Tupakkavaunun lyhemmällä ovipenkillä istui vanhanpuoleinen mies, jonka
yhdellä silmäyksellä saattoi huomata syrjäseutulaiseksi. Hänen laihoja
kasvojaan ympäröi naavoittunut parta, päällään hänellä oli
vanhankuosinen sarkatakki ja jalassa pieksusaappaat, joista lähtevä
tervanhaju tuntui yli vaunun. Hän istui penkillä syrjittäin ja söi
avopäin evästä laukustaan.
Vastapäisellä penkillä istui kaksi jätkää, jotka kuluneilla ja
likaisilla korteilla nopein kädenliikkein pelasivat viittä lehteä. Kun
ukko lopetti syönnin, sulkien voirasiansa ja pyyhkien puukkoaan
housuihinsa, päättivät jätkätkin pelinsä ja ottaen ylätaskuistaan
esille pennin paperossit alkoivat savustella. Kumpikin tarkasteli nyt
ukkoa, joka hitaalla perusteellisuudella ahtoi visapiippuunsa
nurkantakasia parin korttelin pituisesta tupakkimassista.
Vihdoin alotti toinen keskustelun, kysyen eräänlaisella tuttavallisella
ylemmyydellä:
-- Mihinkäs asti isäntä reissaa?
Ukko puhalsi savun suustaan, sylkäsi sitten ja rykäsi vielä perään,
minkä jälkeen hän oli valmis vastaamaan:
-- Tornioonhan tässä olisi meininki päästä.
-- No sittenhän meillä on sama matka.
-- Vai sinne tekin, -- innostui ukko ja muuttui heti käytöksessään
avonaisemmaksi, -- taidatte olla sieltä puolen kotoisinkin?
-- No eipä juuri sieltä, mutta töissä on oltu siellä Roution sahalla ja
sinne ollaan nytkin menossa.
-- No ihan kuin naulan päähän! -- innostui ukko yhä enemmän, -- minä
kun myös olen juuri samalle sahalle menossa.
-- Ettäkö oikein töihin? -- hymähtivät jätkät.
-- Ehei, mitäs minusta nyt sahan töihin! -- nauroi ukko. -- Muuten vain
tuli asiaa. Minulla oli näet poika siellä työssä ja se otti ja tässä
pääsiäisen aikana kuoli tapaturmaisesti, miten lienee lankkupinon
päältä horjahtanut alas niin että taittoi selkänsä. Ja nyt sitten viime
viikolla kirjottivat sieltä sahalta, että se oli tapaturmavakuutuksessa
ja että saisi tulla rahoja nostamaan.
-- Te taidattekin olla sen Kasurin Esko-vainajan isä? -- keskeytti
toinen jätkä.
-- No se juuri! Tunsittekos tekin Eskon?
-- Tokihan me Eskon tunsimme, kun oltiin monena vuonna yksissä töissä,
-- vakuuttivat jätkät.
-- No katsopas! -- ihasteli ukko.
Hän lämpeni yhä enemmän jätkiä kohtaan, jotka tuntuivat hänestä nyt
melkein sukulaisilta. Hän olikin puolen päivää äänetönnä saanut istua
köröttää outojen ihmisten parissa.
-- Tehän sitä sitten opastattekin minun sinne sahalle, minä kun olen
aivan outo niillä main, -- pyydysteli ukko.
-- Kyllähän me, mitäs siinä on muuta kuin mennään heti asemalta yksin
matkoin.
-- Sattuipa se tosiaan mukavasti, -- ihasteli Kasuri edelleen ja alkoi
sitten omasta alotteestaan kertoilla elämänsä vaiheita: kuinka hän oli
suuren lapsijoukon isänä asettunut kylmään korpeen, rakentanut sinne
mökin ja raivannut peltoa; kuinka lapset aikaistuttuaan olivat järkiään
lentäneet maailmalle; kuinka hän vanhana ja selkävaivaisena miehenä oli
muorineen häätynyt mökiltä pois, mutta kuinka hän oli asettunut toiseen
korven kolkkaan ja yhdessä muorin kanssa raivannut sinne uudet pellot;
ja kuinka he kahden nyt elelivät siellä pienessä pirttipahasessa.
