On tahto[203] turha parempaansa vastaan;
siks vasten mieltäin, myöten mieltä hänen,
ma veestä vedin sienen, viel' ei täyden.
Niin lähdin sieltä, samoin Mestarini;
vapaata äärtä pitkin vuorta käytiin
kuin liki harjain muureill' astutahan.
Ne, jotka pisar pisaralta pahan,[204]
mi vaivaa koko maailmaa, pois itkee,
näät ulko-äärtä ovat liian liki.
Kirottu ollos, susi vanha,[205] joka
enempi erästät kuin peto mikään
vuoks nälkäsi, mi milloinkaan ei täyty!
Oi taivaat, joiden kierto, niinkuin luullaan
myös maankin olot, elin-ehdot muuttaa,
tuon suden milloin saapuu karkoittaja?
Hitaasti käytiin, varovasti; pidin
silmällä vainajia, joiden kuulin
ma ähkyn kurjan, itkun säälittävän.
Ja kuulin käydessäni: »Maaria armas!»
niin itkein edessämme huoattavan
kuin nainen huokaa synnytyksillänsä.
Ja sitten: »Köyhä siihen määrään olit
kuin meille näyttää soppi seimen, jonne
sa pyhän kätkit kerran saalahasi.»
Ja sitten seuras: »Oi, Fabricius[206] kelpo,
mi ennen tahdoit hyveen köyhän pitää
kuin pahein saada suurta rikkautta!»
Nuo sanat minua niin miellyttivät,
ett' astuin luo ja tuta tahdoin sielun,
mi näytti olleen niiden lähtökohta.
Hän vielä puhui auliudesta, jota
osoitti Nikolaus[207] impyeille,
hyveeseen johtain heidän nuoruutensa.
»Oi sielu», lausuin, »joka haastat hyvää
niin paljon, virka, kuka oot, miks yksin
tuot' ylistystä toistat ansaittua![208]
Puheesi palkatta ei jääpä ole,
jos pääsen päättämähän tietä elon
tään lyhyen, joka loppuhunsa kiitää.»
Ja hän: »Sen kerron, en siks että maista
vartoisin lohdutusta, vaan kun armo
niin suuri paistaa sulle ennen surmaas.
Tuon olin kasvin huonon[209] kantajuuri,
mi koko kristillisen maan niin varjoo,
siit' että harvoin hyvä heelmä kypsyy.
Mut jos Douai ja Lille ja Gent ja Brügge[210]
ois vankat, pian kosto kohtais; Hältä,
ken kaikki tuomitsee, ma tuota anon.
Hugo Capet[211] mun oli siellä nimi;
minusta johtuu Ranskan valtaheimo,
tuo sarja Filipein ja Ludvigien.
Parisist' olin, poika teurastajan.
Kun kuoli heimo kuningasten[212] vanhain,
pait' yhtä, joka otti munkinviitan,
käteeni kiertyi hallituksen ohjat
ja valtakunnassa niin paljon mahdoin
ma ystävin ja uusin rikkauksin,
mun poikan' että korotettiin kruunun
tuon herrattoman haltiaks; näin alun
sai sukupolvet muiden voideltujen.
Niin kauan kuin Provencen myötäjäiset[213]
siveyttä heimoni ei olleet vieneet,
se vähän mahtoi, mut ei tehnyt pahaa.
Siit' alkoi väkivalloin ynnä valhein
se ryöstämään, ja kohta syynsä lunnaiks
Normandian otti,[214] ja Ponthieun, Gascognen.
Karl sai Italiaan; ja syynsä lunnaiks
tapatti Konradinon se, ja Tomaan
lähetti taivahasen,[215] syynsä lunnaiks!
Nään ajan, joka etäinen ei liene,
kun saapuu toinen Ranskan Karl,[216] min kautta
enemmän vielä heimon maine kasvaa.
Hän tulee aseetonna, peistä kantaa
vain sitä, jolla soti Judas; iskee
sen niin, Firenzen että halkee rinta.
