Podkolesin ja Kotshkarev.
KOTSHKAREV. No, veliseni! Tämä on sellainen asia, jota ei saa
viivyttää. Lähtekäämme.
PODKOLESIN. Enhän minä ole vielä mitään päättänyt. Ajattelin vain
vähän...
KOTSHKAREV. Joutavia, joutavia! Elä vain joudu hämillesi. Minä naitan
sinut, niin ettet itse huomaa yhtään mitään. Lähdemme paikalla
morsiamen luo, ja saat nähdä kuinka kaikki käy nopeasti.
PODKOLESIN. No, se vielä puuttui! Lähteä paikalla!
KOTSHKAREV. Niin, miksikä ei, hyvänen aika, miksikä lykätä? Katso nyt
itsekin minkälaista on olla naimatonna. Tarkastappa huonettasi, missä
siivossa se on? Tuolla kiillottamaton kenkä, tuossa pesuamme, tuossa
kokonainen läjä poroa ja tupakkaa pöydällä, ja itse sitte makaa kuin
mikäkin vetelehtijä koko päivän kylkeäkään kääntämättä.
PODKOLESIN. Niin, se on totta. Mitään järjestystä minun luonani ei
tosin ole, tiedän sen itsekin.
KOTSHKAREV. Niin, mutta kun sinulla on vaimo, niin kaikki on toisin.
Silloin et tunne enää omaa itseäsikään, etkä mitään muuta: tuossa on
sinulla sohva, tuossa pieni koiranpenikka, tuolla lintunen häkissä,
kaikellaista askaretta... Ja arveleppa vielä -- sinä istut sohvalla
-- ja äkkiä tulee viereesi tuollainen pieni soma vaimon tepakka, oikea
perhonen, niin sievä, ja pienoisilla käsillään hyväilee, silittelee
sinua.
PODKOLESIN. No, hitto, kun tässä vain oikein ajattelee, niin löytyy
todellakin kätösiä, sellaisia puhtaita, valkoisia kuin maito.
KOTSHKAREV. Eikö muuta! Eikö niillä sitte muuta olisikaan kuin pienet
kätöset!... Kyllä, veliseni, niillä on, -- niin mitäpä siitä maksaa
puhuakaan, piru oikeastaan tiennee, mitä heillä ei olisi.
PODKOLESIN. No, jos minä nyt sinulle puhun totta, niin minua todellakin
miellyttää, kun vierelläni istuu kaunis nainen.
KOTSHKAREV. Siinä nyt näet. Nyt täytyy vain ryhtyä toimiin. Elä sinä
huolehdi mistään. Hää-ruuista ja kaikesta muusta minä pidän huolen.
Sampanjaa ei saa mitenkään olla vähempää kuin tusina, sano, mitä sano,
ei vähempää. Madeiraa myöskin puolitusinaa välttämättömästi.
Morsiamella on varmastikin kokonainen liuta tätejä ja kummeja, ja ne
eivät leikistä pidä. Entä Rheinin viini? No, jääköön se, eikö niin.
Niin, ja mitä sitte tulee päivällisiin, niin minulla, hyvä veli, on
tiedossani hovikokki, joka, peijakas, syöttää sinut niin täyteen, ettet
pääse paikaltasi nousemaan.
PODKOLESIN. Herran nimessä, sinähän käyt käsiksi sellaisella innolla,
että häiden luulisi jo olevan tuossa paikassa.
KOTSHKAREV. No, miksikä ei? Miksi ne lykättäisiin? Sinähän suostut?
PODKOLESIN. Minä? En... en vielä aivan kokonaan.
KOTSHKAREV. Siinä nyt ollaan! Vastahan juuri ilmoitit, että tahdot.
PODKOLESIN. Minä vain sanoin, että mukiinhan se menisi.
KOTSHKAREV. No, hyvänen aika! Päätimmehän lopullisesti koko asian...
Mitä! Eikö sinua sitte miellytä naimisessa olo, mitä?
PODKOLESIN. Kyllä.
KOTSHKAREV. No, mitä sitte tahdot? Mikä esteenä?
PODKOLESIN. Ei mikään. Tuntuu vain niin omituiselta...
KOTSHKAREV. Omituiselta?
PODKOLESIN. Niinpä kyllä. Ajattele itse: koko ikäni olen ollut
naimaton, ja nyt yht'äkkiä naimisiin.
KOTSHKAREV. No, no, no... Etkö häpeä? Ei, minä huomaan, että sinun
kanssasi täytyy puhua vakavasti. Puhun sinulle avomielisesti, kuten isä
pojalleen. No tarkastelehan itseäsi, tarkastele huolellisesti, kuten
esim. nyt katselet minua. No, mikä sinä nyt oikeastaan olet.
Sinullahan, pölkkypää, ei ole yhtään mitään merkitystä. Mitä varten
sinä elät. Katsopa peiliin: mitä sieltä näet. Tyhmän naaman. Et muuta.