-- Ei ole ollut varoja rakentaa kunnollista asumusta eikä pojista ole
ollut ennen penninkään apua, kunnekka nyt sitten tuli ihka tietämättä
vakuutusmaksu. Vaikka raskas oli sekin apu, kun se tuli pojan kuoleman
hintana, -- lopetti hän juttelunsa.
-- Kuinkas isosta se Esko oli vakuuttanut itsensä? -- kysyi nyt toinen
miehistä.
Mutta Kasuri muuttuikin yhtäkkiä varovaiseksi ja vastasi
epämääräisesti:
-- Olihan se ... niin että kyllä minä niillä rahoilla, jos ne nyt
sieltä ensinnäkin saa, voin isomman tupakantin laittaa.
Hän puhaltaa turisteli öljyä piipunvarrestaan ja jatkoi kielevästi:
-- Tähän asti minä olenkin pannut pääpainon ulkohuoneille. Navetat,
riihet ja tallit olen itse vähitellen salvaa jäkrittänyt, mutta nyt kun
olisi pitänyt omankin pään suojaksi kunnollinen asumus saada, loppuivat
voimat. On ruvennut sellainen ankara kolotus selkää vaivaamaan, ettei
kykene enää salvukirvestä heiluttamaan. Saa nähdä nyt sitten, saaneeko
tässä sen vieraalla väellä pystyyn.
Sen jälkeen mennä täristettiin ääneti eteenpäin. Kasuri täytti
uudelleen piippunsa, veteli savuja ja katui mielessään, että oli
tullutkin niin tarkkaan oudoille miehille asiastaan jutelleeksi. Ties
miten ystäviksi vielä voivat heittäytyä, kun saivat niistä rahoista
kuulla...
Iltapuolella päivää saapuivat he perille ja Kasuri lähti yhdessä
miesten kanssa astelemaan suoraa sahalle. Miehet neuvoivat työnjohtajan
asunnon ja laukkunsa porstuaan laskien pistäysi Kasuri kyökkiin.
Kun hän edellisellä viikolla oli saanut sahan työnjohtajalta kirjeen,
jossa häntä kehotettiin tulemaan sahalle nostamaan poikavainajansa
kolmen tuhannen markan tapaturmavakuutusta, oli asia Kasurista tuntunut
suorastaan unennäöltä. Jo lähes paria kuukautta aikaisemmin oli hän
saanut tiedon poikansa kuolemasta, jonka aiheuttama mielimurteisuus oli
jo ehtinyt asettua. Tapaturmavakuutuksesta ei hänellä ollut ennen
kirjeen saapumista ollut mitään tietoa. "En minä oikein jaksa uskoa,
että sieltä mitään rahoja lähtee, mutta menenpä häntä nyt varsin
käymään", oli hän lähtiessään muorille sanonut. Eikä hän itse asiassa
ollutkaan koko matkalla jaksanut oikein uskoa saavansa rahoja, sillä
kolme tuhatta markkaa tuntui hänestä ihan uskomattomalta summalta.
Siksi hänen jännityksensä kohosi korkeimmilleen, kun palvelustyttö meni
sisähuoneista työnjohtajaa kutsumaan.
Hetken perästä ilmestyi kyökkiin kovaääninen reipas mies. Silmättyään
Kasuria ja ehtimättä vastata tämän tervehdykseen lausui hän:
-- Taidatte olla sen Esko Kasuri-vainajan isä?
-- Ka sehän minä olen, mutta kuinkas te sen niin pian hoksasia?
-- Näin päältä, -- sanoi työnjohtaja tyytyväisenä, -- mutta kylläpä te
tulittekin parhaaseen aikaan. Täällä on muuan naikkonen, joka taisi
elää yksissä Eskon kanssa, ja se väittää Eskon lasaretissa maatessaan
luvanneen vakuutusrahat hänelle ja vaatii niitä nyt sen perusteella
itselleen. Mutta ei niitä hänelle anneta. Lähdetäänhän konttorin
puolelle, niin saatte rahat taskuunne.
