Te kaikki, joita kaipuu kuulemisen
ajanut seuraamaan on pursin pienin
mun laivaani, mi laulain merta kulkee,
takaisin kääntykää, oi, rannoillenne
ja älkää ulapalle uskaltako;
kenties, mun kadottain, te eksyisitte!
Vesillä vierin, joill' ei käynyt kukaan;
Minerva tuulen suo, Apollo johdon
ja Musat mulle Karhun merkin näyttää.
Te toiset harvat, jotka kurkoititte
jo varhain leipää Enkelein, mi täällä
elättää, mutta kyllästä ei koskaan,
te hyvin voitte aavan aallot soutaa
ja vanaveessäin seuraella, ennen
kuin sulkeuu se eessä kokkapuunne.
Niin kummastuneet matkamiehet Kolkiin
ei mainehikkaat nähden, kuinka kynti
vakoja Jason,[14] kuin te kummastutte.
Janomme ainainen ja synnynnäinen,
mi meiss' on valtakuntaan luojan-luomaan
vei meitä kiireesti kuin taivas kiertää.
Beatrice ylös katsoi, häneen minä;
ja tuokiossa, jossa tuskin nuoli
levähtää, lentää, jättää liipasimen,
jo siellä olin, missä seikat kummat
kiinnitti katseeni; ja siks hän, jolle
mun huoleni ei outo olla voinut,
kauniina, lempeänä kääntyi minuun:
»Luo Luojan nosta mielen kiitos», lausui,
»hän ensi tähteen saattanut on meidät.»
Minusta tuntui, meitä pilvi kattoi
sees, sankka, luja, kiilto-kirkas niinkuin
timantti, johon silmä Päivän sattuu.
Tuo ikihelmi sisähänsä meidät
näin sulki, kuten vastaan ottaa vesi
säteitä valon, silti särkymättä.
Jos olin kappale--ett' toinen toiseen
ulottuvainen mennä voi, min pakko
on olla niin, kaks kappalta jos yhtyy,
tajua sit' ei täällä järki--pitäis
halumme palaa näkemään se ydin,
miss' yhtyy meidän luontomme ja Luoja.
Mit' uskomme, se siellä ilmi käypi,
ei todistettuna, vaan selviönä
kuin ensi totuus, johon uskoo luotu.
»Madonna», vastasin, »niin hartahasti
kuin voinen vain ma Häntä kiitän, joka
mun nosti maailmasta kuolevien.
Mut lausukaa, mitk' ovat merkit synkät[15]
tään tähden, jotk' on aikaan saaneet, että
maan päällä Kainin taru liittyy siihen.»
Hymyili, haastoi hän: »Jos kuolevaisten
erehtyy mielipide siinä, missä
ei telkimiä avain aistin avaa,
sua haavoittaa ei ihmetyksen nuolten
tulisi enää, koska näät, kuin lyhvin
jää siivin järki jälkeen aistimien.
Mut virka, mitä itse tuumit tuosta.»
Ma näin: »Mi täällä meist' on ihme, aikaan
sen saa kai kappaleiden tiheys, ohuus.»
Hän näin:[16] »Sa varmaan huomaat hairahduksen
tuoss' uskossasi, jos vain kuulet, mitä
ma sitä vastaan todistella mielin.
Osoittaa kiintotähtein taivas monta
valoa, jotka laadultaan ja kooltaan
esiintyy teille erikaltaisina.
Jos tiheys, ohuus tämän aikaan saisi,
yks voima ainoo jokaisessa asuis,
jaettu suhtein, suuri taikka pieni.
Mut eri voimain täytyy olla tulos
aineiden alkumuotojen, ja niistä
jäis yksi vain, jos oikea ois väittees.
Jos ohuus taas ois syynä seikan himmeen,
min juurta etsit, ois tää tähti joko
niin aines-ontto jostain kohdastansa,
kuin uskonet, tai niinkuin ruumihissa
lihava laihaan liittyvi, tään tähden
volyymi vaihtuisi kuin kirjanlehdet.
Jos edellinen totta ois, se näkyis
Auringon-pimennyksissä: kuun läpi,
kuin kaiken ohuen, sen säteet paistais.
Mut niin ei käy; siis toinen vaihto-ehto
on tutkittava, ja jos sen ma murskaan,
sun väittees vääräksi on todistettu.
Jos läpinäkyvä ole tää ei ohuus,
sill' olla täytyy raja, jonka yli
sen vastakohta salli ei sen mennä,
ja siksi toiset säteet taapäin taittuu
kuin säteet värilliset heijastuvat
lasista, jonk' on alla lyijynpinta.
Nyt virkkaa voit, ett' tuolla tummempana
näkyvi säde kuin taas toisin paikoin,
kun syvempää se siellä heijastuvi.
Harhasta tuosta vapauttaa sun voipi
kokemus, jos sa joskus koetat sitä,
mi lähde lienee tietovirtojenne.
Sa ota kolme peiliä; kaks siirrä
itsestäs yhtä kauas, kolmas niiden
väliltä, kauimpaa, sun silmääs käyköön.
Päin niitä kasvot selkäs taakse valon
sytytät, sattuvaisen peiliin kolmeen,
ja jokaisesta vastaas välkkyväisen.
Vaikk' etäisimmän heijastus ei ole
niin laaja kuin on muiden, silti huomaat
sen hohteen samanlaiseksi kuin muiden.
Ja nyt--kuin paljastuu mit' all' on lumen,
säteiden lämpimien singahtaissa
väristään, kylmyydestään entisestä--
kun niin oot paljastunut järjessäsi,
valolla valistaa niin kirkkahalla
sun tahdon, että totuus siitä tuikkii.
Jumalanrauhan taivaan[17] alla kaartuu
yks kappale, min voimaan perustuvi
olemus kaiken siihen sisältyvän.
Seuraava taivas, joll' on silmää monta,
tuon voiman jakaa eri tähtiin, jotka
sen alle kuuluu, erilaisna kukin.
Muut taivas-piirit eri keinoin käyttää
päämääräkseen ja siemenekseen voimat,
ne erilaiset, jotka niissä piilee.
Elimet maailman nää vaikuttavat,
kuin nähnet nyt, ain astehittain, että
alempaan ylemmästä voima virtaa.
Nyt huomaa tarkkaan, mitä tietä kuljen
totuuteen tullakseni etsimääsi,
ett' yksin sitten kaahlata sa voisit.
Pyhien piirein liike, voima tulee
ahjoista liikuttajain autuaiden
kuin rautiolta vasaran on varmuus.
Ja taivas, valoin monin kaunistettu,
kuvastaa, jäljentää kuin leimamerkki
tuon syvän aatteen,[18] joka vierittää sen.
Ja niinkuin sielu, tomuhunne säätty,
jakautuu eri jäseniin, jotk' ovat
taas eri tarkoitusta varten luodut;
näin ylin järki hyvyytensä jakaa
ja monistaa sen eri tähtiin, mutta
ijäti kiertää omaa yhteyttänsä.
Jokainen voima eri lailla yhtyy
kalliisiin kappaleihin, antaa elon
ja niissä asuu niinkuin sielu teissä.
Laps luonnon liedon, voima sekoitettu
tuo loistavi nyt läpi kappaleiden
kuin ilo kautta ihmis-silmäterän.
Se aikaan saa, ei tiheys eikä ohuus,
ett' eri lailla eri valot välkkyy:
se muoto-aate on, mi hyvyytensä
mukahan kirkkaan luo ja himmeänkin.»