Tuo näkyi avosiivin kaunis kuva[238]
mun eessäin, nautintohon autuaasen
iloiset sielut kaikki yhdistäen.
Jokainen näytti rubinilta, jossa
niin kirkkahana säde päivän paloi,
se että heijastui mun silmihini.
Mit' on mun kuvattava nyt, ei koskaan
sit' ääni soinut, muste kirjoittanut
eik' uneksinut fantasia ole.
Puhuvan näin ja kuulin kotkan nokan,
sanovan äänellänsä _mun_ ja _minä_,
kun selvään tarkoitti se _me_ ja _meidän_.
Se alkoi: »Oikeutta tein, ja hurskas
kun olin, nousin tähän kunniahan,
jonk' yli toivo korkeinkaan ei lennä.
Maan päälle jätin moisen muiston, että
pahatkin kiittää sitä, vaan ei seuraa
mun töitäni, joist' aikakirjat kertoo.»[239]
Kuin lämpöä vain yhtä hiilet monet
uhoovat, yks vain ääni rakkauden
kuvasta kuului monen soivan sielun.
Ma virkoin: »Oi, te kukat aina kauniit
ijäisen ilon, jotka tuntemahan
mun saatte tuoksunne kuin yksi tuoksuis!
Pois multa puhukaa tää paasto pitkä,
min vuoksi kauan nälkää nähnyt olen,
kun päällä maan ei ruokaa ollut mitään.
Jos taivahassa, tiedän, Luojan oikeus
kuvastuu toiseen valtapiiriin,[240] teidän
myös piiriinne se hunnutonna heittyy.
Tunnette, kuinka teitä kuuntelemaan
ma tarkistaun ja mikä aikaansaanut
epäily on tään hengenpaaston pitkän.»
Kuin haukka, joka hupustansa pääsee,
lyö siipiään ja päätä kääntää, tahtoo
upeilla sekä uljuuttansa näyttää,
niin näin ma käyttäytyvän kotkan, jonka
he muodostivat, jotka lauluin, yksin
taivaassa tunnetuin noin kiitti Herraa.
Se alkoi: »Hän, ken mittarinsa käänsi
maailman ääriin ja niin paljon siihen
salaista, julkistakin järjesteli,
ei voinut voimallaan Hän kaikkeutta
niin leimata, ett'ei ois kaiken yli
Sanansa jäänyt siinä valtiaaksi.
Tuon varmentaa se, että ensi Ylväs,[241]
jok' oli huippu kaiken luomakunnan,
kun vartonut ei valkeutta, lankes.
Ja siitä näkyy, kuink' on kaikki luodut
alemmat ahtait' astioita Hyvän
rajattoman, joll' itsessään on mitta.
Siis tajuvoimanne, jonk' olla täytyy
sen ylhäisimmän ymmärryksen säde,
mi täyttänyt on luomakunnan kaiken,
luonteensa mukaan voi ei olla moinen,
ett' erottais ei Alkuaan se paljon
sen tuoltapuolen, minkä silmä näkee.
Vanhurskauteen siis ijäiseen se äly,
min vastaan ottaa teidän maailmanne,
sisälle tunkee niinkuin silmä mereen.
Näät vaikka rannalta se pohjan näkee,
se nää ei syöveriin; on sielläi pohja,
vaikk' katsehelta verhoaa sen syvyys.[242]
Valoa vain on se, mi ijäisestä
seesteestä virtaa, muu on kaikki mustaa
ja varjoa tai myrkkyä vain lihan.
Nyt kyllin auk' on sulle kätkö, joka
elävän oikeuden peitti sulta,
tuon, josta kysynyt jo oot niin usein.
Sa sanoit:[243] 'Syntyy Indus-virran maassa
inehmo eikä kukaan siellä puhu,
ei lue, kirjoita ei _Kristuksesta_.
Mut tahtonsa ja työnsä ovat hyvät,
mikäli ihmisjärki näkee, ynnä
sanoissa, elämässä synnittömät.
