Hän, kaiken alkuliike, kunniallaan
maailmat täyttää, sitä sädehtien
eriävästi eri osain mukaan.
Taivaassa, jolle valo suurin virtaa,
oon ollut, nähnyt seikat, joit' ei kenkään
voi kertoa, ken sieltä astuu alas.
Näät lähestyissä toivojensa määrää
niin sielu siihen syventyy, ett' taida
palata muistomme ei taapäin enää.
Mut mitä koota mielen aarre-aittaan
pyhästä voinut valtakunnast' olen,
se olkoon lauluni nyt aihe ainoo.
Hyvä Apollo, viime työtäin varten
tee minut astiaksi arvovaltas,
niin että antaa laakeris voit kalliin.
Parnasson toinen huippu kylläks ollut
on mulle, mut on tarvis molempia,
jos mieli jatkaa tietä alkamaani.
Poveeni astu, sinne mahti loihdi,
min tunsit silloin, koska jäsentensä
tupesta Marsyaan[2] sa ilmi vedit!
Oi, jumal-voima, jos niin vaihdut minuun,
ett' ilmi tuoda pyhän valtakunnan
ees varjon voin, mi mielehein on jäänyt,
tulevan näät mun lempipuusi luokse,
sen lehdin pääni laakeroivan, jotka
ansaitsen aiheellain ja suopeudellas.
Niin harvoin, Taatto, niitä korjatahan
voittoihin caesarin tai lauluniekan
(häpeä, rikos ihmistahtojemme),
iloa että tuottaa iloiselle
kai Delphoin jumalalle lehvä Peneun,[3]
kun siihen kurkoittaa ees muudan meistä.
Säentä pientä tuli suuri seuraa:
paremmin äänin rukoillaan ehk' kerran
mun jälkeheni, että Cirra vastais.[4]
Maailman lamppu[5] eri liesi-aukoin
kohoopi kuoleville; mutta siitä,
mi kolmeen ristiin kehää neljä liittää,
parempaan rataan, tähteen parempahan
taas yhtyin lämmittämään käy se vahaa
maailman, sille luonteen, leiman antain.
Näin tänne aamu, tuonne ilta tullut
juur' oli kautta aukon moisen; tummui
jo toinen, toinen seestyi pallonpuoli.
Beatricen näin ma kääntyneenä käteen
vasempaan, katsomassa kohti Päivää;
niin sit' ei tähdännyt lie kotka koskaan.[6]
Ja niinkuin ensi sätehestä säde
taas toinen lähtee, ylös läikähtäen,
pilgrimin lailla kotiin palaavaisen;
niin hänen asenteestaan, jonka silmä
sieluuni heitti, syntyi omanikin:
enempi kuin on tapa katsoin Päivään.
Näät paljon siell' on mahdollista,[7] jota
ei mahda mainen voima, vuoksi paikan
tuon tehdyn juuri ihmisheimollemme.
En kauan sitä sietänyt, vain kotvan,
mut ympärilleen räiskyvän sen näin ma
kuin raudan, jonk' on ahjo kuumentanut.
Ja näytti äkkiä kuin päivä päivään
ois liittynyt ja Hän, mi voi, ois taivaan
toisella koristanut Auringolla.
Beatrice seisoi kaikin katsein pyöröön
ijäiseen[8] kiintyneenä; mutta minä
pois siitä silmät siirsin, katsoin häneen.
Mun muuttui hänen katsannostaan mieli
kuin ruoko-ruoastansa muuttui Glaucus,[9]
jumalten kumppaniksi mennen mereen.
Ei yli-ihmisyyttä sanoin saata
kuvailla; siksi vertaukseen se tyytyy,
kokea moista joll' on ollut armo.
Olinko vain se itsestäin, min viimeks
loit, Rakkaus, sa taivaan vallitsija?
Sa tiedät sen, mi valollas mun nostit.[10]
Kun nyt tuo kehä, joka ikuisesti
sua ikävöi, mun kiinti huomioni
sävelin,[11] joita sinä jaat ja suistat,
niin paljon palavaa näin kantta taivaan
tulesta Auringon, ett' eivät sade
ja virrat järveä niin laajaa laita.
Tuo suuri valkeus ja soinnun uutuus
mun sytti syytä niiden tietämähän;
halua moista tuntenut en koskaan.
Siks hän, mi näki mieleni kuin minä,
tuon myrskyn tyynnyttääkseen suunsa aukas
ja vastasi jo ennen kuin ma kysyin
ja alkoi: »Itse väärin mielikuvin
teet itses tuhmaksi, niin ettet huomaa,
mitä sa huomaisit ne luotas heittäin.
Et ole päällä maan kuin luulet, mutta
salama kiidä kodist' oikeasta
niin nopsaan ei kuin sinne kiidät sinä.»
Ens epäilyni haihduttain nää sanat
hymyili lyhvet mulle hän; mut uusi
pahemmin jo mun vietti verkkohonsa.
Siks lausuin: »Lepään kummastuksestani
jo suuresta, mut nyt ma ihmettelen,
mua kuinka keveät nää aineet kantaa.»
Hän huoahtaen hurskahasti silmät
mua kohden suuntas äidin kaltaisena,
mi lapsukaistaan hourivaista katsoo.
Ja virkkoi: »Kaikki seikat keskenänsä
on järjestyksessä, ja tää on muoto,[12]
mi Luojan kuvaks luomakunnan tekee.
Olennot ylväät täällä nähdä saavat
sen ikivoiman merkit, jok' on mitta,
min mukaan sääntö tuo on luotu kerran.
Ja järjestykseen, josta puhun, liittyy
jokainen luonto eri lajeinensa
ens syytään lähemmä tai loitommaksi.
Siks eri valkamia päin ne liikkuu
merellä suurell' olevaisuutemme;
jokaista vaisto synnynnäinen ajaa.
Sepä se tulen kuuta kohden nostaa,
se ihmissydämen saa sykkimähän,
maanpiirin piirittää ja koossa pitää.
Eik' yksin luomakuntaa järjetöntä
tään jousen nuoli nouda, mutta niitäi
joill' omanaan on rakkaus ja äly.
Kaitselmus, joka järjestää tuon kaiken,
myös valkeudellaan taivaan tyynnyttävi
tään, jossa kiertää kehä kiireellisin.
Ja niinkuin paikkaan ennakolta säättyyn
vie meidät voima jousen tuon, mi kantaa
jokaisen, jonka kohtaa, autuaihin.
On totta, niinkuin aina muoto yhdy
ei taideniekan[289] tarkoituksen kanssa,
kun siihen taipumaan ei aine altis;
niin tältä radaltaan myös joskus luotu
pois poikkeaa, kun siihen saa se vallan,
sen suunta vaikka oisi toinen aivan.
Ja niinkuin nähdään pilvilöistä tulen
putoovan, niin ens aikehestaan painuu
päin maata sielu huvin huonon vuoksi.
Syy suurempi ei sulia ihmetellä
nyt nousuasi kuin jos korkealta
vuorelta joen juoksevan näät alas.
Sinussa ihme ois, jos estehistä
vapaana tuonne alas jäänyt oisit,
kuin liekki vilkas maahan jäisi hiljaa.»[13]
Ja kohden taivasta hän kasvot käänsi.