Samat ja Anutshkin.
ANUTSHKIN. Hyvä neiti, kenties minä tulen aikaisemmin kuin hyvä tapa
vaatii... (Huomattuaan toiset, huudahtaa ja kumartaa.) Palvelijanne!
KANA (Syrjään.) Mene hiiteen palvelijoinesi! Piruko sinutkin tänne toi,
senkin laihakoipi! (Ääneen.) No, hyvä neiti, päättäkää nyt. Olen
virkamies, joten minulla on vähän aikaa: -- "niin", tahi "ei?"
AGAFJA (Hämillään.) Ei tarvitse... ei tarvitse... (Syrjään.) En tiedä
mitä vastata.
KANA. Kuinka ei tarvita? Missä suhteessa ei tarvita?
AGAFJA. Minä en tarkoittanut mitään, en mitään... Enhän minä sitä...
(Kooten voimiaan.) Menkää matkoihinne!... (Syrjään, lyöden kätensä
yhteen.) Jumalani! mitä minä sanoin?
KANA. Kuinka "menkää matkoihinne?" Mitä merkitsee sananne: "menkää
matkoihinne?" Sallikaa minun kysyä, mitä te tarkoitatte?
(Panee kädet taskuunsa ja polkee jalkaansa uhkaavasti.)
AGAFJA (Katsoo häneen säikähtyneesti.) Ai, ai, hän lyö minua, lyö.
(Juoksee pois. Kana jää seisomaan suu auki. Arina Panteleimonovna
saapuu sisään huudon kuultuaan, katsoo Kanaan ja kirkaisee: Voi,
voi, hän lyöpi! ja juoksee pois.)
KANA. Mitä tämä nyt oikeastaan merkitsee! Onpa tämä koko juttu, totta
tosiaan!
(Ovikello soi ja eteisessä ääniä.)
KOTSHKAREV. No, tule nyt, tule, miksi sinä pysähdyit.
PODKOLESIN. Mene sinä edellä. Tulen heti, korjaan vain hiukan
valjaitani.
KOTSHKAREVIN ÄÄNI. Luikit taaskin pakoon.
PODKOLESIN. Enkä luiki! totta jumaliste en luiki!