SUSI.

Eräs unilukkarin rengin vävy kuuluu kerran kehaisseen olevansa

"viimeisestä nipukasta papillista säätyä". Tuo lienee sentään jo

liiallista säätykäsitteiden venyttämistä. Sen sijaan ovat rättäri,

silta- ja jahtivouti voineet kohtuudella lukea itsensä kuuluviksi

hallinnollisten virkamiesten viimeiseen nipukkaan.

Mainitut virat ovat kai nykyään jo lakkautetut. Milloin jahti- tai

"susivoudin" kunniakas virka on laannut uhkealla nimellään

virkamiesluokan nimistöä koristamasta, en nyt satu tarkalleen

tietämään. Mutta kovin kauan siitä ei voi olla, koska minunkin

kotikylässäni parisenkymmentä vuotta sitten kannettiin vielä

jahtivoudin kapat, jotka peri tuon viran onnellinen omistaja, eräs

kunnan suurimpia talokkaita, jolla lisäksi oli vielä herrastuomarinkin

titteli. Kun hänellä vielä, ikäänkuin kaiken maallisen siunauksen

viimeisenä voiteluna, oli sangen huomattava ja hyvin pyöristynyt vatsa,

niin eihän ollut yhtään ihme, että tuo jahtivoutiherrastuomari kohosi

kuntalaisten mielikuvituksessa rovastiakin mahtavammaksi.

Mitä arvoisan susivoudin virkatehtäviin kuului, sitä minä en tiennyt,

ja lienevätkö vanhemmatkaan ihmiset siitä sen paremmin selvillä olleet.

Ainoa tehtävä, minkä kaikki tiesivät hänellä varmasti olevan, oli

palkan periminen, jota tuli kappa jyviä talolta. Napisematta sen

kuntalaiset maksoivat kuten ainakin esivallalleen uskolliset alamaiset.

Mutta että puheenalaisella virkamiehellä oli jotakin tekemistä suden

kanssa, se kävi nimestä selville. Tosin ei paikkakunnalla ollut susia

vuosikymmeniin liikkunut, joten ainakaan minä en voinut päästä

selvyyteen siitä kuinka suden ja susivoudin tuli toisiinsa suhtautua.

Sitä seikkaa eivät vähimmälläkään tavalla valaisseet ne monet

susijutut, joita vanhan kansan ihmiset kertoilivat. Susivoutia ei

niissä yhdessäkään esiintynyt.

Mutta kerran sitten kylmänä ja lumisena talvena ajausi paikkakunnalle

susi jostakin sieltä Kajaanin nälkäperukoilta päin. Ensinnä liikkui

pitäjällä itsepintaisia huhuja, että siellä ja siellä oli muka nähty

suden jälet.

"Mitäs joutavia, jonkun suuren koiran jälet vain!" väittivät vanhemmat

miehet kyynillisen itsepintaisesti.

Mutta sitten ilmestyi niitä, jotka olivat aivan "ilmisiinsä" nähneet

suden. Sitä ja sitä Matin Liisaa tai Liisan Mattia vastaan oli juosta

houvottanut sillä ja sillä metsätaipaleella, mutta kun Matin Liisa tai

Liisan Matti oli karjaissut niin ja niin, niin metsään oli pökässyt.

"He, he, tainnut olla vain vallesmannin Vahti!" väittivät taas

tuomasluonteet.

"Mitä sitä nyt taas tyhjää inttää, kyllähän sen nyt jokainen

vallesmannin Vahdin tuntee!" huusivat kiivastuneina ne, jotka olivat

suden vierailukäynnin ottaneet täytenä totena.

Ja pitäjäläiset jakaantuivat kahteen puolueeseen, niihin, jotka

uskoivat suteen ja niihin, jotka kielsivät sen olemassaolon

paikkakunnalla. Mutta edellinen puolue kasvoi päivä päivältä, sillä yhä

useampia ilmestyi, jotka väittivät nähneensä suden tai ainakin

sudenjälet. Ja kun yhä useampia koirarakkeja pitäjän eri kulmilta

hävisi teille tietämättömille, täytyi lopulta kaikkien uskoa, että

todellakin vallesmannin Vahtia mahtavampi peto oli seudulle ilmestynyt.

Susivouti oli viimeiseen saakka väittänyt perättömäksi huhuja, joita

pitäjällä risteili tuosta hänen virkamahtinsa piiriin kuuluvasta

häntyristä. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka hänen itsensä täytyi

lopulta myöntää jutuissa olevan jotain perää.

