesti. "Mutta laske nyt
minut, Svein, ne odottavat meitä tuolla ylhäällä!"
Gunvor ei voinut syödä mitään aamiaispöydässä. Elina-rouva istui
synkkänä ja ääneti tutkivin silmäyksin. Keskustelua hoiti Torgersen,
jonka ruokahalu oli mainio; hän puheli vain siitä, miten nyt
järjestäisi olonsa. Ennen kaikkea hän tahtoi ansaita rahaa kuin
ruohoa -- --
Irmild istui ja ahmi häntä silmäyksillään: hän ei milloinkaan
ollut ajatellut, että Svein olisi niin pitkä ja kaunis ja niin
ihmeen hupainen! Miten hänen suunsa oli iso ja punainen ja terve
lyhyine, tuuheine viiksineen, jotka liikkuivat niin lystikkäästi
hänen puhuessaan ja joita hän lakkaamatta asetteli ja veti... ja
sellainen joukko valkeita hampaita niiden sisäpuolella! Irmild katseli
katselemistaan, miten kiire niillä oli.
Elina-rouvan kasvot kirkastuivat, sikäli kuin keskustelu jatkui.
Hän katseli hyväksyvästi tyttäreensä. Siinä, ettei tullut häitä
juhannukseksi, näki hän merkin, että naisvoima vielä eli suvussa.
* * * * *
Torgersenin täytyi ryhtyä toimeensa kunnanlääkärinä jo ensi päivästä,
koska sijainen oli saanut paikan toisaalla ja oli matkustanut pois.
Sekä Elina-rouvasta että Gunvorista oli hyvä, että hänelle tuli hommaa;
-- mutta Torgersen itse ei pitänyt siitä. Kansa, jonka kanssa hänellä
ei ollut mitään tekemistä, saisi antaa hänen olla, ajatteli hän,
ainakin siksi kuin hän oli päässyt asettumaan ja katsellut kalavesiä ja
niin poispäin.
Sillä hän ei tahtonut raataa enää, niinkuin oli tehnyt aikoinaan.
Hän näet alkoi ajatella omaa mukavuuttaan. Ulkomailla vietetty vuosi
oli ollut hyvä alku -- hauskoja tottumuksia hän oli omaksunut sekä
ruumiilleen että sielulleen; synti olisi luopua niistä.
Mielellään hän otti vastaan kaiken saatavan palveluksen. Pikku-Gunn
oli uskomattoman uuttera toimittamaan hänelle vasaran ja nauloja,
eikä hän pannut vähemmän arvoa siihen, että sai Irmildin tyhjentämään
matka-arkkuja ja laukkuja, ripustamaan tauluja ja avustamaan
lääkekaapin järjestämisessä.
"Mutta hän on oikein häijy, tiedätkö!" sanoi hän Gunvorille eräänä
päivänä. "Minusta naiset helposti tulevat liian hoikiksi; ja tuohan
on kuin mikäkin vitsa!... Hän on tullut merestä, sanoo Saapas-Tobine.
Jotakin sentapaista hänessä onkin!"
Gunvor ei pitänyt siitä. "Niin et saa sanoa, Svein! Hän on kuin me
muutkin!"
Torgersen naurahti. "Ei, minähän en sano mitään; sinä olet itse kuin
olisit merestä. Niin, sinussakin on jotakin merestä, mutta hänen
laitansa on toisin, hänessä on jonkinlaista meren ilkeyttä". -- --
"Sinä et saa sanoa niin, Svein! Sinun pitää uskoa, että hänestä tulee
hyvä ihminen."
"Uskon, että hänestä tulee enkeli, kunhan et vain katsele minuun noin!
On merkillistä, millaiset silmät sinulla on: tuossa pehmeässä, hienossa
harmaassa, joka katsoo niin lempeästi, on kuolettavaa totisuutta! No
niin, nyt menen Myrlandin muijan ja Hopenin muorin ja kaikkien akkojen
luo, jotka elävät auringon alla, mutta en kauemmaksi aikaa kuin kello
seitsemään! Silloin olen täällä, silloin olet sinä minua varten,
silloin teemme taas saman kävelyn kuin eilen!"
Hän oli jo alhaalla veneen luona. Gunvor viittasi hänelle vielä kerran
ja meni sisään saadakseen valmiiksi työnsä, kunnes hän palaisi.
Milloin tilaisuus myönsi, tekivät he pitkän kävelymatkan joka ilta, ja
aamupuolella tuli Svein mielellään konttoriin hetkeksi.
Gunvorille oli Sveinin seura uusi, virkistävä lepo, missä kaipaus,
josta hän ei itse tietänyt, tuli tyydytetyksi.
Jokin yksinäisyydentunne oli seurannut häntä aina varhaisista vuosista
ja liittynyt kodin hämäriin vaikutelmiin, kun rajuilmat olivat
temmeltäneet lapsen sielussa, kenenkään suojelematta sitä hempein
käsin. Gunvor muisti äidistään ainoastaan, että hän seisoi voimakkaana
ja taisteli -- ja toivoi kaikkea pojistansa. Vasta kuin hän alkoi pitää
itseänsä pojattomana, vasta silloin avautui tie tyttärelle, joka oli
ylpeä sinä päivänä, jona tunsi voittaneensa sen äidinrakkauden, joka
pahoinpideltynä oli sulkeutunut itseensä ja nyt niin harvoin löysi
ilmaisumuodon.
Ja lapsi oli älynnyt, ettei äitinsä voinut antaa hänelle enempää, ja
nuori tyttö myöskin. Hän oli tuntenut tyhjyyttä sielussaan, jonkin
janoa, joka oli hienoa ja hellää, pehmeäkätisen ja lämminkatseisen
lempeyden nälkää. Kaikki oli nyt toisin.