Mutta kuvittelepa mielessäsi, että sinulla on lapsia, ei ainoastaan
yksi tai kaksi, vaan kenties kokonainen puolitusinaa, ja kaikki sinun
näköisiäsi, aivan kuin kaksi vesipisaraa. Nyt sinä olet yksin,
hovineuvos, ekspeditööri, tai aikaa myöten jokin osastonpäällikkö,
Jumala sinusta selon saanee, mutta, ajattele, että ympärilläsi häärii
pieniä ekspeditöörejä, sellaisia veijareita. Ne veitikat ojentavat
sinulle pienet kätösensä, nykivät sinua, repivät parrasta, ja sinä vain
heille koiran tavoin haukahtelet ja äriset: hau, hau, hau, urrr! No,
sanopa, voitko löytää jotakin parempaa.
PODKOLESIN. Lapsethan ovat niin vallattomia: tärvelevät kaikki,
heittelevät paperit hujan hajan.
KOTSHKAREV. Antaa heidän telmiä. Nehän ovat kaikki sinun näköisiäsi. Ja
se se tässä juuri on pääasia.
PODKOLESIN. Mutta on se itse asiassa mukavaakin, hitto vie: semmoinen
tyllerö, lepertelijä, penikka ja aivan sinun näköisesi.
KOTSHKAREV. Tietysti mukavaa ja lystillistä, tietysti. No, lähdetäänpä
sitte.
PODKOLESIN. Kenties lähdetään.
KOTSHKAREV. Stepan hoi! Anna joutuin herrasi puku.
PODKOLESIN (Pukeutuu peilin edessä.) Minä ajattelen, että eiköhän
pitäisi olla valkoiset liivit päällä.
KOTSHKAREV. Joutavia. Se on aivan samantekevä.
PODKOLESIN (Pannen kaulusta kaulaansa.) Kirottu pyykkäri. On niin
huonosti laittanut kaulukseni, etteivät pysy mitenkään. Sinä, Stepan,
sano hänelle, että jollei hän, senkin tyhmyri, osaa silittää
paremmaksi, niin kyllä minä löydän toisen. Sulhastensa kanssa se
varmaankin kuluttaa aikansa, kun ei jouda silittämään kunnollisesti.
KOTSHKAREV. Jätä nyt, hyvä veli, ja joudu. Kylläpä sinä kuhnustelet.
PODKOLESIN. Heti, heti. (Panee hännystakin päälleen ja istuutuu).
Kuulepa, Ilja Fomitsh, tiedätkö mitä? Menepä sinä yksinäsi!
KOTSHKAREV. Mitä nyt: oletko tullut hulluksi. Minäkö yksin. No, kuka
tässä menee naimisiin, sinäkö vai minä?
PODKOLESIN. Minua ei todellakaan haluta nyt lähteä, jätetään mieluummin
huomiseen.
KOTSHKAREV. Onko sinulla hituistakaan järkeä? Oletko pöllö? Mies on
aivan valmis lähtemään, ja yhtäkkiä ei lähdekään. No, sanoppa, ole
hyvä, etkö sinä ole sika, etkö ole konna tämän jälkeen?
PODKOLESIN. No, mitä sinä haukut? Mistä syystä? Mitä olen tehnyt
sinulle?
KOTSHKAREV. Pöllö, täydellinen pöllö, sen tulee jokainen sanomaan
sinulle vasten naamaasi. Tyhmä kuin pässi, aivan kuin pässi, vaikka
onkin ekspeditööri. -- Ja miksi minä sitte ponnistelen. Sinun eduksesi
tietysti. Vievät palan aivan suusta. Ja tämä vain makailee, kirottu
poikamies. No, sanoppa minkä näköinen sinä olet? -- Viheliäinen nahjus,
sanoisinpa mikä sinä olet, mutta ei ole säädyllistä sanoa. Ämmä,
pahempi ämmää!
PODKOLESIN. Ja sinä sitte olet hyvä. (Puoli-ääneen.) Oletko järjissäsi.
Palvelijan läsnäollessa sadattelee, ja vieläpä sellaisilla
nimityksillä. Ei voinut etsiä toista paikkaa!
KOTSHKAREV. Kuinka sinua voi olla sättimättä, sano, ole niin hyvä?
Kellä riittää kärsivällisyyttä olla sinua sättimättä. Kuten kunnon
miehen tuleekin tehdä, päätti mennä naimisiin, menetellen siinä aivan
järkevästi, ja yhtäkkiä menettää järkensä, tollo.
PODKOLESIN. No, riittää, minä lähden matkaan -- mitä sinä huudat.
KOTSHKAREV. Lähden! Tietysti, mikäpä tässä muu auttaisi kuin lähteä.
(Stepanille). Tuo hänelle hattu ja palttoo.
PODKOLESIN (Ovella.) Oletpa sinä todellakin omituinen ihminen. Sinun
kanssasi on mahdotonta tulla toimeen. Sättii toisen pahanpäiväiseksi
ilman aihetta, ilman minkäänlaista syytä. Ei osaa lainkaan käyttäytyä.
KOTSHKAREV. No, en minä nyt enää riitele.
(Molemmat menevät.)