Samat ja Dunjashka.
ARINA. Oletko nähnyt, mihin Ivan Kusmitsh meni?
DUNJASHKA. Olen, hän hyppäsi ikkunasta ulos.
(Agafja kirkasee ja lyö kätensä yhteen).
KAIKKI KOLME. Ikkunasta.
DUNJASHKA. Niin, ja sitte hän otti ajurin ja ajoi pois.
ARINA. Puhutko totta?
KOTSHKAREV. Valehtelet, se on mahdotonta!
DUNJASHKA. Puhun aivan totta, hän hyppäsi ikkunasta! Myöskin kauppias
tuolla puodissa näki kaikki. Hän otti ajurin, jolle lupasi 10
kopeekkaa, ja ajoi pois.
ARINA (Polkien jalkaa Kotshkareville.) Mitä, herraseni, oletteko tehnyt
pilaa meistä, niinkö? tahdotteko ivata meitä? tulitteko häpäisemään
meitä, mitä? Olen jo kuudettakymmenettä ikävuotta elänyt, mutta en
vielä koskaan tällaista häpeää kokenut. Tästä kaikesta minä syljen
vasten kasvojanne, herraseni, jos kerran olette rehellinen ihminen. Te
olette petturi. Olette koko maailman edessä häväissyt tytön! Olen
talonpoikaissäädystä, enkä vielä koskaan ole tehnyt tuommoista; ja hän
on olevinaan aatelismies! Näkyy, että tuota aateluuttanne riittää vain
ruokottomuuteen ja konnuuteen.
(Poistuu vihaisena ja vie morsiamen mukanaan,
Kotshkarev seisoo ällistyneenä.)
FJOKLA. No, tuossa nyt seisoo mies, joka kykenee asiat järjestämään,
ilman naittajaa häät puuhaamaan! Olipa minulla vaikka minkälaisia
sulhasia tiedossani, vaikka kuinka puhtaaksi kynittyjä, mutta sellaista
en vain ole hankkinut, joka olisi ikkunasta hypännyt, ei, sellaista
minä en hanki koskaan. Anteeksi, hyvästi, hyvä herra.
KOTSHKAREV. Mitä joutavaa sinä loruat. Asian laita ei ole niin. Minä
juoksen hänen luoksensa ja tuon hänet takaisin.
(Menee.)
FJOKLA. Niin, mene sinä vaan ja tuo hänet takaisin? Et ymmärrä
hää-asiaa. Jos nyt olisi edes oven kautta paennut, niin olisi se ollut
toinen asia, mutta kun sulhanen hyppää ikkunasta, niin se on jo aivan
käsittämätöntä.
(Esirippu.)