Mutta pelkkä susivoudin nimi ei nähtävästikään riittänyt paikkakunnalta

karkottamaan petoa, joka päivä päivältä kävi yhä rohkeammaksi. Eräänä

yönä kevättalvella kävi se jo niin julkeaksi, että retkeili läpi

taajaan asutun kirkonkylän, jossa kaikki koirat alkaen vallesmannin

Vahdista aina postineidin iäti värisevään sylirakkiin saakka sinä yönä

ulvoivat ja ärhentelivät, aivankuin viimeinen päivä olisi ollut

kynnyksellä.

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, lienee varmaankin susi arvellut tuosta

serkkujensa aikaansaamasta melusta, ja loikkaillen pitkin hypyin

talojen välitse sieppasi se illallispalakseen leipurin pienen mutta

ylen lihavan Mopen.

Kun tuo suden viimeinen tihutyö tuli aamulla tunnetuksi, eivät ihmiset

voineet pidättyä naurusta. Susi, tuo synkkä ja iäti nälkäinen ryöväri,

oli esiintynyt tällä kertaa kerrassaan leikinlaskijana, sillä leipurin

muori oli vuosikausia lihottanut Moppea kermalla ja nisuleivoksilla

aivankuin odottaen tuota vierailua.

"Hoksasipa peijakas katsoa eteensä!"

Mutta missä asiaa ei otettu ollenkaan leikin kannalta, niin se oli

juuri leipurissa. Muori itkeskeli ja kertoi kertomasta päästyäänkin,

kuinka hän ei voi mitenkään ymmärtää, mikä sitä Moppe vainajaa vetikin

sinä yönä ulos. Moppe polonen, joka aina muulloin oli viettänyt yönsä

isäntäväkensä kanssa samassa huoneessa! Ja kyyneleet kuivattuaan

tiuskasi muori kerran, että sitäkö täytistä sillä susivoudillakin

tehdään ja sitäkö täytistä sille kapat maksetaan, kun pedot kerran

saavat vapaasti liikkua ja ihmisten elukoita haaskata.

Tosiaankin, eiköhän juuri nyt ollut susivoudin aika osottaa, mitä hänen

virkaansa kuului? Niin, niin, ei suinkaan niitä kappoja oltu tarkotettu

noin vain suotta aikojaan maksettaviksi. Ja kun yhä edelleenkin

tapahtui, että tämän ja tuon talon koirasta jäi vain vaatimaton

hännänpää tai karvatukko muistuttamaan hänen maallisen vaelluksensa

päiviä, ei susivouti katsonut enää voivansa istua rauhallisena

alallaan. Koirista hän nyt itse asiassa viis, mutta arveluttavampaa oli

se, että kappojen maksajat alkoivat yhä äänekkäämmin murista. Jos mieli

edelleenkin saada kappansa täyteen sullottuina ja ylitsevuotavina, oli

hänen jo aika näyttää, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna.

Eräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen hän sitten ryhtyi

toimenpiteisiin. Edellisenä yönä oli susi taas retkeillyt kirkonkylän

lähistöllä ja muutamia suksimiehiä oli aamuvarhaisesta liikkunut hänen

jälillään. Juuri kun kirkosta päästiin, tuli tieto, että he olivat

järven takana ihan suden kintereillä. Silloin komensi susivouti

virkansa puolesta kirkkomiehet liikkeelle, sillä nyt oli miesjoukolla

helppo saartaa väsytetty susi.

Ja tuona kevättalvisena sunnuntaipäivänä tapahtuikin se ihme, että susi

saatiin näyttäytymään koko kylän väelle. Se tapahtui kirkonkylän

laiteella olevan pienen ja matalarantaisen järven jäällä, jossa susi

joutui jonkunlaiseen puolisaarrokseen.

Silloinkos kävi järvellä melu ja rähäkkä. Miehiä hevosella ja jalan,

toisilla pyssyräikät kainalossa, toisilla karahkat olalla, liikkui

jäällä mustanaan. Ja joukon jatkoksi juosta hynttyytti sinne

lähitaloista akkoja siunaillen ja hoilaten. Koirat täyttivät ilman

vimmatulla räyskytyksellä, mutta pysyen sentään kunnioittavan

välimatkan päässä sudesta, joka kieli ulkona suusta loikkaili

hölmistyneenä ja näköjään neuvotonna edestakaisin.

Jahtivouti huusi ja ärhenteli ja ajoi hevosellaan täyttä laukkaa

miesjoukon luota toisen luo, koettaen saada syntymään umpinaista

saarrosketjua. Järven toista päätä kohti, josta joki lähti niittyjen

läpi luikertelemaan, oli piirityslinjassa vielä neljänneskilometrin

laajuinen aukko. Ainoastaan joukko räkyttäviä koiria juosta houvotteli

siellä toistensa ympäri.