Hän kuolee kastamatta, uskomatta.
Mik' oikeus tuomita voi hänet? Mikä
on syntinsä, hän vaikkei uskonutkaan?'
Ken itse oot, mi istut tuomar-tuoliin
älysi vaaksoin lyhvin päättämähän
tuhanten peninkulmain päästä seikat?
Ken aatteitani viisastellen kysyy,
sais kyllin syytä epäilyyn hän siitä,
jos Raamattu ei yli teidän oisi.
Voi, madot maan, voi tylsät mielet! Koskaan
Ens-Tahto, hyvä itsessään, ei poistu,
pois itsestänsä, jok' on Hyvyys korkein.
On oikeaa, kanss' sen mi yhteen sointuu;
ei sitä kiehdo mikään luotu hyvä,
mi synnyttämä on vain Luojan säteen.»
Kuin ruokittuaan poikasensa kaartaa
pesänsä päälle haikara ja häneen
se katsoo, joka ravinnon on saanut,
niin näkyi--ja niin siihen katsoin minä--
tuo lintu siunattu, min siivet liikkui
niin monen tahdon leyhytteleminä,
ja lauloi lennostaan: »Kuin sulle soivat
mun säveleeni, joit' et ymmärtele,
niin ihmisille ijäinen on Oikeus.»
Kun sitten Pyhän Hengen hehkut kirkkaat
kuvaksi samaks oli tyyntynehet,
maankuuluiksi mi roomalaiset saattoi,[244]
se jatkoi: »Noussut tähän tähteen ketään
ei vielä, uskonut ken Kristuksehen,
ei ennen eikä jälkeen ristin-kuolon.
Mut katso, monet huutaa:[245] 'Kristus!' jotka
hänestä tuomioll' on kauempana
kuin moni, jok' ei häntä tuntenutkaan.
Heit' tuomitsevat Afrikankin kansat,[246]
kun kahteen laumaan kaikki jakautuvat,
ijäti kurjaan, iki-autuaasen.
Ah, kuninkaanne mitä kuulla saakaan,
kun auki Persia sen kirjan näkee,
mi kertoo heidän halpuutensa kaikki!
Näkyvä sieltä on Albertin töistä[247]
se että hävittää hän Böhmin; pian
tuo Luojan kynän liikkumaan on saapa.
Näkyvä murhe on, min Seinen yli
tuo saatava on rahan-väärentäjä,
mi kuolee ryntäyksestä metsäsian.
Näkyvä korska on se vallanhimo,
mi miehet Englannin, Skotlannin huumaa,
niin ettei maissaan toisiaan ne kärsi.
Näkyvä komeilu ja veltot tavat
Espanjalaisen, samoin Böhmin herran,
mi hyvettä ei tunne eikä tahdo.
Näkyvä merkiss' I:n on hyvyys
Jerusalemin Ramman tuon, mut hänen
paheensa kuvattuina M:n merkkiin.
Näkyvä tuon on itaruus ja halpuus,
mi hallitsee nyt tulisaarta, missä
Ankises päätti päivät pitkän ijän;
ja hänen pienuuttansa ilmi tuomaan
paperi pieni mahduttaa saa paljon,
niin ett' on teksti lyhennetty tarpeen,
ja ilmi ilkityöt se tuopi veljen
ja sedän, jotka vetäneet on lokaan
kaks kruunua ja suvun kunniakkaan,
ja Portugalin kuningas ja Norjan
sielt' ilmi käy, ja Raschian herra, joka
Venetsian rahan leimaa väärinkäytti.
Oi onnen Unkari, jos salli sortaa
et enää itseäs! Oi myös, Navarra,
takana vuorten ase-onnes piilee!
Ja kukin uskokoon tään entehenä,
jo että Nicosia, Famagusta
vuoks hirviönsä vaikeroi ja huutaa,
mi eroa ei muista vertaisistaan.»