Se, mikä oli ollut suljettuna, alkoi kasvaa; hän ei enää rakentanut
muureja ja valleja esteeksi; se otti ravintonsa hänen nuoresta,
lämpimästä verestään, varttui onnelliseksi ikävöinniksi.
Nyt sillä oli pitkällisten ponnistusten jälkeen tie ja valoa ja lepoa
päästäkseen esiin. -- Ja juhla joka päivä. Sillä hän oli nyt oikein
rakastunut Svein Torgerseniin. Yhä rakastuneempi päivä päivältä. Paitsi
lähelläolon riemua, oli jotakin muutakin.
Tämä jokapäiväinen, tuttavallinen seurustelu miehen kanssa tuntui
hänestä uudelta ja elähdyttävältä. Hän tunsi tulevansa voimakkaammaksi
ja iloisemmaksi saadessaan lukea hänen ajatuksensa ja löytää tiet hänen
sieluunsa. Hän luuli ymmärtävänsä itseänsä paremmin nähdessään, mitan
erilaiset he olivat. Häntä huvitti seurata tätä erilaisuutta niin
kauas kuin saattoi; -- toisinaan näytti kuin hän pääsisi pohjaan asti,
siihen yleisinhimilliseen, missä heidän sielunsa yhtyivät. Ja tuotti
ihastuttavan tunteen, että juuri heidän olemuksensa erilaisuus se
tuolla syvyydessä vei sopusointuun.
Häneen syntyi kevennyksen ja mieltymyksen tunne, kun hän saattoi omasta
moniliitoksisesta luonnostaan paeta tuohon raittiin voimakkaaseen ja
suloisen yksinkertaiseen niinkuin jalka kenkäänsä. Hän ei varsinaisesti
ollut koskaan ennen ajatellut, miten hauskoja, suorapiirteisiä olentoja
miehet itse asiassa ovat, lystikkäitä ennen kaikkea, heissä kun on
verraten harvoja, helpostilöydettäviä sisäänpääsypaikkoja; -- hän
saattoi hymyillen ajatella oman sielunsa moninkertaisesti mutkikkaita
polkuja. Mutta ei ollut vaikea päästä Sveinin ajatusten perille; sehän
oli kuin ainoa iso huone, jota saattoi hallita yhdellä silmäyksellä!
Hän oli muuten tottunut todellisiin vaikeuksiin, mitä koski hänen
äitiänsä; -- vieläpä Vikka-tätiäkin oli toisinaan mahdoton ymmärtää.
Hyvä oli, että Sveiniä oli niin helppo ymmärtää! Ja lapsellinen
hän myöskin oli -- ja vielä jotakin muuta: häntä ei vaivannut tuo
kiusallinen äänenpelko, mikä on niin tavallista naisissa, ja joka
tukahuttaa naurun puolitiessä. Sillä kuinka hän osasi nauraa! Niin
merkillisesti hän osasi! Kuin ei estettä olisi missään!
Ja suora hän oli; -- jos hän sanoi joukon asioita, joita ei
tarkoittanut, niin sehän ei tehnyt mitään, kun kaikki ymmärsivät. Hänen
kirjansa oli aina avoin, jokainen saattoi lukea sitä.
"Siinäkö kaikki?" sanoi Gunvor usein Sveinille ja nauroi.
Ja sitten hän saattoi kertoa Sveinille, että miehet olivat hänestä
niin oivallisia, välttämättömän tarpeellisia, ja hänen oli mahdoton
ymmärtää, miten hän oli kestänyt niin kauan yksinään täällä
Herössä -- --
Se sai Sveinin aina oivalliselle tuulelle; hän oli joka kerta yhtä
vakuutettu, että oli syytä katua, kun häät lykättiin. Hän vastasi aina
kysymällä: miten kauaksi? vaikkakin lopuksi ymmärsi, että Elina-rouvan
päätöksillä oli peruuttamattomuuden ominaisuus.
Mutta joka tapauksessa he olivat ruvenneet siirtämään osaa
huonekalustoa vasempaan sivustaan, joka oli pantu kuntoon.
Ja aika riensi uskomattoman nopeasti. Sveiniä huvitti se, että Gunvor
piti häntä niin merkillisenä. Kun hän illalla tuli märkänä kotiin
oltuaan merellä tahi sateessa, ja he olivat sytyttäneet takkavalkean
lieteen, ja Gunvor istui siinä kyynärpäät hänen polvillansa ja katseli
häntä sulattavilla, vaaleanharmailla silmillänsä, oli Sveinistä oikea
huvi jutella.
"Niin, tietysti minä tutkin sinua myöskin!" tapasi hän vakuuttaa. "Se
merkitsee, minä olen aikoja sitten ollut valmis siinä kohdin, minähän
näen täsmälleen, millainen sinä olet, vähät siitä!"
Ja sitten he nauroivat yhdessä -- ja Svein kohotti molemmat kätensä
kiikariksi ja tähysteli häneen.
Ja Gunvor istui silmät loistaen tuuheiden kulmakarvojen alla, paksu,
tumma tukka varjostaen kasvoja, joiden hymy ihmeellisesti vaihteli.
Mutta Svein ei aina ollut niin varma asiastaan. Noille kasvoille
saattoi tulla ilme, jota hän ei ymmärtänyt -- ja se loitonsi heidät
toisistaan, mikä ei miellyttänyt häntä. Hänestä tuntui naurettavalta,
mutta tapahtui, ettei hän rohjennut suudella häntä. Se oli naurettavaa,
mutta sitä, mikä oli tiellä, hän ei saanut pois -- nyt aluksi.
* * * * *
Tuli vihdoin kaipauksella odotettu juhannusyö.
Pikku-Gunn oli saanut luvan olla ylhäällä yli kello kahdentoista ja oli
viettänyt suloisen illan loikoen rannalla ja kaivellen maata samalla
kuin Grim ylhäällä isolta kiveltä katseli häntä syrjäsilmällä. Sitten
oli tehty sovinto; he olivat menneet tunturille Saapas-Tobinen luo,
joka istui ja lauloi.
