Samat ja Kontshkarev.
KOTSHKAREV. On sinulla niitä korjaamisia.
KANA (Kääntyen häneen.) Sanokaa, olkaa hyvä, eikö morsian ole
koko töllö?
KOTSHKAREV. Mitä, onko jotakin tapahtunut?
KANA. Aivan käsittämätöntä. Juoksi pois kirkuen kuin hullu: "hän lyö,
hän lyö!" Hitto ties, mitä tämä merkitsee.
KOTSHKAREV. Se on niin hänen tapaistaan: hän on hölmö.
KANA. Sanokaa, oletteko hänen sukulaisensa?
KOTSHKAREV. Olen tietysti.
KANA. Läheinenkin sukulainen, sallikaa minun kysyä?
KOTSHKAREV. Minä en oikein tiedä, äitini täti on jotakin sukua hänen
isälleen, taikka sitte hänen isänsä jotakin sukua minun tädilleni.
Vaimoni sen paremmin tietää, -- sehän kuuluu vaimoväelle.
KANA. Joko hän on ollut kauankin tuollainen.
KOTSHKAREV. Aivan pienestä pitäen.
KANA. Olisi tietenkin parempi, jos olisi viisaampi, mutta menee se
mukiin hömpsäpäinenkin, kunhan vain myötäjäiset ovat hyvät.
KOTSHKAREV. Hänellähän ei ole mitään perintöä.
KANA. Kuinka niin, no, entä kivitalo?
KOTSHKAREV. Kivitalo ainoastaan nimeksi. Mutta jos tietäisitte kuinka
se on rakennettu, seinät tehty yhdestä ainoasta tiilirivistä ja väliin
sitte sullottu kaikkea roskaa, muraa, lastuja y.m. rojua.
KANA. Mitä te puhutte?
KOTSHKAREV. Totta tietysti. Ettekö sitte tiedä, kuinka nykyisin taloja
rakennetaan? -- Kunhan vain saadaan pantatuksi, muusta ei välitetä.
KANA. Mutta eihän tämä talo ole pantattu.
KOTSHKAREV. Kuka teille sen on sanonut. Sepä se juuri on, että talo on
pantattu; eikä siinä kyllin sillä korkojakaan ei ole maksettu
kokonaiseen kahteen vuoteen. Ja senaatissa kaiken hyvän lisäksi
palvelee tytön veli, joka sekin himoitsee taloa, sellainen veijari tuo
velimies, että harvoin moista tapaa; omalta äidiltäänkin ottaisi
viimeisen paidan päältä, jumalaton.
KANA. Mutta naittaja-ämmähän puhui aivan toisin... Ah, sitä elukkaa,
hylkiötä... (Syrjään.) Mutta voipihan mies valehdella. Ämmä on tarkasti
tutkittava! ja jos hän todellakin... niin kyllä minä opetan sen sirkan
niin laulamaan, että ikänsä muistaa.
ANUTSHKIN. Sallikaa, että vaivaan teitä kysymyksillä. Minun täytyy
tunnustaa, että kun minä itse en osaa ranskaa, niin on sangen vaikeata
arvostella, osaako nainen sitä, vai eikö. Kuinka on talon emännän
laita?...
KOTSHKAREV. Ei sanaakaan!
ANUTSHKIN. Mitä sanotte?
KOTSHKAREV. Tiedän sen vallan hyvin. Hän opiskeli yhdessä vaimoni
kanssa kasvatuslaitoksessa, ja oli tunnettu laiskuri ja hölmö.
Ranskankielen opettaja oli pakotettu antamaan hänelle keppiä.
ANUTSHKIN. Ajatelkaa, että ensi näkemältä minussa heräsi jonkinlainen
aavistus siitä, ettei hän osaa ranskaa.
KANA. Hittoon ranska! Mutta tuo kirottu naittaja-ämmä. Ah, sitä
elukkaa, noita-ämmää! Jos te tietäisitte, miten hän kuvasi kaikki asiat
aivan kuin oikea taidemaalari, todellinen taidemaalari! "Talo,
sivurakennus, kiviperustuksella, hopealusikoita, rekiä, ei muuta kuin
istu ja ala ajella!" Romaaneistakin saa harvoin lukea sellaisesta
ylellisyydestä. Ai, sinä saappaanpohja!! joudu sinä vain minun
käsiini...