Kasurilla rupesivat ihan polvet vapisemaan ja tuntui kuin hengityskin
olisi tahtonut salpautua.
-- Että oikeinko ne rahat on tänne lähetetty? -- sammalsi hän
hämillään.
-- Hyvä toki, kolme tuhatta täällä on teitä odottamassa. Taikka
oikeastaan hyvin hituista vaille, sillä lähetyskustannukset on
vähennetty pois, mutta se ei tee täyttä markkaakaan.
-- Olisihan siitä nyt saanut vaikka enempikin ottaa, -- hymisi Kasuri,
jonka mielestä työnjohtaja oli maailman paras mies.
Kentällä konttorihuoneuston edustalla loikoili tupakoiden ja jutellen
joukko sahan työmiehiä, joiden keskellä Kasuri huomasi äskeiset
opastajansakin. Ne olivat nähtävästi juuri kertoneet hänestä toisille
miehille, sillä yksi joukosta kysyi heidän ohi kulkiessaan:
-- Rahojakos vaari menee nostamaan?
-- ... tiedä häntä, tokko tuolta suuriakaan rahoja lähtenee, -- vastasi
Kasuri vältellen ja kiiruhti työnjohtajan jälestä portaita ylös.
Kun he olivat tulleet sisälle, haki työnjohtaja pöytälaatikosta
muutamia papereita ja lausui:
-- Näihin olisi summa kuitattava. Osaattakos te nimenne kirjottaa.
-- Enhän minä ... puumerkkiinhän ne ovat aina saaneet tyytyä.
-- No pistäkäähän sitten puumerkki alle, kun minä ensinnä kirjotan
nimenne.
Kasuri otti kynän kömpelöiden ja kuhmuisten sormiensa väliin sekä
piirsi työnjohtajan osottamaan kohtaan tuumankorkuisen latinalaisen
K:n. Siitä tuli hyvin mutkainen, sillä kynää pitelevä käsi vapisi
kovin.
-- Eikö tuo täydestä käyne? -- sanoi hän, laskien helpotuksesta
huokaisten kynän pöydälle.
Kun paperit oli vielä varustettu todistajain nimikirjotuksilla, avasi
työnjohtaja kassakaapin ja latoi pöydälle viisi viidensadan markan
seteliä, niiden päälle neljä satamarkkasta, sitten kasan kahdenkymmenen
ja kymmenen markan seteleitä sekä loppukukkuraksi joukon hopearahoja.
Kasuri katsoi neuvotonna rahaläjää, vilkasi sitten työnjohtajaa ja
sammalsi:
-- Että nuoko ne sitten tulee minulle?
-- Kuinkas muuten! Ei muuta kuin sullokaa poveenne ja onneksi vain
olkoon! -- vastasi työnjohtaja iloisesti.
-- Mutta ... entäs teille vaivoistanne?
-- Ei tietysti mitään teidän puolestanne, sillä vakuutusyhtiöhän
minulle asiamiesvaivani maksaa.
-- No, ottaisitte nyt kuitenkin minunkin puolestani ... kun niitä siinä
kerta noinkin varavalti on.
-- Ehei se tule kysymykseenkään! Suoltakaa vain rahat taskuunne.
Kun Kasuri ei enää tiennyt, miten palkita tuota maailman parasta miestä
tai muutoin hänelle myötätuntoaan osottaa, sammalsi hän yhä
neuvottomampana:
-- Mutta mistäs te tiedätte, olenko minä Esko Kasurin oikea isä, kun
ette ole mitään todistuksiakaan tiedustellut. Vaikka kyllähän minulla
on täällä sellainenkin varattuna.
Hän kaivoi povitaskustaan ikikuluneen ja paikatun nahkalompakon, josta
hän kopeloi esiin papintodistuksen, ojentaen sen työnjohtajalle.