Siit' ei hän maata saa, vaan häpeätä,
rikosta vain, sen raskahampaa hälle,
min keveämp' on aatoksensa tuosta.
Tulevan toisen nään ma, laiva-vangin,[217]
mi tyttärensä myö ja kauppaa hieroo
kuin merirosvot kauppaa orjatarten.
Voi, ahneus, mit' enempää voit tehdä,
kun vereni niin kiehtonut sa olet,
lihaansa omaa ettei enää helli!
Syyt että vanhat, uudet vaipuis, liljain
nään liehuvan Alagnassa ja kuinka
on Kristus vanki hahmoss' sijaisensa.[218]
Nään, kuinka herjataan hän vielä kerran,
juo sappea ja etikkaa hän jälleen
ja kuolee keskell' uutten ryövärien.[219]
Nään, kuinka julma, uus Pilatus[220] tyydy
ei tuohonkaan, vaan oikeus-perusteitta
himoisin purjein ohjaa Temppelihin.[221]
Oi, Herra, milloin nähdä riemukseni
saan koston, vielä kätketyn, mi vihaas
sun salaneuvossasi viihdyttävi?
Mit' äsken Pyhän Hengen morsiosta
ainoosta sanoin ja mi johti sinut
mua kohti saamaan selitystä jotain,
on sitä säätty rukoella meidän
niin kauan kuin on päivä; mutta öisin
sen sijaan toiset viritämme soinnut.[222]
Pygmalionia toistelemme silloin,
min varkaaks, rosvoks, sukumurhaajaksi
keltaisen kullan himo häijy teki.[223]
Kurjuudet kuvailemme Midaan[224] ahnaan,
mi seuras haluaan niin suunnatonta,
ett' iki joutui naurun-alaiseksi.
Myös muistelonsa Akan[225] hullu saapi,
mi saaliist' osan vei, niin että viha
Josuan vieläi häntä siitä vainoo.
Saffiraa[226] ynnä miestään syyttelemme;
soi kiitos, että Heliodorus[227] estyi,
häpeä kaikuu kautta vuoren kaiken,
kun Polydoruksen löi Polymnestor.[228]
Ja viimeks huudamme: 'Sa, Crassus,[229] joka
sen tiedät, virka, miltä kulta maistuu!'
Yks milloin kovaa, toinen hiljaa haastaa,
ja mukaan tunteen, meitä kannustavan,
hitaampi tahti on tai kiihkeämpi.
Ma yksin siis en hyvää kuuluttanut,
mi päivin täällä soi; mut lähelläni
ei ääntään kohottanut kukaan toinen.»
Olimme hänen jättäneet jo, eespäin
nyt käydä polkua me ponnistimme,
mikäli salli voimamme, kun tunsin
ma vuoren järkähtävän, niinkuin jotain,
mi putoaa, ja kylmä karsi mua
kuin miestä, joka kuolemaansa kulkee.
Niin liikkunut ei Delos[230] liene ennen
kuin sinne pesänsä Latona laittoi
nuo synnyttääkseen kaksois-silmät taivaan.
Tahoilta kaikilta nyt huuto nousi;
mua kohden painui Mestari ja virkkoi:
»Äl' epäile, sa nääthän, johdan sua!»
_Gloria in excelsis Deo!_[231] lauloi
ne kaikki, joita olin tullut liki,
niin että kuulla voin ma virren sanat.
Seisoimme epäröiden, liikkumatta
kuin paimenet, sen ensi kuuntelijat,
sikskunnes jyrinä ja laulu loppui.
Jatkoimme sitten vaellusta pyhää
ohitse varjoin, jotka maassa maaten
taas kääntyneet ol' itkuun allapäiseen.
Mua tietämättömyys ei liene mikään
niin tiedonhaluiseksi tehnyt eikä
niin mua vaivannut, jos muistan oikein,
kuin silloin polton tunsin povessani:
kysyä tohtinut en vuoksi kiireen,
en itse asiaa ma ymmärtänyt.
Näin astuin arkana ja miettiväisnä.