Susi ei luonnollisestikaan jättänyt käyttämättä vihollisarmeijan

vitkastelua hyväkseen. Ennenkuin huutelevat ja töllistelevät miesjoukot

ehtivät hajota ketjuksi ja sulkea aukon, lähti susi tavattoman pitkiä

hyppyjä tehden loikkimaan ulos tuolta epämieluisalta näyttämöltä. Häntä

koipien välissä väistyivät koirat syrjään. Ainoastaan susivoudin

pystykorva piti, arvatenkin isäntänsä virka-aseman johdosta,

velvollisuutenaan uskaltautua hampaitaan näytellen lähemmäs sutta.

Mutta tuo kaikkea häveliäisyyttä puuttuva käytös kävi susivoudin

rakille kalliiksi. Susi teki äkkinäisen syrjähypyn ja tarttuen tuota

virkavallan palvelukseen antautunutta sukulaistaan niskaharjaksista

alkoi raahata häntä mukanaan.

"Parhaaseenpa osasi taas tarttua!" kuului huutoja, ja nauraen sekä

hoilaten hajosi vaivalla muodostunut piiritysketju.

Susivouti oli harmista haleta. Kun hän paljosta huutamisesta ei saanut

enää ääntään kulkemaan, että olisi komentanut miehiä suden jälkeen,

heittäysi hän itse rekeensä ja lähti ruoskan vinkuessa tavottamaan

ryöväriä, joka tuolla viimeisellä tekosellaan oli saattanut hänen

virka-arvonsa suorastaan naurun alaiseksi.

Susi, joka arvatenkin olisi halunnut virkaintoisesta pystykorvasta

valmistaa päivällisaterian, huomasi pelastumiselleen välttämättömäksi

heittää taakkansa hangelle, mihin se puolikuoliaana jäi keppuroimaan.

Kaksinkertaisella vauhdilla jatkoi se sitten matkaansa ja katosi joen

mutkaukseen, kintereillään täyttä laukkaa ajava, kiukusta pakahtuva

jahtivouti.

Vasta iltahämärissä saapui jahtivouti kotiinsa, selittäen että hän jo

kerran muka oli saavuttamaisillaan suden ja ajamaisillaan sen päälle,

mutta silloin solahtivat valjaat hevosen päältä ja niin pääsi susi

näkymättömiin.

"Niin, niin, mitäs kummaa siinä, sillä sudellahan on aina suden lykyt!"

Jahtivouti katsoi kai tällä voimanponnistuksella kuitanneensa menneiden

vuosien kapat, sillä susi sai sen jälkeen hänen puoleltaan olla

pitemmän ajan rauhassa. Jotkut yksityiset suksi- ja pyssymiehet sitä

kyllä ahdistivat, mutta onnellisesti säilytti se nahkansa kesään

saakka.

Että susi kesäksikin jäi paikkakunnalle, oli jo hyvin arveluttavaa.

Sieltä ja täältä alkoi piankin kuulua haikeita valituksia suden

lammaslaumoissa tekemistä tuhotöistä. Yhä kiukkuisemmin alettiin taas

puhua jahtivoudista ja hänen kapoistaan. Lopulta katsoikin tämä

tarpeelliseksi ryhtyä uusiin toimenpiteisiin.

Mutta kesällä, jolloin ei jälkiä näkynyt, oli mahdotonta ajaa sutta tai

saada se saarroksiin. Sen vuoksi ryhtyi jahtivouti suuremmoisiin

strategisiin liikkeisiin, joiden tarkotuksena oli häätää susi pitäjän

alueelta kokonaan pois. Hän sai apua ylemmältä esivallalta, nimittäin

nimismieheltä, ja niin kuulutettiin puolesta pitäjästä mies talosta

kokoontumaan määrättyyn paikkaan. Kellä suinkin oli pyssy, hänen oli se

otettava mukaan.

Miehiä kokoontui sudenajoon viljalti. Kaikille, joilla oli pahanenkaan

ampuma-ase, jaettiin kunnan puolesta ruutia ja nalleja. Sitten heidät

sijotettiin kutakuinkin suorana viivana puolen pitäjän läpi kulkevalle

maantielle, parikymmentä syltä aina miehen väliä, joten heistä venyi

penikulman pituinen ketju. Ketjun, jota pitkin susivoutikenraali

lopuksi ajoi kääseissään jaellen armeijalle viimeisiä neuvojaan, tuli

merkin saatuaan lähteä yhtaikaa liikkeelle ja samassa järjestyksessä,

pyssyjään paukutellen, huutaen ja menoten samota läpi maantien ja

pitäjänrajan välisen laajan metsäkulman. Rajalla ilmotettiin olevan

naapuripitäjän miehiä omain viranomaistensa johdolla, ja he lähtisivät

sitten jatkamaan ajoa oman alueensa läpi.