Pitkin rantaa ja luotoja paloi kokkoja. Vanhoja veneitä ja
hylkeenrasvatynnyrejä uhrattiin yhteiseksi iloksi. Isot, punaiset
liekit hulmusivat, pieniä säkeniä nousi keveästi utuiseen ilmaan ja
liiteli toisiin maailmoihin.
Ja kaikki rannikon lapset toimittivat uhripalvelusta; vallattomat,
iloiset äänet lauloivat ylistystä valoisalle yölle -- --
Ja meri oli mukana. Se nousi kalliota vasten, yhtyi lauluun hurjalla
sävelellänsä! Oli kesä! Oli valoisat yöt! --
Ja samalla kuin se näin laulaa, kutoo se hunnun, silkinhienon,
sametinpehmoisen... ja laskee sen nuorten niittyjen yli -- yli metsän!
Mutta hunnun alla aukeavat nuput. Ne nauravat ja kuiskailevat puoleksi
avatuin suin; ruoho nostaa vihreät säilänsä ja terävät keihäänsä: on
lähdettävä sotaretkelle! Sanajalat aukaisevat lehtensä, ne tahtovat
mukaan!
Sillä meri vahtii, tuulet ovat saaneet asettua levolle: Kukaan ei
rohkene häiritä.
Linnut ovat menneet nukkumaan. Pää siiven alla uinuvat ne pesissään
tahi lepäävät vedessä, keinuvat ja nukkuvat.
Kuu nousee ja piirtelee vaalein sätein kuvioitaan. Meri pyyhkäisee
ne pois, mutta se piirtelee jälleen, kunnes väreilevä loisto peittää
kaikki!...
Irmild hiipii pitkin rantaa.
Meriheinä kirisee, hietikolla kulkea piipertää leppäkerttu.
Hän laskee jalkansa sen päälle. Hänestä on samantekevä, vaikka tallaisi
elämän joka askeleella! Hän kahlaa läpi saraheinän, yli matalain
vuorien, karkoittaa kajavan. -- Kolme ruskeaa munaa hän musertaa
jalkansa alle.
Sitten hän pysähtyy säikähtyneenä ja kuuntelee: meri imeytyy isojen
kivien alle, ähkyy ja huokaa -- ja kuiskii kolkosti!
Tuo häijy vedenväki se sillä tavoin menoaa! Kun se ensin tulee, asettuu
koko merenkäynti, jotta oikein saisi kauhistuttaa jonkun... Kas tuolla
luoteessa, siellä palaa liekki kultaisen taikakattilan alla -- mutta
idässä meren päällä lepää yö!... Ja maalla, metsässä, missä haltija
käy ja ajelee edellään sinisiä lehmäparvia, missä ovet avautuvat
ja kääpiöt parveilevat ja sytyttävät aarnivalkeita kaikkiin metsän
tanssisaleihin... Hih ja hei, ehkä hänen pitäisi mennä juuri sinne?
Hän kääntyi oikotielle rannalta tuomarin kartanon ohitse. Puutarhan
taitse, lehtoon piti hänen päästä!
Isää Jumalaa taivaassa, neitsyt Mariaa, joka on kotona seinällä,
kaikkea häijyä, mikä on meressä, kiittäisi hän siitä, että Delfin oli
sisällä ja nukkui. Soisi Jumala, että saisi nukkua alituisesti! Ja
tuomari myöskin, kuka olisi niin tuhma, että välittäisi mokomasta! Oli
toinen -- jumalaisen kaunis!
Hän kulki ja mumisi itseksensä hiljaisessa mielenliikutuksessa eikä
tietänyt, että repi vastapuhjenneita versoja, sotki kaiken, mikä oli
hänen tiellänsä, ja kaivoi molemmin käsin viileitä lehtikasoja -- --
Tuon pitkän, hienon, veripunaisen suun ympärillä värähteli: Herra
Jumala, jos hän tapaisi linnunpoikaset tuolla ylhäällä! Niiden pitäisi
kuolla, hän imisi hengen niistä, jäähdyttäisi otsaansa ja rintaansa
suloisella verellä; siitä saisi onnea! Hänen käydessään tuntui, että
puut kuiskivat, lehdet huokailevat. Sitä ei voinut auttaa! Oli jotakin
jäntevää noissa pitkissä, notkeissa käsivarsissa, jotakin hiipivää,
kavalaa hoikissa, kuumissa käsissä.
Sillä hän tahtoi, että olisi hiljaista!
Hän tahtoi nyt kokea kaiken, josta oli lukenut päivällä!
Kirstusta ullakolta hän oli löytänyt yrttikirjan nimeltä Cyprianus.
Se oli painettu ihmeellisillä, isoilla kirjaimilla, ja jokaisen sanan
täytyi olla totta, sillä se oli monta vuosisataa vanha!... Ja hän oli
saanut tietää, että täällä metsässä oli kiirettä yöllä. Nyt luotiin
pähkinät ja kaikki humalat, keitettiin ja leivottiin ja valmistettiin
päivänpaisteesta, joka oli ollut katkoksissa, -- ja verestä!... Ja
samalla kuin taikakattilain alla paloi tuli, puhkesivat kukat, jotka
voivat soida kuin kirkonkellot ja taivuttaa ihmisten mielen! -- -- Jos
hän vain löytäisi muutamia pajupensaita! Miten se taas olikaan? --
Hän juoksi, mumisten puoliääneen: "Keino kahden rakastavan
erottamiseen! Ota lehtiä halavasta, hienonna ne, kaada niiden päälle
paloviinaa ja anna heidän juoda syömättöminä, -- silloin ne eivät enää
rakasta toisiansa!"
Hän nauroi ääneen. Miten ihmeessä hän saisi heidät juomaan sitä
syömättöminä!
