Herra Valonheimo oli aamulla saapunut Pietariin. Oltuaan koko päivän
liikkeellä asioitaan järjestelemässä oli hän juuri syönyt vahvan
illallisen omassa huoneessaan ja varustausi käymään levolle.
Makuulla hiukan luettuaan siirsi hän kirjan syrjään ja antoi unta
odotellessaan mielikuvituksen vapaasti liikkua.
Hän oli tyytyväinen itseensä ja oli aina sitä ollut, sillä hän oli
osannut elämänsä järjestää ja viittoa oikean suunnan tulevaisuudelleen.
Heti ensimäisenä ylioppilasvuotenaan oli hän osottautunut mieheksi,
johon kiinnitettiin paljon toiveita. Ja niistä ajoista oli hän
lakkaamatta ja varmasti kohonnut. Hänen karrieeristaan saattoi sanoa,
että se oli ollut loistava.
Hän oli heti opintokautensa alussa älynnyt, mitä miehen tulevaisuudelle
merkitsevät sellaiset seikat kuin kansallismielisyys, raittius- ja
siveellisyysaatteet. Ja hän oli vannoutunut niiden kannattajaksi eikä
ollut laskuissaan erehtynyt. Hän oli ollut oikean ihanneylioppilaan
perikuva: oli ottanut innolla osaa kaikkiin yrityksiin, mitä noiden
hyvien asiain alalla ja nimessä suinkin liikkeelle pantiin. Hän oli
esiintynyt puhujana kaikenkarvaisissa kokouksissa, hautajais- ja
juhlatilaisuuksissa, johtanut lähetystöjä kansallisten merkkimiesten
syntymäpäivä-onnitteluille, ollut milloin minkin yhdistyksen seppelettä
kulettaen mukana samojen merkkimiesten hautasaatoissa, kuulunut
jäsenenä, puheenjohtajana, sihteerinä tai tilintarkastajana
lukemattomiin seuroihin ja komiteoihin. Yleensä ollut aina esillä ja
äänessä. Siksi hänet jo varhain huomattiin ja hänestä sanottiin,
että hän on kyky ja että hänellä on tulevaisuutta. Ja suurena
nimenmuuttopäivänä hän sitten oli ottanut tuon komealta kajahtavan ja
tosi kansallisen nimen Valonheimo. Joka kylvää, se saa myös niittää.
Loistavat tutkinnot suoritettuaan oli hänellä nyt kolmekymmentä
täytettyään senaatissa vakinainen virka, josta herui palkkaa kahdeksan
tuhatta -- vaatimattomasti tosin hänen suuriin ansioihinsa ja
pääkaupungin kalliisiin olosuhtesiin nähden. Mutta hän oli kiipeevä
edelleen, sillä kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaate
olivat ratsuja, jotka kantoivat. Hän oli vasta saanut stipendin
venäjänkielen opiskelua varten keisarikunnassa, viisisataa markkaa
kuukaudessa puolen vuoden aikana -- vaatimattomasti tosin, mutta
katsoen isänmaansa köyhyyteen ja tottuneena aatteiden puolesta
työskentelemään saattoi hän tyytyä. Ja hän tyytyikin.
Nyt oli hän saapunut opintoretkelleen, joka oli avaava hänelle tien
sinne, missä oli hänen unelmiensa päämaali -- senaattorinsalkku.
Hän kohensi asentoaan pietarilaisen hotellin pehmeällä patjalla ja
jatkoi haaveitaan.
Mutta mitä tuo oli? Keskelle huonetta ilmestyi kuin lattian alta
kohonneena hyvin epäilyttävän näköinen mies, jossa kaikesta huolimatta
oli sentään jotakin tutunomaista. Sillä oli iso kyömynenä, tukka ja
parta takkuinen, pitkät ja hontelot sääret kantoivat laihaa ja
kumartunutta yläruumista. Päällään hänellä oli harmaa ja likainen
takki, jonka alta näkyi pitempi musta takki. Päässä hänellä oli
vanhanaikainen, nukkavieru ja läntistynyt silinteri.
