KOTSHKAREV (Vaipuu väsyneenä tuolille.) Oh, voimani ovat todellakin
lopussa! Tunnen, että jos vielä nauran, niin menetän viimeisetkin
voimani.
SHEVAKIN. Minua miellyttää teidän hilpeytenne. Meillä oli siellä
kapteeni Bogdanovitshin laivastossa midshipsmani, Petuhov, Anton
Ivanovitsh, jolla oli yhtä iloinen luonto kuin teillä. Sattui, ettei
hänelle muuta tarvinnut kuin näin vain näyttää yhtä sormea, kun hän jo
purskahti nauruun ja nauroi sitte iltaan asti, totta jumaliste, aivan
iltaan asti. Satuit katsahtamaan häneen, ja itseäsikin alkoi naurattaa,
lopulta puhkesitkin mukana nauramaan.
KOTSHKAREV (Vetäen henkeä.) Ah! herra armahda meitä syntisiä! Mikä sen
höperön päähän oikeastaan pisti. Ruveta naittamaan. Mikä naittaja
hänestä? Mokomakin naittaja? Mutta jos minä ryhdyn naittamaan, niin
naitankin sitten!
SHEVAKIN. Ettehän vain leikkiä laske. Voitteko todellakin naittaa?
KOTSHKAREV. Tietysti! Ketä hyvänsä ja kenenkä kanssa tahansa.
SHEVAKIN. Jos asianlaita on kuten sanotte, niin naittakaa minut tämän
talon emännän kanssa.
KOTSHKAREV. Teidät? Miksi menisitte naimisiin?
SHEVAKIN. Kuinka niin, miksi? Sallikaa minun huomauttaa, että te teette
jokseenkin omituisen kysymyksen!
KOTSHKAREV. No, kuulittehan, ettei hänellä ole perintöjä.
SHEVAKIN. Se on paha juttu tietystikin. Mutta tuommoisen ihanan ja niin
somasti esiintyvän neitosen kanssa saattaisi elää ilman perintöäkin.
Pienoinen huone (osottaa käsillään), kuten tämä tässä, pieni eteinen,
pieni kehysaita, tai tuollainen väliseinä, kuin tuo tuossa.
KOTSHKAREV. No mikä hänessä teitä oikeastaan miellyttää?
SHEVAKIN. Jos minä totta puhun, niin se, että hän on lihava nainen.
Olen suuri amatööri, kun on kysymys naisen lihavuudesta.
KOTSHKAREV (Katselee häntä kieroon, puhuu syrjään.) No, itse hän ei
ainakaan siinä suhteessa voi keikaroida, on aivan kuin tyhjä
tupakkamassi. (Ääneen). Ei, teidän ei pidä ollenkaan naida.
SHEVAKIN. Kuinka niin?
KOTSHKAREV. No, minkälainen teillä on vartalo, näin meidän kesken
sanoen? Teillähän on kukon jalat...
SHEVAKIN. Kukon?
KOTSHKAREV. Tietysti. Minkä näköinen te olette?
SHEVAKIN. Se on, kuinka niin että minulla muka on kukon jalat?
KOTSHKAREV. Niin, aivan yksinkertaisesti -- kukon jalat.
SHEVAKIN. Mutta minusta tämä alkaa tuntua loukkaukselta...
KOTSHKAREV. No, minähän puhun suoraan, kun tiedän, että olette järkevä
ihminen; toiselle en olisi sanonutkaan. Sallikaa, minä naitan teidät,
mutta toiselle.
SHEVAKIN. Ei, minä pyydän, ettette naittaisi minua toiselle. Olkaa niin
armelias, tämän talon emännälle.
KOTSHKAREV. No, tapahtukoon niin. Minä naitan teidät, mutta yhdellä
ehdolla: älkää sekaantuko asiaan, älkää edes näyttäytykö morsiamelle,
-- minä järjestän kaikki.
SHEVAKIN. Kuinka? Kaikki ilman minua. Mutta täytyyhän minun edes hetken
olla näkyvissä.
KOTSHKAREV. Ei se ole ollenkaan tarpeellista. Menkää kotiin ja
odottakaa: tänä iltana on kakki selvillä.
SHEVAKIN. Kas, se nyt olisi oikein hyvä. Mutta eikö tarvita
todistuksia, ansioluetteloa. Kenties haluaisi morsian katsella niitä.
Minä juoksen hakemaan ne.
KOTSHKAREV. Mitään ei tarvita; lähtekää vain kotia; ilmoitan teille jo
tänään. (Saattaa hänet.) Mutta, tuhannen perkelettä! mitä hittoa tämä
merkitsee? Miksi se Podkolesin ei tule? Tämä on omituista. Vieläkö hän
todellakin korjailee niitä valjaitaan.