-- -- "Tahi jos hän löytäisi maariankämmenen -- täplikkään... ja
survoisi sen jauheeksi ja laittaisi lemmenjuoman. Silloin hänen
rakastettunsa mieli tuskallisena kääntyisi sen puoleen, joka antoi
juoman. -- -- Oh, se on paljasta valhetta, ei, se on totta! Jos minulla
vain olisi maariankämmen -- tummat täplät ovat hänen kyyneleitänsä
--, silloin näkisin kaikki peikot ja kummitukset, jotka ovat ulkona
ratsastamassa yöllä! -- -- -- -- -- Saisinpa vain hiukan velhonjauhoja;
miten siitä sanotaankaan -- silloin voi lypsää toisten lehmiä, ja se
antaa oivallista silmävettä tyhmille ja sokeille silmille! -- -- --
"-- -- Sillä eivätkö ole sokeat ne silmät, jotka eivät voi nähdä,
miten tuskallisen syvästi hän rakastaa häntä! Ja eikö hän ole tänään
puhaltanut voikukkaseen saadakseen tietää, miltä taholta hänen
rakastettunsa tulisi, ja hän oli puhaltanut jok'ainoan siemenen: _heti_
hän tulisi! -- --"
Hän hiipi lehtoon, vakoillen, pää taivutettuna ja selkä kyyryssä,
ryömien eteenpäin varovasti kuin varas, mumisten mitä hänelle tuli
mieleen viisaasta Cyprianuksesta. Se auttoi pysymään rohkeana.
Hänen ei tietysti tarvinnut pelätä, sillä se oli Jumalalle otollista.
Eikö kirjassa sanottu: "Jumala, meidän taivaallinen Isämme, on
alituisesti tehnyt ihmeellisiä tekojansa esineissä, joita maailma
enimmän halveksii. Niin on hän myöskin tehnyt, että hyvä sydäntuskia
vastaan on vesi, nokkosten polttama; juotuaan sitä viinin seassa tulee
ihminen mieleltään muuttumaan. -- Mutta älä kokoa niitä, ennenkuin
pyhänä juhannusyönä, koska sanajalan kukkaset puhkeavat kuin sininen
liekki. Tienristeyksessä pitää sinun seistä... silloin aukeaa kukkanen,
silloin kypsyy siemen ja putoaa... Siltä, joka tämän saa nähdä, ei
koskaan puutu rahaa, hän ei koskaan eksy -- hän voi avata kaikki lukot,
eritoten sydänlukot, ja tehdä itsensä näkymättömäksi!" -- --
"Sen tahdon minä nähdä! Jumala, jos olet hyvä, tule ja auta! Herra
Jumala, mitä velhoväkeä ne ovat, ahdistavat minua. Etkö Sinä voi
karkoittaa niitä, jotta saisin olla rauhassa, rakas Jumala; ensi
sunnuntaina menen kirkkoon, siitä saat olla vakuutettu, Jeesuksen
Kristuksen nimessä -- -- -- --"
Näkyi sinistä ja vihreää ja punaista -- ja tuolla mustassa pimeydessä
sininen liekki, kotka sen päällä -- -- -- "Minä uskon Isään Jumalaan,
taivaan ja maan Luojaan."
* * * * *
Aivan alapuolella oli tuomarin kartano. Siellä oli ihan tyyntä ja
rauhaisaa.
Ainoastaan Delfin, joka veti tiikerintaljalla unta, häiritsi toisinaan
hiljaisuutta puoleksi hillityllä haukunnalla. Sillä oli ollut päivällä
huono onni; nyt se korvasi vahingon paremmilla metsästysmailla.
Falck oli mennyt vuoteeseen, mutta noussut ylös jälleen. Mitä se tiesi,
että hän alkoi kärsiä unettomuutta? Hän oli sytyttänyt sikarin ja
istuutunut viinin ääreen jälleen.
Lamppu paloi vielä nurkassa, se levitti tummanvihreää valoa, joka
sekoittui yöhön. Sen säteet tulivat aina huoneeseen hänen luoksensa --
värisevät, lempeät säteet, jotka voivat puhua.
Oli juhannusyö.
Hän oli vetänyt tuolinsa ikkunan ääreen, joka antoi lehtoon päin. Oli
juhannusyö, tonttuäiti tanssi tonttuisän kanssa, haltija vuorenväen
kanssa, ja kaikki hiidet ja menninkäiset olivat liikkeellä tekemässä
ilveitänsä.
Jospa hän vain tietäisi, mikä piti häntä valveilla!... Luonnollisesti
keksisi aina jotakin, mutta eikö ollut parasta antaa ihmisten hoitaa
itseänsä? Hän oli aina tullut hyvin toimeen, ja onneksi ei ollut ketään
ihmistä, joka häntä liikutti.
Tuliko tuo aina lehdosta? Oliko se pienien tassuttelevien tonttujen
kahinaa, jotka tulivat tänne eivätkä voineet antaa hänen olla?
Merkillistä, miten ne kyselivät ja tutkistelivat! -- ja täytyihän hänen
vastata; pikkuväki ei koskaan anna perään! -- --
Mikä ihmeen kaunis, valoisa suviyö! Kuin morsian se kulki hiipien!
Kulki ja sipsutteli kevein askelin ja antoi luvan puhua
kaikesta! -- -- --
Sellainen hiljainen, valoisa juhannusyö ei nukuttavaksikaan ole!
Mutta miten ne saattoivat kysellä, nuo kääpiöt! Muistiko hän Inger
Juellia? Taivaan Jumala, tokko hän muisti! Eikö hän ollut ostanut
Ignotoansa vain siksi, että se muistutti häntä?
Nyt löi kello... nyt taas! Vanha pöytäkello se oli, jonka sointi oli
pehmeä, hopeankirkas kuin naisen ääni. Se kertoi, että hetkinen ajasta
taas oli rientänyt hänen ohitsensa.