Mies laski selästään suuren ja näköjään raskaan säkin. Kourien
vasemmalla kädellä partaansa lähestyi hän hoippuen sänkyä ja kysyi:
-- Mitä Helsinkiin kuuluu?
Herra Valonheimo oli hämmästyksestä ja pelosta aivan mykistynyt. Mutta
kun hän näki miehen kasvoilla leikkivän hyväntahtoisen, melkeinpä
iloisen hymyn, asettui hänen pelkonsa hieman ja hän päätteli olevansa
jonkun vaarattoman mielipuolen kanssa tekemisissä.
-- Kuka te olette, joka tuolla tavoin tunkeutte ihmisten luo? -- sai
hän lopulta tiuskasseeksi.
-- Kukako? Ettekö minua tunne? -- kysyi vuorostaan vieras, joka
lakkaamatta hykerteli pitkäsormisia käsiään, kouri partaansa ja teiskui
honteloilla jaloillaan.
-- Olenko minä velvollinen tuntemaan kaikki kulkurirentut! -- ärjäsi
herra Valonheimo.
-- He, he, niinpä tosiaankin. Ja onhan siitä jo aikaa kun minä viimeksi
Helsingissä olin. Mutta kai te olette kuullut Sipistä puhuttavan?
-- Sipistä? -- ja herra Valonheimon mieleen välähti äkkiä, kenenkä
muotokuvaa tuo kutsumaton vieras oli muistuttanut. -- Sipi, niin
todellakin. Mutta sehän oli mahdotonta!
-- Kuinka te rohkenette olla noin julkea? Sipihän on maannut haudassa
jo kolmattakymmentä vuotta!
Kuinka hän ei olisi sitä tiennyt, sillä hän oli kerran, kun osakunta
kävi Sipin haudalla, pitänyt tilaisuudessa lennokkaan puheen, terottaen
kuulijain mieliin, kuinka tuon itsensä uhraavan vainajan jalo elämäntyö
oli esimerkiksi kelpaava jokaiselle köyhän isänmaan pojalle.
Mutta omituinen vieras alkoi nauraa niin että vedet tirsuivat silmistä.
Ja kun hän vihdoin sai naurultaan tilaa, puhui hän vilkkaasti teiskuen
ja viittoillen:
-- Petkutusta, petkutusta kaikki tyyni! Kun minä tälle matkalle
lähdettyäni sairastin vähän aikaa täällä Ohdan sairaalassa ja sieltä
päästyäni lähdin kenellekään ilmottamatta sisä-Venäjälle, niin luulivat
minun kuolleen ja kaivoivat Pargalan hautausmaasta jonkun tuntemattoman
ruumiin, jonka minuna kuljettivat Helsingin hautausmaahan, heh, heh,
hee! Eikö se tosiaankin ollut hauska kepponen? Minä olen saanut
työskennellä rauhassa kaikkien kademielten hyökkäyksiltä, jopa saanut
nähdä itseäni ja elämäntyötäni ylisteltävänkin. Ajatelkaa, minullekin
pidetty ylistyspuheita, heh, heh! Niillä minä pääasiallisesti olenkin
näinä viime vuosina elänyt, kun yhteenkään apurahan pyyntööni ei
suostuttu.
Vieraan selitys tuntui herra Valonheimosta hyvinkin todennäköiseltä. Ja
kun hän lisäksi otti huomioon miehen ulkomuodon, alkoi hän uskoa, että
hänen edessään oli todellakin Sipi ilmielävänä. Mutta samalla vakaantui
hänen mielessään totuus jota ei hän ennen ollut tullut ajatelleeksi,
että nimittäin Sipin kaltaiset merkkimiehet tekivät isänmaalleen
suurimman palveluksen vetäytymällä mahdollisimman nopeasti hautaan.
