Nyt itseksensä pyhä sielu[227] nautti
sanoistaan; omastani nautin minä,
suloisen sekoittaen katkeralla.
Ja Nainen, joka Luojan luo mua johti,
nyt virkkoi: »Muuta mieti, muista, olen
lähellä kaiken väärän keventäjää.»
Päin käännyin ääntä hellää lohdutuksen,
mut ryhdy kuvaamaan en rakkautta
pyhäistä, joka silmistänsä paistoi.
Epäile vain en valtaa sanojeni,
vaan muistoakin, jok' ei itsens' yli
avutta toisen voi niin loitos lentää.
Niin paljon kertoa ma saatan toki,
ett' tunteheni häntä katsellessa
muut toivot kaikki tuntui unohtaneen,
niin kauan kuin tuon ijäisyyden ilon,
Beatricesta mi suoraan loisti, mulle
auvoksi heijastivat kasvot kauniit.
Mun hurmas hymyllään hän kirkkahalla
ja lausui: »Käänny, kuuntele, ei yksin
mun silmissäni paratiisi ole.»
Kuin kasvoin ilmehestä joskus näkyy
maan päällä tunne, jos se on niin suuri,
se että sielun kokonansa valtaa,
niin leimunnasta pyhän liekin, jota
nyt kohti käännyin, näin ma tahdon haastaa
minulle vielä asioita muita.
Hän näin:[228] »Tää viides aste puun, joll' elon
on lähde latvassaan ja heelmää kantaa
pudottamatta koskaan lehtiänsä,
on asuinsija autuaiden, ennen
taivaaseen tuloaan niin kuuluisien,
heist' että runottaret kaikki hyötyi.
Siks katso ristin poikkipuuta: kenet
ma nimitänkin, sulle ilmestyvi
kuin ukonvaaja nopsa pilvest' iskee.»
Samassa sanoi Josuan hän nimen;
välähdys pitkin ristinpuuta kulki
eik' ollut valo hitaampi kuin ääni.
Nyt ylväs Makkabeus mainittihin;
näin valon toisen, joka kulki kaartain,
ja riemu oli ruoskansiima hyrrän.
Valoa kahta tähystin ma tarkkaan
kuin silmä seuraa haukkaa lentävätä;
ne oli Roland sekä Kaarle Suuri.
Senjälkeen Renouard ja Vilhelm veti
katseeni pitkin ristinpuuta, vielä
Robert Guiscard ja myöskin herttu Gottfrid.[229]
Nyt sielu, joka haastanut ol' äsken,
valoihin muihin liittyi, mulle näytti,
mik' oli taituri hän taivas-kuoron.
Taas käännyin oikealle saadakseni
Beatricen sanoista tai liikkehistä
lähimmän tehtäväni osoituksen.
Ja näin niin seijahina silmät hänen,
niin riemukkaina, että entisetkin
näkönsä voitti hän ja viimeisenkin.
Kuin ihminen, mi hyvää tekee, tuntee
ilostaan joka päivä kasvavasta,
hyveensä että edistyy ja varttuu,
niin huomasin ma oman kiertotieni
avartunehen kera Taivaan, koska
näin ihanampana tuon Ihmettären.
Ja niinkuin tuokiossa naisen posket
taas vaihtuu valkeiksi, kun kasvoiltansa
ujouden punan poistunut on kuori,
niin näkyi silmääni, kun käännyin, katsoin
tään tähden valkeutta hillittyä,
kuudennen,[230] joka sisälleen mun otti.
Näin tässä sainiossa Jupiterin
siin asuvaisen lemmenliekin kieltäin
omaani[231] silmihini kirjoittavan.
Kuin linnut, rantamalta pyrähtäneet,
ravinnost' onnitellen toistaan, pitkään
tai pyöreähän parveen järjestyvät,
sisällä valojen niin sielut pyhät
nuo kiersi laulain ynnä kirjaimiksi
D:n, I:n ja L:n kirkkahiksi yhtyi.[232]
He ensin tanhus oman laulun mukaan;
taas hetkeks seisahtivat, vaikenivat,
tekivät noista kuvioista yhden.
Oi laulun Luojatar, mi pitkän ijän
neroille suot ja kunnian ja heidän
taas kauttaan kaupungeille, valtioille!
Säteesi salli mulle, että voisin
näyt piirtää muille niinkuin näin ne itse;
sun voimaas kertokoon nää säkeet niukat!
Viis kertaa seitsemän he näyttäytyivät
näin kerakkein ja ääntiöin; ma vaarin
niist' otin, mikäli ne piirtyi silmään.
_Diligite iustitiam_ ol' alku
tuon kirjoituksen, mulle kirkastuvan;
ja loppu näin: _qui iudicatis terram_.
M-kirjain sanan viidennen taas heidät
keräsi järjestykseen niin, ett' tähti
hopeina paistoi, kulta kulmillansa.
Valoja vaipuvan näin muita sinne,
M missä kärjistyi, ja jäävän laulain
Hyvyyttä kiittämään, mi luokseen vetää.
Ja sitten--niinkuin kekäleitä lyöden
tuhansin kipinöitä tuikahtavi,
joist' ennustusta houkat joskus etsii--[233]
valoja samoin sieltä sinkoavan
ma näin, ja nousevan sen mukaan, minkä
suo mitan Aurinko, mi niitä syttää.
Kun paikallensa palanneet ne oli,
näin kotkan pään ja kaulan ilmestyvän
hohteessa tuossa eriskummaisessa.
Ei tarvis mallia sen Taideniekan,
on itse mallinsa, ja hältä tulee,
se vaisto lintujen, mi pesät muovaa.
Ja toinen parvi autuas, mi ensin
liljoina näytti M:ään liittynehen,
vain vähin liikkein täydensi tuon kuvan.
Ah, sulotähti, mitkä jalokivet
osoitti mulle siellä, oikeutemme
ett' anti taivaan on sun kaunistamas!
Rukoilen henkeä, mi sun on liikkees
ja voimas alku, katsomaan, mist' tulee
se savu,[234] joka himmentää sun hohtees;
ett' toisen kerran vielä suuttuis niille
hän, jotka kauppaa temppelissä käyvät,
marttyyriverin, ihmein muuratussa.
Oi taivaan sotajoukko, jonka näen,
rukoile niiden eestä, jotka harhaan
maan päällä johti esimerkki paha!
Miekoilla muinen sodat käytiin; nytpä
se leipä riistämällä sieltä täältä,
jot' Isä armias ei kiellä keltään.[235]
Mut sa,[236] mi kirjoitat vain ansaitakses,
viel' elää, muista, Paulus, Petrus, kuolleet
sun tärvelemäs viinitarhan tähden!
Voit vastata: »Niin mull' on mielihalu
hänehen, joka yksin elää tahtoi[237]
ja kuoli naisen tanssin vuoks', ett' tunne,
en Kalastajaa enkä Paavalia.»