No niin, olihan hän tottunut siihen: -- mutta koska oli juhannusyö,
saattoi hän paneutua lepäämään hetkiseksi. -- -- --
Lähtisikö hän soutelemaan? Nyt! Ja säikyttäisi linnut tänä pyhänä yönä!
Se ei yksinkertaisesti käynyt laatuun! Entä lehtoon? Ei sinnekään,
olihan yö noiden kunnianarvoisten tonttujen. Hän voisi aivan tyynesti
jäädä viininsä ääreen. Jumalat eivät milloinkaan tuhlaa lahjojansa;
miten rohkeni hän pyytää enempää kuin sellaista viiniä?
Ja hän joi. Se antoi hänelle makeutensa, lämmitti hänen verensä, täytti
hänen sydämensä halun. -- --
Aivan niin, hänen vanha äitinsähän se antoi hänelle virkistysjuoman,
hän, tuo kuolemattoman voimakas, joka sekoittaa verta rypäleeseen ja
täyttää sen voimallansa. --
-- -- Mikä tuoksu virtasi läpi ikkunan, metsän ja villien kukkien, ja
meren tuoksu! Oli niin tyyni, niin unelmanhienon hiljaista!
Ei käynyt päinsä mennä ulos häiritsemään -- ja mihin hän menisi! Eikö
ollut tämä se turvallinen paikka, jonka hän oli etsinyt itsellensä
elämän takaa?
Kyllä hän tahtoi avomielisesti tunnustaa, että oli rohjennut rakastaa
nuorta Inger-rouvaa ja ajatellut, että se menisi ohitse yhtä helposti
kuin monesti ennen! Mutta siitä illasta, jolloin hän näki, mikä
loistava, valkea joutsen hän oli, ja ensi kerran ymmärsi, että olisi
loukkaus mennä sanomaan hänelle, että hän rakastaa häntä -- siitä
illasta lähtien oli hän ollut toinen ihminen. Hänestä tuntui kuin tuo
hieno, lemuava naisellisuus olisi vihassaan polttomerkillä leimannut
hänet. Ja hän oli kadottanut rakkautensa naisia kohtaan, oli tullut
araksi. -- -- --
Sillä naisen rakkauden arvoiseksi, rakkauden sellaisena kuin hän sen
oli nähnyt, kuin Inger sen hänelle näytti, sielukkaan, lumivalkoisen,
säteilevän ihanan -- hän ei koskaan tullut, se oli aina liidellyt hänen
ohitsensa kuin perhonen, jota hän ei voinut tavoittaa. -- --
Ihmiset sanoivat hänestä, että hän oli sekä naisvihaaja että
naistenrakastaja -- niin kummallinen hän oli kokonaisuudessaan. Hän voi
olla tyytyväinen mikäli saattoi. -- -- --
Ei ollut totta, että hän olisi löytänyt oman tuvallisen paikkansa; hän
kulki kuin muukalainen ja etsi sitä, jota ei tulisi löytämään. Täällä
kotona oli vain Miina Jöns! Miina Jönsin laita oli, kuin hän olisi
saanut kiinnityksen elämään. Hän istui tuolillansa ikäänkuin ei tulisi
kysymykseen, että hänen pitäisi nousta siitä! Mahtoiko hän, tuomari,
sille mitään? Hän itse se niin tahtoi! Miksei hän saisi olla rauhassa?
-- -- --
Hän kohotti kultaista viiniä valoon päin. Polttavaa halua, kaihomieltä,
sairaalloista ikävää ilmeni tuon hyvinmuodostuneen, hiukan veltostuneen
suun ympärille, ja syvät, väsyneet silmät tulivat äkkiä teräviksi ja
loistaviksi.
Miten hän oli jalon ylpeä, tuo Herön nuori äiti! Niin jalon ylpeä ja
korkeavartaloinen, niin säihkyvän puhdas ja suloinen! Kuin viinin
kulta, kun valo sattuu siihen. -- -- --
Miksi kulki Gunvor täällä kaikkien näiden pikku ihmisten keskuudessa,
jotka eivät voineet sallia hänelle hänen sielunsa ylhäisyyttä? -- --
Miten hän rakasti Gunvorin silmien säihkyvää ivaa, hänen suunsa
hienoa ylenkatsetta, hänen päänsä korkeutta -- ja sydämen lauhduttavaa
lempeyttä, jota riitti kaikille! Hän oli luonnon suurta aatelia --
ainoa laillinen -- ja se oli itse pitänyt huolta, ettei niin jalo vesa
tullut hävitetyksi! -- --
Huone oli käynyt hämäräksi. Tummanvihreä valo hiipi sinne. --
Ulkopuolella vaipui lehto unelmiin, ja väkevä, höystetty höyry
tunkeutui sisään. Se puhui tuhansin kielin, ja veri kulki raskaasti
suonissa. -- -- --
Sitten horjui rohkeus -- ja se, mikä muistutti hänen äitiänsä.
Hän asettui niin, ettei nähnyt nurkkaan, missä äidin valokuva riippui
seinällä sen lippaan kohdalla, jossa aapiskirja oli.
Vilvoitella itseänsä -- -- kylmissä, puhtaissa ruusuissa!
Hän istui katse jäykkänä. Miksi ei Gunvor tullut tänne, tahi miksi hän
tuli?
-- -- Miten oivallista, ettei tunne itseänsä! Sillä tavalla saa
suloisimmat yllätykset!
Tietysti hän oli vilpitön, totuuttarakastava ihminen, joka oli tuntenut
itsensä loukatuksi siitä, että Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi luoda
erään, jonka nimi oli Svein Torgersen! Ja hän oli pannut hyvin pahaksi,
että hänet sijoitettiin tänne Heröön, ja vielä päälliseksi tällä
tavalla! Se oli saattanut hänet pahalle mielelle. Sinä päivänä, jona
Torgersen tuli, ahdisti häntä niin, ettei voinut mihinkään ryhtyä. -- --
Niin sattui päivää myöhemmin, että nuo kaksi tulivat tänne
vierailemaan. Silloin hän tuli sanomattoman hyvälle mielelle; hän
varsin nautti, että Svein Torgersen oli olemassa!