Heillä kun eläissään ei ole mitään vaikutusvaltaa, jonka avulla nuoret
kyvyt pääsisivät kohoamaan, oli heistä kuoltuaan kuitenkin se hyöty,
että nuo samaiset kyvyt saattoivat heidän haudoillaan sekä heidän
muistokseen vietetyissä juhlatilaisuuksissa tuoda puheissa ja
esitelmissä kykynsä esille.
-- Mutta sallitteko nyt minun vuorostani tiedustella, kuka te
olette? -- jatkoi Sipi kohteliaaseen tapaansa. -- Huomasin vain
matkustajaluettelosta täällä majailevan jonkun suomalaisen enkä
malttanut olla poikkeamatta tervehtimään ja Helsingin kuulumisia
kysäsemään.
Herra Valonheimon vastenmielisyys ei vähentynyt vierasta kohtaan,
vaikka hän tulikin vakuutetuksi edessään olevan oikean Sipin. Mutta kun
hän kerran oli pitänyt juhlapuheen Sipin haudalla, katsoi hän
kohteliaisuuden vaatimukseksi esittää itsensä.
-- Olen tohtori Valonheimo Helsingistä, -- ja hetken mietittyään piti
hän tarpeellisena lisätä, ettei Sipi kävisi kovin tungettelevaksi: --
palvelen senaatissa kahdeksan tuhannen vuosipalkalla. Nykyään olen
täällä kieliopinnoita varten, jota varten minulla on valtiolta
kolmentuhannen stipendi.
-- Kolmen tuhannen stipendi! -- huudahti Sipi käsiään yhteen lyöden. --
Mitä kieliä te opiskelette, itämaisia vai suomalais-ugrilaisiako?
-- Mitä? Venäjää tietysti! Sanoinhan että minulla on virka senaatissa.
Sipi tuijotti häntä suu auki, kävi sitten tavattoman iloiseksi ja
kysyi:
-- Mutta kuinka monasti teidän on pitänyt pyytää, ennenkuin saitte tuon
apurahan?
Herra Valonheimo hymähti pilkallisesti.
-- Tietysti minä sain heti! Jätin vain anomuksen ja kävin suullisesti
asianomaisia puhuttelemassa.
Sipi kävi yhä iloisemmaksi.
-- Onko siellä nykyään todellakin niin suuresti olot muuttuneet?
Yksistään venäjänkielen opiskelua varten kolmetuhatta! Ja heti ensi
pyynnöllä!
Hän kävellä hoippui edestakaisin, hykerteli käsiään ja istahti tuolille
lähelle vuodetta.
-- Mutta nythän on sitte aika minunkin uudelleen koettaa. Ettekö
luulisi heidän myöntyvän, jos pyytäisin viittäsataa, saadakseni
tilaisuuden järjestää tutkimusteni tulokset? Viisisataa -- ja hän
hykerteli mielihyvästä käsiään -- mitä minä saisinkaan sillä aikaan!
Herra Valonheimoa suututti. Mahdollisimman kylmästi hän sanoi:
-- Mutta eihän teillä ole mitään tutkintoja eikä virka-arvoja!
Sipi kävi äänettömäksi ja näytti kuin kokoon painuvan. Hetken vaiti
oltuaan sanoi hän enemmän kuin itsekseen:
-- Kyllä se taisi sentään olla tuhmasti, että minä silloin kerta
lähetin Kirjallisuuden seuralle takaisin neljännen osan kahdensadan
markan matkarahasta, kun en retkelläni sitä kaikkea saanut menemään.
Nyt sekin olisi hyvään tarpeeseen.
Herra Valonheimon mielestä kävi Sipi kovin tuttavalliseksi. Ja mitä
muutoin Sipin arveluun tuli, niin oli hän siitä toista mieltä. Haudalla
pitämässään puheessa hän oli maininnut tuonkin pikku seikan
ihanteellisena piirteenä vainajan itsensäuhraavasta luonteesta, joten
se ei siis voinut olla mikään tuhma teko.
