»Oi Neitsyt-äiti, tytär Poikas,[447] nöyrin
ja korkein kaiken luomakunnan luotu,
valittu Luojan ikineuvostossa!
Se olethan, jok' ihmisluonnon olet
niin aateloinut, että Luoja itse
ei halveksinut tulla luoduks siinä.
Sun kohdussas tuojalleen syttyi Rakkaus,[448]
min hehkun kautta hempeän tää ruusu
on kukoistanut rauhass' ijäisessä.
Tääll' olet Lemmen keskipäivä meille
ja alahalla, kuolevaisten maassa,
sa olet toivon lähde läikkyvainen.
Niin suuri, valtava oot, Valtiatar,
ett' armon pyytäjän, ken ei sua etsi,
sen siivetönnä kaiho kaunein lentää.
Hyvyytes yksin pyytäjää ei auta,
vaan monta kertaa vapahasti lankee
ja rukouksen eelle ennättävi.
Sinussa armo on ja sääli, laupeus
ja ylevyydessäsi yhdistyvi
se kaikki, mitä luoduissa on hyvää.
Nyt hän, mi nähdä tähän saakka saanut
kuilusta syvimmästä kaikkeuden
on yksitellen asteet henki-elon,
rukoilee voimaa suita armossasi
niin suurta, että nostaa vois hän katseen
nyt vihdoin viimeisehen Autuutehen.[449]
Vuoks oman näkemykseni en koskaan
enemmän leimunnut kuin hänen, siksi
rukoilen, ettei rukouksein ois turha,
ja että usmat kuolevaisuutensa
sa kaikki haihduttaisit rukouksillas
ett' ilmestyisi hälle Korkein ilo.
Rukoilen, Kuningatar kaikkivaltaas
ma vielä, että säilyttäisit hänen
tunteensa tervehinä näyn sen jälkeen.
Sun suojas voittakohon ihmisvaistot!
Beatrice, katso, ja niin monta pyhää
pyyntööni yhtyäkseen ristii kädet.»
Ne silmät, joita Luoja lempii sekä
rakastaa, rukoilijaan kiintyi, näytti,
kuink' kelpaa hälle esipyyntö hurskas.
Ijäiseen valoon suuntautui ne sitten,
johonka varmaan kenenkään ei luodun
niin kirkkaasti voi kimallella silmä.
Ma, joka lähestyin nyt viime rajaa
kaihoini kaikkein, sammutin jo hehkut
ijäisen ikäväni, niinkuin sopi.[450]
Hymyillen Bernhard mulle viittas, että
katsoisin ylös; mutta itsestäni
jo samaa tein, hän mitä tahtoi multa.
Näköni, silmän seijastuissa, tunki
syvemmä aina säteesen tuon Valon
ylhäisen, joka itsessään on Totuus.
Siit' eespäin suurempaa ma näin kuin kieli
voi kertoa, näät sanat niinkuin muisto
tuon ylenpalttisuuden eessä väistyy.
Kuin unessa jos jotain nähdään, siitä
jää vaikutus viel' ollen valvehilla,
mut vaikutuksen syy ei muistu mieleen,
näin minun käy, näät haihtunut on melkein
näkyni aivan, mutta sulous, siitä
mi syntyi, vieläi sydämeeni tippuu.
Näin myöskin lumi Auringossa sulaa,
ja näin Sibyllan ennustukset[451] tuuleen
keveillä kylvettihin lehtisillä.
Oi, Valo korkein, paistavainen yli
niin ihmis-aatosten, suo sielulleni
taas hiukka siitä, miltä näytit mulle!
Ja tee mun kieleni niin valtavaksi,
kipinän että kunniastas antaa
se voisi vastaisuuden ihmisille!
Näät jotakin jos muistuu mieleheni,
jos soi se hiukan säkehissä näissä,
paremmin ymmärretään voittos suuruus.
Niin tuima oli hohto säteen kirkkaan,[452]
ett' uskon, varmaan öisin häikäistynyt,
jos kääntänyt ma siitä silmät oisin.
Ja muistaa voin, ett' tuosta uljastuin ma
enemmän kestämään niin että liittyi
katseeni kera Voiman äärettömän.
Oi, armon runsaus, mi mulle antoi
rohkeuden nähdä Ikivalkeutta,
niin että siihen valo silmäin haihtui!
Sen syvyydessä näin ma yhdistyvän
yhdeksi kirjaks' rakkaudella kaiken,
sen, mikä kaikkeudessa näkyy hajan.
Oliot,[453] niiden lisäkkeet, ja niiden
työtavat siellä kietoutuu niin kokoon,
ett' yhdenlaist' on valo laulamani.
Maailmankaikkeuden yhteismuodon
nähneeni luulen, koska laajemmaksi
käy nautintoni laulaessa tätä.
Yks hetki suuremman soi mulle unhon[454]
kuin kaksikymmentä vuossataa työlle,
miss' Argoon haahta hämmästyi Poseidon.
Mun sieluni niin katsomistaan katsoi
ihmeissään, liikkumatta, tarkkaavaisna,
enempi syttyen vain katsonnastaan.
Tään valon eessä tulee sellaiseksi,
siit' ettei silmää mihinkään voi muuhun
inehmo kääntää vapaaehtoisesti.
Näät kaikki hyvä, johon tahto pyrkii,
on koossa siinä ja sen ulkopuolla
puutteellist' on, mi siinä täydellistä.
Sanani siitä, mitä muistan, käypä
täst' asti lyhemmäksi on kuin lapsen,
min kieltä kastaa vielä äidinrinta.
Ei siksi, että Valkeudella tuolla
muut' ois kuin näkö aina yks ja sama,
ijäti se, mik' ollut on se ennen.
Mut silmäni, mi katsoessa vahvoi,
tuon Yhden katsannon niin mulle muutti,
kun sillä aikaa itse muutuin minä.
Syvässä, kirkkahassa substansissa
tuon Valon korkean näin kolme kehää,[455]
väriltä eroovaa, mut yhtä suurta.
Kuin sateenkaaret näytti heijastavan
niist' yksi toistaan, ja kuin liekki kolmas
kahdesta uloskäyvän näytti tasan.
Kuink' onkaan kielen sanat tuhmat, heikot
mun aatteillein! Ja näkemäini verran
niin pienet, että kannata ei haastaa.
Oi Valkeus, ymmärtäjä, ymmärretty
kautt' itses vain, mi itsessäs vain elät
ja itseäsi rakastat ja hymyyt!
Se kaaristasi, joka näytti mulle
valolta heijastunehelta,[456] koska
ma tuokion sit' olin tuijottanut,
nyt näytti kantavan kuin ihmiskuvaa
sisällään, mutta jumalaistunutta,
siks häneen kääntyi koko katseheni.
Kuin matemaatikko; mi turhaan pyrkii
mittaamaan ympyrätä eikä löydä
aatetta etsimäänsä miettienkään;
niin näyn tuon uuden eessä olin minä:
ma nähdä tahdoin, kuinka kehään sopi
tuo kuva ja mik' oli suhde niiden.
Mut riittäneet ei siihen siivet omat;[457]
salama äkkiä mun halki sielun
löi häikäisten ja täytti toiveheni.
Jo vaipui korkea nyt kuvausvoima;
mut kaihoain ja tahtoain nyt johti
kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus,
mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.