Jumala paratkoon, jos tuntisi itsensä, eivät sellaiset nautinnot tulisi
kysymykseen! -- -- --
Mutta ei hän voinut oivaltaa, että olisi jotakin erityistä olla herra
Torgersenin vaimona. Miksi pitäisi Torgersenin saada vaimo? Oliko
_hänellä_ sellainen taikakeino, joka voi taivuttaa Gunvorin
sydämen? -- --
-- -- Millaisena Gunvor seisoikaan hänen edessään: solakan ylhäisenä ja
tyyni, äänetön katse kuningatarkasvoissaan, jotka vaativat huomiota!
-- -- Hänestä ihan levisi säteitä! Kuka tulisi koskaan nimittämään
häntä rouva Torgerseniksi? Sehän olisi naurettavaa! -- --
-- -- Kunnia olkoon suuren luonnon! Kun se saa olla rauhassa, voi tulla
päivänpaiste ja lämmin, tulla valkeita perhosia -- ja naisia, jalosti
vapaasukuisia jokaiseen veripisaraansa asti, aina pikku sormea myöten.
--
Hän tyhjensi lasinsa ja kaatoi uutta: hän tahtoi vahvistaa itseänsä
kultaisella nesteellä! Hän tahtoi järjestää huoneen, kunnes Gunvor
seuraavan kerran tulisi -- nostaa kattoa; täällä oli liian matalaa!
Toimittaa pois kaikki, mikä rajoitti ja teki ilmakehän helteiseksi. Se
sai mennä, kaikki, mikä -- -- sai mennä matkaansa -- -- --
* * * * *
-- Mutta tuo leveä, lujatahtoinen otsa, kuka mies maan päällä voisi
olla sille mieliksi?
Se, että hän aina teki työtä niin paljon -- se oli merkille pantavaa.
Mutta se oli myöskin ääretön vika. Jospa, voisi käsittää, mistä naiset
saivat tuon suunnattoman työhalun. -- -- --
Hän nousi hieman epävarmana; hänen täytyi sulkea ikkuna; hän ei voinut
kärsiä kaikkea lörpöttelyä!
Sillä jokin nousi ja laski, suhisi ja tuli hänen luoksensa äänettömin
siivin. Lehdon sielu se puhui totisesti, tutkien: -- Kiitos, hänellä
ei ollut kunnia tuntea sitä eikä hän tahtonut luopua viinistään --
vieläpä vaikka _hän_ seisoisi tuossa kuningatarilmeinensä! Hän oli
muuten hirvittävä seisoessaan noin, hänen hymynsä saattoi halveksia
niin sanomattoman musertavasti... Hän ei tahtonut enää nähdä häntä.
Tullessaan oli hänellä mukanansa jotakin Jumalan suuresta taivaasta; se
ei sopinut täällä, hän ei pitänyt siitä, se häiritsi hänen huoneensa
rauhaa. Hän ei ylipäänsä pitänyt ihmisistä, joilla oli tuo hurskauden
intohimo. Maistui lastenkamarilta ja satukirjoilta mennä mittaamaan
niin isolla mitalla.
-- -- Mutta hän oli kaikissa tapauksissa ylpeä siitä, että Gunvor oli
niin vapaa, ettei häntä voitu lukea mihinkään erikoiseen luokkaan.
Mutta taipumaton hän oli eikä voinut sietää, että oli ihmisiä, jotka
menettävät rohkeutensa. -- --
-- -- Siirtää vuoret! Hän? Paljon mahdollista, oli hän sanonut, minä
en vain voi sietää sitä. Ja hän oli sen sanonut tehden tuon hänelle
ominaisen pienen voimakkaan suunliikkeen.
Ne vain voisivat menettää rohkeutensa, ne, joihin ylsi hänen vihansa,
ei, vaan syvä, myötätuntoinen katseensa, joka oli omiaan nostamaan
ihmisiä syvyyden kuilusta! Onneksi oli muita keinoja.
Hän kohotti lasinsa hillityllä paatoksella:
Oi jalo rypäle, mi loistat!
Sä ystävä oot vilpitön,
mi kai vaan kuolon pelvon poistat! -- -- --
Hän ei muistanut enempää... Mitä hän olisi tahtonut sanoa? Hän hymyili
ja joi. Kuka se tänne tuli? -- -- --
Hän kallistui takaisin tuoliinsa.
-- -- "Kuka sinä olet? Luonnon aurinko ja pimeys asuu silmissäsi,
sinä olet aallon ja pitkän rannikon lapsi, merenhenki asuu sinussa,
ja suvensuloista on kuulla sinun nauruasi, Herön Gunvor! Mutta otsasi
tahtoo sitä, mikä on mahdotonta!" -- -- --
-- -- Miten hänen ympärillänsä lauloi, vaikk'ei hän ollut hyvällä
tuulella. Se tuli lehdosta.
Hän oikaisihen suoraksi. Ei, hän ei pitänyt tästä; hän surkutteli
Edmund Falckin monimutkaista järjestöä; -- -- mitä oli tekeillä?
Aivot eivät voineet muistaa mitään, mutta hermot voivat. Ne tiesivät,
että jossakin siellä sisässä oli haava, mikä saattaisi aueta... ja
kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mikä oli herpoutunut -- mutta se
oli kylliksi.
-- -- Lorua, eihän ollut kysymys siitä! Suu aukeni hurmauksessa, pää
painui.