-- Naamahan se on miehen paras todistaja, -- lausui tämä
hyväntuulisesti ja laski papin kirjan paperiensa joukkoon.
Kasuri läheni rahakasaa, mutta arveli vielä:
-- Tuntuupa niin oudolta ottaa päälleen noin isoja rahoja... Etteköhän
te ottaisi ja pitäisi niitä vielä vähän aikaa ja lähettäisi sitten
postissa sinne minun kotikylääni.
-- Mutta pankaa itse lähtiessänne kaupungin postikonttorista menemään
postilähetyksenä. Ei se maksa kuin muutaman kymmenen penniä ja kotona
ne ovat yhtä aikaa kuin te itsekin. Ja kyllähän te nyt toki täältä
kaupunkiin uskallatte ne viedä, näin päiväsaikana, -- rauhotteli
työnjohtaja.
-- Hm, no, taitaapa se käydä laatuun, -- sanoi Kasuri ja alkoi sulloa
rahoja lompakkoonsa.
-- Olisitte nyt itsekin laskenut ne rahat, ettei vain mitään erehdystä
olisi tapahtunut.
-- Mitäs joutavia, kyllähän minä nyt toki uskon sen teidänkin
laskemallanne, -- vastasi Kasuri ja lisäsi huolestuneena, akkunasta
ulos vilkaisten: -- Tulikin mainituksi noille jätkille, jotka minun
tänne sahalle opastivat, että täältä pitäisi rahoja saada.
-- Mitäpäs niistä välittää, menkää vain muuna miessä sivu elkääkä
ryhtykö millekään niiden kanssa.
Saatuaan lompakon visusti povitaskuun kätketyksi sekä takin
huolellisesti napitetuksi puristi Kasuri jäähyväisiksi työnjohtajan
kättä ja lähti huoneesta kiiruusti, salatakseen kiitollisuuden
tunteiden aiheuttamaa mielenliikutustaan. Lakin sijotti hän molemmin
käsin vasta portailla päähänsä ja vaikka hänen kasvonsa hohtivatkin ja
polvet vavahtelivat, koetti hän mahdollisimman rauhallisesti laskeutua
pihalle.
-- No tulikos vaarille rahoja? -- kysyi äskeinen jätkä raa'alla
äänekkyydellä, samalla kun koko miesjoukko kiinnitti katseensa
Kasuriin.
Kasuri pysähtyi koin noiduttuna heidän eteensä ja koetti hymyillä,
sammaltaen:
-- Niin rahojako? Koiran häntää sieltä rahoiksi tuli. Se näkyykin
juutas olevan niin sotkuinen asia, ettei ne rahat hevillä heltiäkään,
he, he...
-- No mikä sen nyt selvän asian on niin sotkenut? -- tiukkasi puhetta
johtava jätkä.
-- Mikä ne herrain mutkat tietää, -- sanoi Kasuri, siristäen viekkaasti
vasenta silmäänsä ja ryhtyen piippuaan täyttämään.
Hänen oli tavattoman vaikea olla. Povessa tuntui kuin polttavan ja
kainaloita hiosti. Häneen äänetönnä tähystelevä miesjoukko tuntui
hänestä nälkäiseltä ihmissyöjälaumalta. Mutta äänettömyys tuntui kahta
kaameammalta ja hän koetti leperrellä:
-- Vaikka lupasivathan he lähettää rahat, jos ne kerran rupeavat
heltiämään, ettei minun vanhan miehen tarvitse tänne uutta reissua
tehdä.
Mutta tähän takertui taas jätkä, kääntyen nurmikolla toiselle
kylelleen:
-- Paljostakos se Esko oli vakuuttanut itsensä?
-- Eihän se paljosta... Mitä lie ollut siinä tuhannen markan korvilla,
vaikka eihän siitä jää hetikään niin paljoa, kun kaikki kulut ja muut
menot ensin päältä vähennetään, -- koetti Kasuri panna parastaan.
