»Valiovieraat Lampaat ehtoollisen[298]
tuon pyhän, joka ravitseepi teidät,
niin että toivehenne aina täyttyy.
Jos Luojan armo hänen suonut maistaa
on siitä, mikä pöydältänne putoo,
jo ennen aikaa, jonka kuolo määrää,
pyyteensä ääretön te nähkää, suokaa
hänelle pisara: te juotte aina
lähteestä, josta aatoksensa tulee.»
Beatrice näin. Ja sielut liedot kääntyi
kuin piirit ympär' kiintopisteittensä
ja leimusivat niinkuin pyrstötähdet.
Ja kuten rattaat koneistossa kellon
niin kiertää, että ensimmäinen näyttää
kuin seisois se ja viimeinen kuin lentäis;
niin valopyörät, karkeloiden eri
tavoilla, mulle autuudestaan antoi
hitaamman taikka nopeamman tunnun.
Ma siitä, jonka kauneimmaksi katsoin,
näin liekin liehuvan niin onnellisen,
sen etten kirkkautta nähnyt kellään![299]
Ja kolme kertaa ympäri Beatricen
se kiersi, laulaen niin tenhoovasti,
sit' ettei mielikuvitus voi todistaa.
Siks sit' en kirjoita, ei sulka suihka,
kun kuvat mielen, sanat kielen liian
räikeit' on moiseen laskos-maalaukseen.[300]
»Oi, pyhä siskosein, mi hurskahasti
niin pyydät, kautta lempes hehkun minut
erotat kaunihista piiristäni.»
Pysähtyi sitten pyhä liekki, kääntyi
ja henkäs puoleen Valtiattareni
nää sanat, jotka mainitsin ma yllä.
Ja hän: »Oi ikivalo miehen suuren,
mi Luojalta sai autuutemme ihmeen
avaimet, joita hän maan päällä kantoi!
Hänt' tutki helpoista--ja vaikeistakin,
jos tahdot--kohdista sen Uskon, joka
soi muinoin voiman sulle merta käydä.[301]
Häll' onko rakkaus, toivo, usko vankka,
sa ilmi saat, min silmä sinne kantaa,
miss' seikat kaikki selvään kuvastuvat.
Tää valtakunta kosk' on kansoittunut
kautt' uskon toden, hyvä on, häll' että
on tilaisuus sen ylistystä laulaa.»
Kuin pulmaa miettiessä oppi-isän
puhele teini[302] ei, vaan asestautuu
todisteluhun, ei sen ratkaisuhun;
niin kaikin järkisyin jo jännittäysin
ma hänen haastaessaan käydäkseni
kysyjän moisen eessä moiseen rippiin.
»Sa, rakas kristiveli, virka: mikä
on usko?» Kohotin ma pääni kohden
valoa, josta sanat huokui nämä.
Beatriceen käännyin, joka merkit mulle
nopeat viittoi, että läikyttäisin
sisäisen lähteheni vettä ulos.
»Se armo», aloin, »joka korkealle
Ens-Päällikölle suo mun tunnustauta,
myös auttakoon nyt muotoon aatokseni.»
Ja jatkoin: »Kuin on totisesti meille,
oi taatto, kirjoittanut veljes rakas,[303]
mi oikeaan sun kanssas johti Rooman,
on usko uskallusta toivottuihin
ja vakaa varmuus näkymättömistä;
se minun mielestäin on uskon ydin.»
Ma silloin kuulin: »Oikein ajattelet,
jos ymmärrät, miks ensin usko hälle
ol' luottamusta, sitten varmuus vakaa.»
Ja minä: »Seikat syvät, jotka eessäin
täss' avartuvat, kätketyt niin kauas
on katsehelta heimon kuolevaisen,
ett' uskossa vain olemus on niiden,
min päällä toivo kaunis, ylväs kaartuu;
siks lujittuu se luottamuksen muotoon.
Ja tästä uskosta taas täytyy päättää
pitemmä, vaikka silmä nää ei mitään;
sentähden varmuudeks se vahvistuvi.»