-- -- Onnellisuuden maan kuningatar hän oli. Hänen temppelissään oli
rauhallista holvien alla... valkeita perhosia, kylmiä ruusuja! Kun hän
seisoi... virtasi hänen hiuksiinsa valo pyhäkön lampusta, ja hänen
ruumiinsa viivoista soi hiljaa kuin hymisisi viulunkieli.
Hän kohotti vain päänsä ja silloin palasi ihmisiin rohkeus.
-- -- Mitä hän, Falck, oli kuullut jostakin ruusulajista? Kun se
kasvaa, on sillä sametintapainen näkymätön harso lehtien ympärillä. Jos
siihen koskee vaikka kuinka äkkiä, vaikka vain keveimmittäin sormellaan
hipaisten -- niin on se poissa! Eikä voi nähdä, mitä meni, ainoastaan
että jotakin on poissa, sillä kukka on sairas. Se kuolee! -- -- --
-- -- Minä kysyn häneltä, ja hän sanoo, että se on rakkaus, hän sanoo,
että Korkeassa Veisussa on: "Minä vannotan teitä, te Jerusalemin
tyttäret, älkää herättäkö rakkautta, ennenkuin sillä itsellä on se
halu." -- -- --
Juuri sen hän, Falck, oli tehnyt, hermot sen muistivat; hän oli
riisunut ruusun, tappanut lumivalkoisen perhosen -- -- --
-- -- Monen tyrannin täytyi istua lattialla, mutta se, jonka ei
tiedetty, kantoi kruunua! Ne ovat Syrakin sanoja, hän näkee asiat
niinkuin ne ovat! -- --
Ruhtinatar hän oli, luonnon armoitettu; -- -- mutta miksi herätti hän
aina hänessä tuon ihmeellisen, kotoisen tunteen, mikä panee ihmiset
uneksimaan? Sellaisen sanomattoman, kalvavan kaipauksen! -- -- --
Tuliko se lehdosta? Se seisoo tuossa ja supattaa!
-- -- Saattoiko hän aavistaa, mitä hän tahtoisi sanoa?
Ei mitään! Hän ei aavista sitä, ihmiset eivät tiedä mitään toisistaan.
--
Juhannusyön unelmia! Luonnollisesti ovat ne niitä!... Ne saattavat
ihmiset niin kummalliselle mielelle. Hän oli kuullut kukon laulun!
Se oli saanut hänen oikean, vanhan minänsä tulemaan esille itkemään
katkerasti. -- --
Joutavia! Se, joka tietää, että seuraa tuska, kun kiinnittää sydämensä
johonkin, se tekee kuin sarvikuono: vetäytyy jälleen yksinäisyyteen. Ja
rakas Jumala, hän ei ole milloinkaan rukoillut onnea, ainoastaan hiukan
rauhaa hän on toivonut -- --
-- -- Saarni suhisi pihalla, sumu laskeutui yli niittyjen, päivä
sarasti utuisesta kaukaisuudesta. Hän näki, miten koivut kultautuivat,
pitkin joenvartta loistivat kukkaset sammalessa; siellä seisoi valkea
metsänneito ja nyökkäsi. Pyhän Olavin valo oli sytytetty. -- --
Verkalleen, vastustamattomasti hiipi häneen jälleen tuo syvä
hervottomuus, auttamaton surumielisyys. -- -- --
Ja aurinko yleni tervehtien: hyvää huomenta!
Ei, hän ei ole kotona! Äkillisen raivon valtaamana hän kavahti
seisoalleen, sulki ikkunan ja laski varjostimen alas.
On kesäilma. Pienet, matalat huoneet loistavat pitkin rantaa. Vuorilla
on kalliokalaa, kuivuupaikat ovat täyteen ripustetut, ja ranta-aittojen
edessä keitetään hylkeenrasvaa.
Tympeä, oksettava katku leviä ylt'ympäri, sekoittuu turpeen savuun ja
hauran käryyn ja tunkeutuu huoneiden väliin, kunnes tulee maatuuli ja
painaa sen merelle.
Meri on tyyni päivään asti, jolloin merituuli tulee ja kohtaa
kaakkoisen salmessa. Silloin syntyy taistelu, niin että pikku laineet
heräävät maan puolella, ja edessä nousevat aallot korkeina. Jos tohtori
Torgersen on silloin kotona, lähtee hän aina vesille koettelemaan
kuusihankaista.
Sattui, että ihmisiä tuli hakemaan häntä, mutta ellei Gunvor ollut
hänen mukanaan veneessä, ei ollut helppo saada häntä maihin takaisin,
sillä hän ei koskaan huomannut, että hänelle viitottiin.
Viime viikolla, kun Gunvor oli ollut kiinni toimissaan, oli hän
ruvennut ottamaan Irmildin mukaansa. Tämä oli aina saapuvilla ja hänet
oli mukava asettaa peräsimeen, irroittamaan venettä ja järjestämään
purjenuoraa ja laskuköyttä; oli myöskin hyvä saada joku pitämään
keulapurjetta.
Mutta Gunvor ei ollut rauhallinen nähdessään heidät liikkeellä yhdessä;
olivat molemmat niin ilkivaltaiset. Hän ei pitänyt siitä, että näki
Sveinin seisovan hinaamassa purjenuoraa jokaisessa käänteessä, Irmildin
istuessa peräsimessä.
Eräänä päivänä he olivat lähteneet täysin purjein ilman painolastia,
vaikka sää oli epävakainen. Maan puolella oli tyyni, mutta kulkuväylän
takaa loisti juova, joka ennusti rajuilmaa, ja hetken kuluttua
kallistui vene.
Gunvor laski heidän jälkeensä ja tuli juuri kuin tuulenpuuska täytti
purjeet. Hädin tuskin hän sai irti vetosolmun ja peräsimen tuulen alle.
Lattialaudat kelluivat vedessä, mutta he istuivat täysin huolettomina
ja tyytyväisinä nilkkoja myöten vedessä.