Oliko herrojen viranomaisten tarkotus ajaa susi täten pitäjä pitäjältä

aina Pohjanlahteen saakka ja sinne hukuttaa, siitä minulla ei ole

tietoa. Ja muutoinkin olisi ehkä joku entisajan nerokkaimmista

kondottiereistä voinut strategisessa suhteessa tehdä joitakin painavia

muistutuksia tätä suunnitelmaa vastaan. Sillä jos suden tiedettiinkin

muutamia päiviä sitten asustaneen hyökkäyksen alaisella metsäkulmalla,

niin oliko sanottu, että se siellä enää olisi, varsinkin kun ottaa

huomioon puheenalaisen häntyrin levottoman ja liikkuvan luonteen? Jos

kysymyksessä olisi ollut esim. karhu, niin asia olisi ollut vallan

toinen. Mutta sudestahan oli juuri edellisen talven aikana syntynyt

samantapaisia legendoja kuin ennen tanskalaissotien aikana Niilo

Grabbesta, joka oli yhtaikaa kaikkialla eikä silti missään. Ja toiseksi

saattoi sangen painavilla syillä kysyä: oliko niin varmaa, että susi,

jos hän nyt sattuikin olemaan tällä pitäjän kulmalla, syrjiin

poikkeamatta kiltisti juoksisi ketjun edellä naapuripitäjän rajalle,

asettuakseen sitten siellä sikäläisen rintaman eteen kuin hevonen

valjaisiin ja juostakseen niin edelleen aina Pohjanlahteen saakka?

Mutta tällaisia seikkoja eivät miehet ottaneet punnitakseen, eikähän

miehistön asia olekaan arvostella päällystön toimenpiteitä. Innokkain

huudoin ja tihein pyssynlaukauksin lähtivät he merkkilaukausten pitkin

linjaa kaikuessa samoilemaan tuota paripenikulmaista, soista ja

rämeistä metsätaivalta. Ja puolen päivää kuului siltä pitäjän kulmalta

sotainen pauhina, joka varmaankin tuotti lohtua niiden mieliin, joiden

koirain tai lammasten kanssa susi oli rakentanut lähempää tuttavuutta.

Mutta vähitellen sammui rähinä ja pyssyjen pauke. Soita tarpoessaan

väsyivät miehet, kokoontuivat yksiin joukkoihin ja hiljaa jutellen

jatkoivat matkaa pitäjän rajalle, josta he hiukan levähdettyään ja

naapurikylän miehiä näkemättäkään palasivat läpi väsyneinä ja

kipeytynein raajoin kotiinsa.

Seuraavana päivänä kuultiin, että susi oli eilispäivänä vastakkaisella

kulmalla pitäjää tehnyt pillojaan erään talon lammaskarjassa.

Siinä sitä nyt siis oltiin! Ja sudenajossa mukana olleet alkoivat

ankarasti arvostella koko yritystä. "Mitäs, tiesihän sen nyt jo

lähtiessäkin, ettei sillä pelillä pitkällekään päästä!" Jokaisella oli

parempi suunnitelma, että niin ja niin sitä olisi pitänyt tehdä ja susi

olisi varmasti joutunut loukkuun. Jahtivoudin ja nimismiehen

typeryydestä olivat kaikki yhtä mieltä.

Mutta edellinen, jolla virkavelvollisuutensa lisäksi oli sitten

viimetalvisen tapauksen selvästi persoonallistakin kainia sutta

kohtaan, teki vielä tuonnempana kesällä uuden, joltistakin

mielikuvitusrikkautta todistavan ehdotuksen tuon juonikkaan häntäniekan

karkottamiseksi. Metsiin pitäjän eri kulmille oli kiviin ja kallioihin

porattava ankarat latingit, jotka sitten samana yönä yhtaikaa

sytytettäisiin. Siitä syntyvä pelottava jyrinä karkottaisi varmasti

suden mailta halmeilta. Kuinka tämä yritys olisi onnistunut, on

mahdoton sanoa, sillä sitä ei pantu koskaan toimeen. Susi teki koko

kesän pillojaan ja vasta seuraavana talvena menetti se naapuripitäjässä

nahkansa.

Sen jälkeen ei paikkakunnalla ole ainakaan pitempään susia oleskellut.

Huomattavimmat seuraukset tästä sen viimeisestä vierailukäynnistä

olivat seuraavat: 1) niiden hyväilyjen johdosta, joiden esineiksi

leipurin ja susivoudin koirat olivat joutuneet, liittyi kansan

mielikuvituksessa suden luonteeseen jonkinlainen humoristinen piirre,

2) kun jahtivoudin virat joitakin vuosia sen jälkeen lakkautettiin,

pidettiin esivallan toimenpidettä kerrankin ihan naulanpäähän osattuna.