Ma silloin kuulin: »Noin jos ymmärretty
maan päällä oppi kaikki ois, ei tilaa
sofistain nerouksille siellä oisi.»
Näin henkäsi tuo liekki rakkauden
ja jatkoi: »Tutkittu jo kyllin tarkkaan
on laatu ynnä paino myntin tämän.
Mut lausu, onko se sun kukkarossas!»
Ma hälle: »On, niin seesnä, ehjänäkin,
epäillä ettei voi sen leimasinta.»
Syvästä tuosta valohohtehesta
soi sanat nyt: »Sa kuinka saitkaan kalliin
sen aarteen, jok' on pohja kaiken hyveen?»
Ma hälle: »Pyhän Hengen runsas sade,
mi vuotanut on pergamenttein vanhain
ja uutten yli, johtopäätös-sarja[304]
se mulle ollut on, mi todistanut
tuon mulle niin on, ett' on mulle kaikki
muut todistelut sitä vastaan tylsät.»
Ma sitten kuulin: »Liitonkirjan vanhan
ja uuden, jotka niin sun vakuuttavat,
sanana Luojan kuinka voit ne pitää?»
Ja minä: »Etten erehdy, sen ihmeet
takaavat, sillä niiden vuoks ei luonto
lie lyönyt rautaa eikä tehnyt pajaa.»[305]
Soi vastaus: »Virka, mikä vakuuttaa sun,
ett' totta on nää ihmeet? Ehkä siihen,
mi juur' on todistettava, sa vetoot?»[306]
»Maailma kääntynyt jos kristin-uskoon»,
ma virkoin, »ilman ihmeit' on, se ihme
jo satakertaa suurempi on muita.
Näät köyhänä ja paastoten sa tulit
kedolle, kylvääksesi taimen hyvän,
mi muinen oli viinipuu, nyt piikki.»
Kun tämä päättyi, kaikki kaaret Hovin
tuon pyhän kaikui '_Kiittäkäämme Luojaa_'
sävelin, soivin siellä korkeudessa.
Ja hän, tuo ylhäinen, mi tutkimalla
mua oksa oksalt' oli vienyt lehtein
lähelle viimeisien, jatkoi jälleen:
»Jumalan armo, joka mieltäs hellii,
avannut tähän saakka puhumahan
on suusi, mitä puhua sen sopii.
Hyväksyn siis, se mit' on julki tuonut;
mut nyt sun täytyy selittää, mit' uskot
ja mikä syy sun uskomaan on saanut.»[307]
»Oi pyhä taatto, henki oi, mi näet
sen, johon uskoit niin, sa että voitit
päin hautaa juosten jalat nuoremmatkin»,
ma näin, »sa tahdot eessäs esittämään
nyt olemusta uskoni tään alttiin
ja myöskin syytä sen sa tiedustelit.
Ma vastaan: Uskon Luojaan ainoahan,
ijäiseen, vankkumattomaan, min rakkaus
ja kaiho kiertämään saa kaikki taivaat.
Syyt uskon tään ei ole fyysilliset
tai metafyysilliset yksin, sillä
sen toistaa totuuskin, mi virtaa alas
Moseksen, profeettain ja psalmein kautta[308]
ja evankeliumin ja teidän, jotka
sen kirjoititte Pyhän Hengen hehkuin.
Ja ijäis-olentoon ma uskon kolmeen,
jotk' on yks kolmessa ja kolmess' yksi,
niin että sanoa voi: _on_ ja _ovat_.
Ja tämä syvä jumaluuden yhteys,
jota nyt kosketan, on usein mieltäin
valaissut oppiin evankeliumin.
Siin' alku on ja säen siinä, sitten
mi liekiks suuremmaksi laajenneena
minussa tuikkii taivaan tähden lailla.»
Kuin isäntä, mi iloviestin kuulee,
syleilee palvelijaa, onnitellen
tään vaiettua häntä uutisesta;
niin siunaten ja laulain kolme kertaa
mua kiersi, koska vaikenin, tuo liekki
apostolin, min määräyksestä olin
puhunut; niin hän puheeseeni mieltyi.