Torgersen ei ollut aivan varma siitä, eivätkö he olisi tilanteesta
selviytyneet; mutta hänen täytyi joka tapauksessa luvata, ettei enää
toistamiseen lähtisi sillä tavoin vesille, ennenkuin hänestä tulisi
täysin varma purjehtija, mikä ei, jumala nähköön, kestäisi kauan, hän
kun lojui merellä yöt päivät.
Sillä hän oleskeli paljon vesillä niinä aikoina. Muutamalla
kalastuspaikalla oli puhjennut kulkutauti; ja oli muuallakin ihmisiä,
jotka tahtoivat tavata häntä.
Vaikkakin hän oli ajatellut ansaita paljon rahaa, ei se hänestä
maistunut. Tietysti hän tahtoi ansaita rahaa, mutta luonnollisesti hän
tahtoi myöskin elää mukavasti, sillä hän ei mielestään ollut vielä
levännyt kylliksi tohtoriksitulonsa jälkeen. Sitäpaitsi oli täällä
mainio lohivirta. Tottahan niin ollen tuli älytä ottaa tilaisuudesta
vaari?
Pahinta oli Gunvorin laita, kun hän ei oivaltanut, että saattoi olla
niin mainio kalastusilma, että oli synti antaa kalojen odottaa; sairaat
hän kyllä tavoittaisi myöhemminkin.
Eräänä päivänä hän oli antanut potilaittensa istua odottamassa pari
tuntia, sill'aikaa kuin hän itse loikoi alhaalla rannalla pikku
Gunvorin ja Irmildin luona.
Kun he sitten lähtivät iltakävelylle, ja Gunvor puhui siitä, oli
Sveinin mahdoton saada häntä ymmärtämään, miten helposti tuollaista voi
tapahtua, ja että siihen oli syynä vain puhdas itsesäilytysvietti; --
hänen omatuntonsa oli mitä parhaimmassa kunnossa.
"Tule tänne, käykäämme istumaan!" Hän heittäytyi hänen eteensä ja
katseli häntä kasvoihin.
"Herran tähden, Gunvor, minkälainen ihminen sinä olet! Kuten sanon,
sinä olet ankaran Flavia Publician kaltainen, milloin et ole Isis,
sillä silloin olet vielä hullumpi!
"Kuule!" Hän vetäytyi ylemmäksi rinteelle ja laski päänsä Gunvorin
polville. "Kuule!" Hän taivutti itsensä Gunvorin kasvojen alle, jotta
hänen hymyilevät, siniset silmänsä saattoivat nähdä hänen silmiinsä.
"Sanot, etten minä pidä mitä lupaan... etkö ymmärrä, että se on oma
vikasi?... Niin, sinun hirmuinen luotettavaisuutesi, Gunvor, ja sitten
se, että aina löytää sinut sanojesi takaa... sinä et voi ymmärtää,
ettei toisilla aina ole aikaa kaikkeen puheissaanpysymiseen; olen
todella miltei arka sinun sanojesi edessä, sillä niissä on jotakin
hirveän aktiivista, on, niinkuin sinä jo olisit tehnyt sen, kun olet
sanonut jonkin asian. _Je n'aime pas ça, moi_; Herra Jumala, pitää olla
aikaa kääntymiseen!"
Gunvor katsoi häneen silmänräpäyksen vastaamatta. "Sinun laitasi on
niin, että sinä aina tarkoitat toista kuin sanot!"
Oli, kuin tämä huomautus helpottaisi Gunvoria itseään ottamaan Sveinin
sanat siltä kannalta.
"Mutta mikset sinä milloinkaan lue, Svein? Aikakauskirjojasi sinä et
kertaakaan leikkaa auki! Ja tuo tauti, jota olit ruvennut tutkimaan!
Minusta sinun ei pitäisi" -- -- --
Hän katsoi häneen; Sveinin vaaleat viikset vapisivat; hän makasi hiljaa
ja nauroi.
Sitten hän nousi. "Suuri, loistava Gunn! Naura hiukan! Tuollainen
kauhea juutalainen totisuus ei sinua somista; kaikki ihmiset voivat
toki olla yhtä mieltä siitä, että kaikista parasta on hoitaa
itseänsä!-- -- -- Ja, rakkaani, koska väestön terveydentilaa on
ylipäänsä pidettävä oivallisena, luulen, että ihmiset voivat olla
tyytyväisiä ja jättää tohtorin rauhaan. Minä toistan vielä: minulta
ei puutu tarmoa, mutta minä kunnioitan luonnollisia olosuhteita: nyt
kukkii tuomi, ja nieriäinen tavoittelee kärpästä; tuletko mukaan
huomenna?"
Gunvor katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Svein veti hänet
luoksensa. Hän koetti todistaa hänelle, että Gunvor asettui
riippuvaiseksi pikku seikoista. Gunvor tahtoi kernaasti uskoa häntä ja
sulki silmänsä. Hänen nuori ja voimakas luontonsa tahtoi nyt vihdoin
rakastaa ja olla onnellinen.
Hetken kuluttua laskivat he pilaa ja nauroivat. Torgersen kertoi
naisten parissa saavuttamistaan menestyksistä ja joutui sitten puhumaan
Irmildistä: tämä ei todellakaan; ollut niin häijy. Gunvor oli pyytänyt
Sveiniä ottamaan hänet hoitoonsa, ja hän tahtoi nyt tehdä sen, sillä
tyttö oli liian laiha; hän antaisi hänelle joitakin pillereitä ja aikoi
sitten koettaa, eikö häntä saisi hiukan lihavammaksi...
"Sillä, tiedätkö, minusta naiset voivat olla liian hoikkia! Sinähän
halveksit sellaisia naisia, jotka ovat hoikat vyötäisiltä; etkö juuri
sinä ole sanonut, että se on puutteellisen sivistyksen todistus?"