Mutta nyt sekaantui asiaan muuan miesjoukon takana suullaan makaava
jätkä, sanoa järäyttämällä:
-- Kolmesta tuhannestahan tuo se Taava puhui, joka kans on niitä rahoja
itselleen vainustellut.
-- Ei ole perää, kyllä ne ovat Taavan omia luuloja, -- ehätti Kasuri
hädissään, ojentaen samalla tupakkimassinsa etumaiselle miehelle
ikäänkuin sovitusuhriksi sekä kääntääkseen samalla puhetta muualle.
-- Siinä olisi oikeita sydänmaan tupakeita, jos niinkuin passaisi panna
piippuun.
-- Onpas siinä oikein vanhan kansan massi, -- ihasteli jätkä, --
vasikan kusirakostako tuo on tehty?
-- Vasikan, vasikanhan minä sen tein ja ensi kynttilänpäivänä tulee se
minulla olleeksi kahdeksantoista vuotta, -- kiiruhti Kasuri
huojentuneena selittämään, samalla kuin massi kierteli kädestä käteen.
Kun se viimein palasi takaisin Kasurille, kuului konttorin portailta
työnjohtajan ääni, joka kutsui luokseen jotakin miehistä. Silloin
vapautui Kasuri kokonaan lumouksestaan, työnsi tupakkimassin taskuun ja
rupesi tekemään lähtöä. Mutta silloin alkoi hänestä tuntua, että hän on
tehnyt jotakin vääryyttä noille miehille.. Hänen teki mielensä hyvittää
se jollakin tavoin, mutta sekaannuksissaan ei hän osannut muuta kuin
sanoa:
-- No, hyvästi nyt vain, miehet, täytyy tässä joutua asemalle.
Sen sanottuaan lähti hän kävelemään pois. Rauhalliseksi ei hän
kuitenkaan itseään tuntenut vielä sittenkään, kun hän oli jo päässyt
sahan lähettyviltä. Kaikissa sahan ja kaupungin välisellä tiellä
kohtaamissaan henkilöissä näki hän vaanivan ryöstömurhaajan ja hänestä
tuntui kuin olisi hän povessaan kulettanut vaarallista räjähdysainetta,
joka milloin hyvänsä saattoi saada aikaan mullistavan tuhon. Hän koetti
kädellään suojata vasemmanpuoleista poveaan, johon kaikki näyttivät
kohdistavan katseensa.
Kaupunkiin päästyään näki hän poliisikonstaapelin seisoskelevan
muutaman pikku puiston nurkalla. Hän läheni kiiruusti konstaapelia ja
tiedusteli postikonttoria. Kun konstaapeli oli perusteellisesti
neuvonut sen, lisäsi Kasuri arasti:
-- Etteköhän tulisi saattamaan, minä kun olen aivan outo täällä?
Itse asiassa olisi hän halunnut poliisimiehen turvakseen tuolle
lyhyelle lopputaipaleelle. Mutta haukotellen vastasi konstu:
-- Mitäs joutavia, kyllähän sinne nyt tästä osaa vaikka sika säkki
päässä. Tuon ensimäisen nurkan ympäri vain ja sitten katua pitkin
vasemmalle, kunnes tulee eteen postikonttorin suuri kyltti.
Onnellisesti pääsikin Kasuri postikonttoriin ja sai
asiansa toimitetuksi. Hän antoi kaikki sahalta saamansa rahat,
yksinpä pienemmät hopeatkin, postissa kuletettavaksi ja maksoi
lähetyskustannukset messinkileukaisesta housuntaskukukkarostaan. Vasta
sitten tunsi hän painon hartioiltaan putoavan, kun hän rahojen sijalle
lompakkoon sijotti kuitin.
Asemalle saapui hän lähes tuntia ennen iltajunan lähtöä. Hän istahti
rappusten nurkalle, avasi eväslaukkunsa ja alkoi hyvällä halulla
aterioida.
Hän tunsi olonsa suunnilleen samanlaiseksi kuin lauantai-iltana, kovan
työviikon jälkeen, saunasta tultua. Yhtämittaa hymyili hän, samalla
kuin poskilihaksen alla hitaasti liikehti iso voileivän pala.