Sipi oli keskustelun lomassa jo pitemmän aikaa hartaasti silmäillyt
pöydälle, johon vahtimestari oli unhottanut illallisen jätteet. Kuin
vaistomaisesti läheni hän pöytää ja sanoi hämillään ja pahasti
änkyttäen:
-- Te olette syönyt jo illallisen... Ehkä saan käyttää hyväkseni ... en
ole pariin päivään syönyt ... siksi jo hieman hiukasee, he, he, he ...
-- ja vastausta odottamatta kävi hän ruokaan käsiksi.
Hänellä oli nähtävästi suunnaton nälkä. Herra Valonheimoa kyllästytti
yhä enemmän. Nälkäinen mies oli hänelle hyvin hämäräperäinen käsite,
mutta jonakin vastenmielisenä se oli aina hänen mieleensä kuvastunut.
Hän koetti katsoa muualle ja niin hänen silmänsä kiintyivät Sipin
säkkiin.
-- Tuon ruman säkkinnekin tänne raahasitte! -- sanoi hän vihaisesti.
-- Ahaa! -- huudahti Sipi suu täynnä ruokaa ja kiiruhtaen säkin luo, --
voinpa näyttää teille jotakin erinomaista.
Hän unhotti kokonaan syöntipuuhansa, jokainen ryppy hänen kuihtuneilla
kasvoillaan näytti rupeavan elämään ja innosta vapisevin käsin kopeloi
hän säkkiä auki.
-- Katsokaahan! -- huudahti hän loistavin silmin ja veti säkistä esiin
puoleksi lahoneen pääkallon.
-- Oikea pitkäkalloinen, todella mainio dolikokefali! Katsokaahan tätä
takaraivoa, ja entä otsaa ja varsinkin leukoja! Säkissäni minulla on
kalloja viidestä eri kurganista. -- Entiset löytöni eivät ole mitään
näihin verrattuina, ja näiden avulla minä saan kumoamattomasti
todistetuksi väitteeni suomalais-ugrilaisesta alkukansasta.
Asettaen kallon varovasti takaisin säkkiin jatkoi hän:
-- Kunhan nyt saisin vähän rahaa, että pääsisin töihin käsiksi. Mutta
kaipa sitä aina siksi saanee. Ensinnäkin kirjotan kertomuksen
löydöistäni johonkin täkäläiseen saksalaislehteen ja siitä saan jo
aluksi. Paljokos minä tarvitsenkaan, he, he! Mutta nyt minun täytyy
rientää yökortteeria hakemaan. Tunnen täällä vanhastaan erään
syrjääniläisen narinkkakauppiaan, jonka asuinkomerossa olen joskus
majaillut. Todella mainio aarre, milloin tarvitsen joitakin tietoja
syrjäänin kielestä. Eikä tule mitään maksamaan, he he. Sain hänet
kerran käsiini, kun hän palveli täällä sotaväessä. Seisoin puoli päivää
erään kasarmin portilla ja puhuttelin kaikkia ohikulkevia sotamiehiä,
ja sattuipas viimein suomensukuinenkin kulkemaan, he, he, ja oikein
alkuperäinen syrjääni olikin... No niin, nuori ystäväni, suokaa
anteeksi että pistäysin vielä näin myöhällä, mutta en malttanut
pidättyä ja hauskapa olikin taas pitkästä ajasta saada suomea
haastella. Hyvää yötä!
Hän nosti säkin selkäänsä ja kompuroi ovea kohti. Mutta silloin repesi
säkin pohja ja pääkallot vierivät kolisten lattialle. Herra Valonheimo
hätkähti -- ja hän heräsi kovasti hiestyneenä.
-- Äh, kuinka ilkeätä unta! Taisin syödä liian vahvasti. Venäläinen
voileipäateria onkin niin houkutteleva.
Hän nousi ylös, otti veronaalia ja joi lasin vettä. Kohennettuaan
vuodetta asettui hän uudestaan levolle. Ja nyt nukkui hän levollisesti
ja uneksi köyhän ja sorretun isänmaan palvelukseen pyhitetystä
elämänurastaan, joka tasaisesti yleten kulki kohti senaattorinsalkkua.