Tuo jano luontainen[232] ja sammumaton,
jos emme vettä saa, min armolahjaa
aneli kerran Samarian vaimo,
mua kiusasi, mut eespäin kiire ajoi
jälestä Oppaan, varjo-täyttä tietä;
ja säälitti mua kosto oikeakin.
Ja katso, niinkuin kirjoittaapi Lukas,
ett' tiellä Kristuksen he kaksi näki
jo nousnehena luolahaudastansa,
niin meille varjo näkyi, seuras meitä
silmäillen joukkoa, mi maassa makas;
hänt' emme huomanneet, hän ensin puhui
ja virkkoi: »Veljet, Luojan rauha teille!»
Me äkin käännyimme; Vergilius vastas
tuon tervehdykseen niinkuin vaati hienous
ja lausui: »Pyhäin yhteyteen ja rauhaan
sun päästäköön se tosi oikeus-istuin,
mi minut ikuiseen maanpakoon säätää!»
»Miten?» hän kysyi, meidän kiirehtäissä,
»jos Luoja teit' ei taivoon huoli, kuka
sen portaita niin ylös johti teidät?»
Ja Mestarini: »Merkkejä jos katsot
tään otsalla, joit' Enkel' yksin piirtää,
sa näät, hän että hyväin joukkoon kuuluu.
Mut hän,[233] ken yötä päivää kehrää, päässyt
viel' ei tään miehen elonlangan mittaan,
min kullekin suo Kloto värttinästään.
Siks sielunsa, mi sisar sun on sielus
ja mun, ei nousta ylös yksin voinut,
kun nää ei maailmaa hän meidän tavoin.
Kidasta Tuonen avarasta tuotiin
ma niin hänt' ohjaamaan, ja ohjaelen,
niin kauas kuin mun taitoni voi kantaa.
Mut virka, jos sa tiedät, miksi järkkyi
niin äsken vuori ja miks kaikki, aina
sen juureen märkään asti, huus yht' aikaa?»
Kysyen noin hän naulanpäähän osas
minunkin kaihoni, ja vain vuoks toivon
janoni paljon sammui äskeisestään.
Tuo vastasi: »Ei mitään täällä ole,
jok' ilman järjestystä kuuluis vuoren
tään pyhyyteen tai tavatonta oisi.
Tääll' ikivapaat vaihteloista ollaan;
mit' itsestään luo itsellensä Taivas,
ei muu, voi olla täällä syy tai tapaus.
Siks lankee tääll' ei sade, rakeet, lumi,
ei kaste, härmä yläpuolia portaan
tuon pienen, lyhven, kolmi-astehisen.[234]
Näy tääll' ei pilviä, ei hattaroita,
ei salamaa, ei tytärtä myös Taumaan,[235]
mi päällä maan niin usein muuttaa majaa.
Ei kuiva höyry myöskään nouse yli
tuon portaan äsken mainitun, min päässä
sijainen Pietarin on vartiana.
Kai alempaa se joskus järkähtelee;[236]
mut tuulen vuoks, mi maassa syntyy--kuinka,
en tiedä--täällä ei se järky koskaan.
Se täällä järisee, kun sielu joku
on puhdas nousemaan tai liikkumahan
taas ylöspäin; nuo huudot häntä seuraa.
Puhtauden todistaapi tahto yksin,
vapaana seuraa vaihtamaan, kun sielun
se valtaa ja sen ilahduttaa intoon.
Se ensin tahtois, vaan ei salli halu,
min sille tuskaan tahdon-vastaisehen,
kuin ennen syntiin, säätää Luojan oikeus.
Ja ma, ken maannut vuotta viisisataa
täss' olen vaivassa, nyt vasta tunsin
tyyssijaan parempahan tahdon vapaan.
Siks tunsit, että järkkyi maa, ja Herraa
ylisti kautta vuoren sielut hurskaat,
hän että heidät pian kutsuis kotiin.»
Näin hän; ja koska janon mukaan juoman
on nautinto, en sanoa ma saata,
se mulle minkä teki mielihyvän.
Ja viisas Mestari: »Nyt verkon näen,
mi teitä kietoo, ja kuin siitä päästään,
miks vuori järkkyy ja miks iloitsette.
Suvaitse virkkaa mulle nyt, ken olit;
sanoihis sisältyköön myös, miks täällä
niin monta maannut olet vuosisataa.»
»Ma olin kuulu», vastas toinen,[237] »aikaan,
kun hyvä Titus[238] kosti naulanreiät
ne, joista juoksi Judaan myömä veri.
Sen salli Korkein. Maailmassa maine
mull' oli tuo, mi kunniaa suo enin
ja enin kestää, vaan mult' usko puuttui.[239]
Niin suloisesti lauloin, mies Toulousen,
mun että Rooma omaksensa otti
ja myrtein kulmaluuni seppelöitsi.
Nimeni päällä maan on vielä Statius;
ma Tebaa lauloin, suurt' Akilleusta,
mut taakka toinen tää mun tielle mursi.
Se runohenki, joka paahtoi mua,
sai alun kipinästä taivas-tulen,
mi syttänyt on enemmän kuin tuhat.
Mainitsen 'Aeneiin', mi äiti mulle
ja imettäjä runo-innon oli;
sit' ilman en ma painais drakman vertaa.
Ja että elänyt ma oisin aikaan
Vergiliuksen, tuosta mielelläni
tääll' oisin vuoden enemmän kuin tarvis!»
Nuo sanat kuullen mua Vergilius katsoi
kuin virkkaa oisi aikonut: vait ole!
Mut tahtokaan ei ole kaikkivoipa;
näät nauru ynnä itku aina seuraa
niin liki tunnetta, mi syy on niiden,
ett' tahto voimaton on suoran luonteen.
Hymyilin vain ma vilaukselta vähän;
mut varjo vaikeni, mua katsoi silmiin,
miss' aatos aina kirkkahinna näkyy.
»Niin totta kuin työs suuren käyköön hyvin»,
hän virkkoi, »miks nyt juuri kasvoiltasi
salama naurun mua kohden sinkos?»
Taholta kummaltai nyt kiinni olen:
mua toinen vaientaa ja toinen vaatii
mua puhumaan; siks huokaan. Mestarini
tuon tajuu, virkkaa: »Puhu, ällös pelkää,
puhuhan toki ynnä kerro hälle,
mit' innokkaasti niin hän tiedustavi!»
Ma siis: »Ehk' ihmettelet, muinaishenki,
mun nauruani, jonka äsken nauroin;
mut kohta suuremman saat kummastuksen.
Näät tää, mi ylös ohjaa katseheni,
on tuo Vergilius, sa jolta voiman
sait laulaa jumalia, ihmisiä.
Syyn muun jos naurussani näit, se hylkää,
ei totta se; mua nauratti vain sanat,
jotk' itse hänestä sa juuri lausuit.»
Kumartui polvia jo palvomahan
hän Mestarin, mut tämä virkkoi: »Veli,
ei niin, sa varjo oot, on varjo eessäs.»
Hän nous ja lausui: »Siitä ymmärtänet,
kuin suurta tunnen rakkautta sinuun,
kosk' unohdan tään tyhjän turhuutemme,
lujiksi kappaleiksi varjot luullen.»