Kuin lintu, jok' on lehvän suojass' armaan
pesässä maannut sulopoikinensa,
yö jotka häitä kattanut on kaikki,
ja kaivatut nuo hahmot nähdäksensä
ja niille ruokaa löytääkseen, mi vaiva
samall' on vaikea ja hertas hälle,
jo ennen aikaa oksall' avoimella
odottaa Aurinkoa innoin hartain
ja tähtää tarkkaan, eikö aamu nouse;
niin pystyss' seisoi Valtiattareni
ja tarkkas, kääntyneenä taivaan osaan
nyt siihen, miss' on Päivän kulku hitain.[283]
Kun hänet näit tuoss' ikävöimisessään,
ma tunsin niinkuin se, mi kaihoin toivoo
ja luottaa toivehensa täyttymiseen.
Mut vähän kesti väli-aika niiden,
tarkoitan varrontaa ja Taivaan kaiken
kirkastumista eessä katseheni.
Beatrice lausui: »Katso, siin' on laumat
Kristuksen riemukulun ynnä koko
hedelmä kierrännästä näiden piirein!»[284]
Kasvonsa kaikki hehkuvan nyt näytti
ja silmistänsä ilo moinen säihkyi,
sivuuttaa että vaieten se täytyy.
Kuin kirkkain täysikuudan-illoin Trivia
hymyilee keskell' impein ijäisien,[285]
jotk' kaunistavat joka puolta taivaan,
niin päällä tuhantisten tuikkehien
näin Päivän, josta valon sai ne kaikki
kuin tähtösemme meidän auringolta.[286]
Ja halki noiden valomerten paistoi
olento valoisa ja häikäisevä,
niin ettei sietää sitä voinut silmä.
Beatrice, ah, sa opas armas, kallis!...
Hän virkkoi: »Voima, joka voittaa sinut,
niin suur' on ettei sitä suista mikään.
Tass' on se viisaus, täss' on se mahti,[287]
mi ladut laittoi väliin maan ja Taivaan,
joit' ennen toivottiin niin kauan turhaan.»
Kuin ukonvaaja pilvest' iskee siksi
ett' avartuu eik' enää mahdu sinne,
ja luopuu luonnostaan ja maahan kirpoo;[288]
niin suurtui sieluni näist' armauksista
ja siirtyi ulos itsestänsä, enkä
menoa tapauksen voi muistaa enää.
»Aukaise silmäs, olemustain katso!
Oot nähnyt seikkoja, jotk' on sun tehneet
hymyni kestämähän kelpoisaksi.»
Ma olin niinkuin mies, mi aavistavi
viel' untaan mennyttä, mut turhaan, tuota
taas mieleen johtaaksensa, ponnistelee,
kun sain tuon käskyn, joka kiitostani
niin suurta ansaitsi, ett'ei se koskaan
hävitä kirjasta voi menneisyyden.
Jos avuksein nyt kaikki kielet soisi
nuo, joita Polyhymnia siskoinensa
on sulomaidoin enin maistattanut,
sadatta osaa lauletuks en saisi
totuudesta tuon hymyn taivahisen
ja kuinka seesti sitä hahmo pyhä.
Näin kesken Paratiisin kuvailua
hypätä täytyy pyhän laulunikin
kuin sen, min eessä tie on noussut pystyyn.
Mut ken jos muistaa aiheen arvon ynnä
harteiden heikkouden tään kuorman alla,
ei moiti, jos ne siitä vapisevat.
Ei pikku pursille se väylä luotu,
tää haaksi jota halkoella tohtii,
ei miehille, jotk' itseänsä säästää.
»Sa kuinka rakastut niin kasvoihini,
kaunista ettet katso yrttitarhaa,
säteissä Vapahtajan kukkivata?
On tässä ruusu, jossa lihaks tuli
Jumalan Sana; tuoll' on liljat, jotka
hyvälle tielle tuoksullansa johtaa.»[290]
Beatrice näin. Ma, joka altis aivan
hänt' olin tottelemaan, käännyin jälleen
sotahan, jota silmät heikot kävi.
Kuin joskus nähnyt, vaikka varjoss' itse,
oon kukkaniitun päivänpaistehessa,
mi pilven haljennehen puhki säihkyy;
niin monet valohenkein laumat näin ma
säteissä säihkyvissä korkeuden,
en alkulähdettä, ne josta läikkyi.
Oi voima lempeä, mi niin ne leimaat!
Sa ylös nousit, suoden silmilleni
näin kyvyn nähdä, jok' ois niiltä mennyt.
Tuon kukan kauniin nimi,[291] illoin, aamuin
rukoilemani, sitoi mielen multa,
niin että valoon suurimpaan vain katsoin.
Kumpaankin silmääni kun kuvautunut
ol' laatu ynnä koko tähden kirkkaan,
mi voittaa sielläi niinkuin voitti täällä,
taivaasta alas liiti soihtu pieni,[292]
kehäksi muovaeltu kruunun tapaan,
mi sitä saarsi ja sen ympär' kaarsi.
Sävelet maiset sulosointuisimmat
ja enin ihmismieltä kiehtovaiset
sois suulla särkyneen vain ukkospilven
tuon verrattuna lauluun luutun, jolla
safiri se nyt päänsä seppelöitsi
jost' taivaan kirkkaan on safiri-sini.
»Oon enkel-lempi, joka kierrän pyhää
iloa, helmastasi huokuvaista,
jok' oli majapaikka kaiken kaipuun.
Ja olen kiertävä sua, _Donna_ Taivaan,
sikskunnes poikaasi sa seuraat piiriin
ylimpään, jonka siitä kasvaa kauneus.»
Näin päättyi seppeleen tuon laulu, sitten
muut valot kaikki valtavirteen yhtyi
nimeä _Maarian_ nyt ylistämään.
Kuningasmantteli,[293] mi kaartuu kaiken
maailman yllä, jota henki Luojan
ja täydellisyys elähyttää enin,
yllämme kaartui sisäpintoinensa
niin vielä loitolla, ma etten nähdä
sen kauneutta voinut paikastani.
Eik' ollut silmilläni voimaa myöskään
tuon seppel-liekin tietä seuraamahan,
mi nousi siemenensä läheisyyteen,[294]
ja niinkuin lapsi, äitiään mi kohden
imettyänsä ojentaapi kädet
tunteesta, joka ulkoliikkeeks syttyy;
niin valkeudet nuo ojentuivat kaikki
nyt ylöspäin, ja siitä näin ma kuinka
heill' oli lempi syvä Maariahan.
Mut näköpiirissäni ne viipyi sitten
_Regina coeli_[295] ihanasti laulain;
sen muisto mult' ei ole mennyt koskaan.
Kuink' onkaan suuri runsaus, mi mahtuu
lippaisiin pyhiin näihin, jotka oli
maan päällä kylvämään niin laaja-kädet!
Tääll' elo on ja itkun aarteest' ilo,
mi saatiin Babylonin vankeudessa,
kun kultaa kerran ylönkatsottihin.[296]
Ja täällä juhlii voittoansa, luona
Jumalan ynnä Neitseen Poian ylvään,
kerällä vanhan ynnä uuden liiton
hän, jolla avaimet on auvon tämän.[297]