-- Katos, kun ittekseen nauraa, on tainnut toisenkin ryypyn paiskata
poskeensa, -- sanoi tavaramakasiinilta palaava asemamies puoliääneen
toverilleen.
Mutta Kasuri ei piitannut, eipä edes huomannutkaan heitä. Hän ajatteli
vain omia asioitaan.
Kolme tuhatta markkaa, mitä kaikkea sillä hankkiikaan! No, sen tuvan
kuitenkin ensiksi.
Sitä tupajuttua alkoi hän nyt harkita perusteellisesti. Eräänä
sunnuntai-iltana viime kesänä oli hän ollut Viertolan talossa. Siellä
oli vanha, puolittain ränsistynyt tupakantti kaksine kamarineen. Hän
oli syynäillyt sitä tarkkaan ja puukonpäällään koputellut seinähirsiä,
että vieläkö ne ovat kovia. "Ostapas siitä, Kasuri, tupa itsellesi,
saat koko laitoksen ovineen ikkunoineen kolmella sadalla markalla", oli
isäntä sanonut. "Ei siihen tarvitse montakaan kuormallista uusia
hirsiä, kun siitä saa sellaisen pytingin, että pois tieltä." --
"Milläpäs sitä köyhä ostaa", oli hän vastannut ja asia oli jäänyt
siihen, mutta monta kertaa oli tupa sen jälkeen palannut mieleen. Jo
tänne tulomatkalla oli se yhtämittaa pyrkinyt esille sukeltamaan, mutta
hän oli joka kerta sylkässyt sen pois mielestään, koska hän ei ollut
katsonut rahojen saantia läheskään varmaksi.
Mutta nyt hän menee kotiin tultuaan suoraapäätä Viertolaan ja tekee
kaupat ja sitten ensimäisillä syyskeleillä siirrellään tupa hänen
omalle konnulleen.
Syönnin lopetettuaan ja junaa odotellessaan purki hän sitten
ajatuksissaan Viertolan vanhan tupakantin perustuksiaan myöten ja
tunnusteli kirveshamaralla kutakin hirttä erikseen.
-- Ähäh, onpahan siinä laho kohta, mutta kun uudesta hirrestä panee
jatkon, niin menee sekin, -- hymähteli hän puoliääneen.
Muutamia pikkukaupungin joutilaita iltakävelijöitä oli asettunut
rappusille hänen lähettyvilleen. Ne iskivät silmää toisilleen,
hymyilivät ja tyrskähtelivät, mutta Kasuri ei heistä tiennyt mitään.
Kun juna viipyi, rupesi häntä lopulta huolettamaan, että Viertolainen
onkin ehkä ehtinyt näinä päivinä myydä tupansa jollekin toiselle. Hän
koetti lohdutella itseään, etteihän se nyt kesäsydännä ole sitä kenelle
saanut kaupatuksi. Ja kun juna vihdoinkin asettui asemasillan laitaan,
sieppasi hän kiiruusti laukkunsa ja lopetti vaunuun rientäessään
ajatusjuoksunsa näin:
-- Kunhan vain ei sittekin joku ryöttä kerkeäisi siihen väliin
tuppautumaan!
Asemahuoneen rappusille jätti hän yhtä hymyileviä naamoja kuin hänellä
itselläänkin oli ollut siihen asettuessaan.
Vaunuun tultuaan kyyrähti Kasuri taas lyhemmälle ovipenkille ja
unhottaen kokonaan, että hän oli puoli tuntia sitten syönyt vahvasti,
kaivoi hän laukustaan eväsvehkeet, riisui lakin päästään ja alkoi
aterioida. Ja kun juna lähti liikkeelle, mutisi hän tyytyväisenä:
-- Oli se sentään Jumalan onni, että tämä retki näin kunnialla päättyi.
Kun nyt vain kerkeäisi ajoissa sitä tupaa ostamaan, että muorikin ennen
kuolemaansa saisi vähän väljemmillä lattioilla liikkua!