Ritulan talo oli suuren kylän laiteella. Se ei ollut mikään kuuluisa
rikas, mutta ei rutiköyhäkään. Sen isäntäväki kuului tuohon vakavaan
kristillismieliseen suuntaan, joka on niin kauan kunnialla kansaamme
pystyssä pitänyt. Heillä oli vain kaksi lasta, poika ja tyttö; pojan
nimi oli Leonart, mutta häntä sanottiin sekä kylän kesken että kotona
lyhemmittäin vain Nartiksi. Sisaruksista oli Nartti vanhin; tyttären
nimi oli Siina.
Näitä lapsiaan vanhemmat koettivat kasvattaa parhaan taitonsa mukaan
Jumalan pelvossa. Jok'ikinen päivä piti lasten lukea joku määrätty
kappale raamatusta, ja vanhemmat kokivat sitä sitten selittää ja heidän
mieliinsä painaa. Sitäpaitsi viljeltiin Ritulassa paljon muutakin
kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Näiden avulla pääsivät Nartin ja Siinan
henkiset voimat jo aikaisin kehittymään.
Lapset olivatkin siivoja, hiljaisia ja tottelevaisia, eivätkä koskaan
panneet vanhempiensa tahtoa vastaan.
Näin tavoin kului aika niin, että Nartti oli kahdenkymmenen- ja Siina
seitsemäntoistavuotias. Nartista oli sukeentunut kookas, voimakas ja
uljas nuorukainen; sitävastoin ei luonto ollut Siinalle jakanut noita
lahjojaan niin suuressa määrässä. Ensi näkemältä teki hän kaikkiin
vastenmielisen vaikutuksen. Hiusmarto oli melkein liian matalalla, nenä
lähti liian jyrkästi otsasta ja aivan tarpeettomasti oli se noussut
korkeaan kyömyyn. Hipiäkään ei ollut semmoinen kuin sen monen mielestä
olisi pitänyt olla. Jotenkin mustantymperä se oli ja sen himmeän verhon
seasta rusotti hieman jonkunmoista punaa. Mutta tarkemmin katsoessa
näytti hänen hipiänsä siltä kuin hienonhieno läpikuultava samettinukka
olisi sen peittänyt. Vartalo hänellä oli solakka ja hento ikäänkuin
kaikkein hienoimmista pontimista kokoonpantu. Hänen käyntinsä oli
notkeata ja sulavaa ja niin keveätä, ettei hänen askeltensa ääntä
kuulunut; olisi luullut jonkun hengen siinä liihoittelevan.
Kun hän jotakin puhui, oli ääni hienoa, sulavaa ja hiljaista; se
kuulosti melkein kuiskutukselta.
Nuorison joukossa oli Siina ujo ja kartteleva. Hän haki aina jotakin
syrjäistä soppea ja siellä hän yksinään istua nuhjusteli, välittämättä
muiden nuorten hommista ja riennoista yhtään mitään. Mutta mitä enemmän
toiset nuoret saivat seurustella hänen parissaan, sitä enemmän kiintyi
heidän huomionsa häneen. Sattuiko joku häntä puhuttelemaan, herätti
oitis hänen pehmeä, kuiskuttava äänensä myötätuntoisuutta, mutta sitäkin
enemmän hänen järkevät ja täsmälliset vastauksensa. Jos hän jossakin
liikkui, olivat kaikkien silmät kääntyneet katsomaan tuota lyhyenläntää
solakkaa, hentoa ja notkeaa olentoa.
Ei ollut kulunut vielä täyttä vuottakaan siitä, kun Siina ilmestyi
nuorison joukkoon, ennenkuin kaikki kylän nuorukaiset olivat
ehdottomasti kiintyneet häneen. Eivät nuorten leikit ja kisat olleet
mistään kotoisin, ellei Siina ollut joukossa. Sattuiko hän joskus
jäämään niistä pois, tunsi jokainen nuori mies salaista kaipuuta
sydämessään.
Kerran tuli toisesta pitäjästä eräs pulska, keikarimainen nuori mies
käymään Lenulan pitäjässä. Hän oli hyvin itsetietoinen paremmuudestansa
ja etevämmyydestänsä muiden nuorten miesten suhteen. Tämä tieto määräsi
hänen käytöksensä muita kohtaan. Hän oli röyhkeä ja suulas puheissansa,
eikä suinkaan kaikesti punninut sanojansa, olipa muiden mieli musta tai
valkea.
Pyhäpäivä oli. Heti kylään tultuansa haki hän nuorison seuraa. Siellä
oli hän suuna, päänä, eikä näyttänyt välittävän kenestäkään vähän
vähääkään, hölisi ja lausui vain arvosteluita kaikista, mitä hänen
päähänsä sattui pöllähtämään. Kylän nuoriso oli hämmästyksissään
tuommoisesta käytöksestä. Salaperäisesti silmäilivät he toisiaan, ja jos
jollakin oli toiselle jotakin sanomista, teki hän sen kuiskaamalla.
Joukossa oli tietysti Ritulan Siinakin. Kun keikari hänet huomasi, astui
hän Siinan eteen.
»Äkkimakea sinä olet», sanoa mällisti hän Siinalle vasten silmiä
vähääkään häikäilemättä.
Kalman kalpeaksi kävi Siina, ja kaikki muutkin hämmästyivät
sanomattomiksi, vilkaisten toisiansa silmiin. Keikari käänteli vaan
itseänsä pöyhkeänä kuin kukko rikkatunkiolla.
Kun ensimäinen hämmästys oli mennyt ohi, sanoi Siina hiljaisella
sointuvalla äänellä:
»Miksikä te niin sanoitte? Sanokaa minkä tähden minä olen äkkimakea...
Olkaa hyvä... Itsenikin olisi varsin hyvä tietää, minkä vuoksi minä olen
äkkimakea...»
Tämän jälkeen lähti Siina notkein, hennoin askelin kävelemään keikarin
edestä toisten luo.
»Kyllä on melkein hävytöntä tuolla tavalla esiintyä, semminkin nuorta
neitosta kohtaan», sanoi joku kylän pojista.
Yleinen nurina kuului nuorison joukosta.
»Minä teen mitä tahdon, enkä välitä kenestäkään yhtään mitään», sanoi
keikari uhmaillen.
»Sanotteko niin! Mutta jos semmoisia mielipiteitä kannatatte, niin on
paras, että poistutte seurastamme, sillä me emme aio sallia, että
tuommoisia hävyttömyyksiä viskataan aiheettomasti viattomia ja
kunniallisia ihmisiä vastaan», sanoi eräs roteva nuorukainen, astuen
samassa keikarin eteen.
Tämä, toisesta pitäjästä kotoisin oleva Räimälän rikkaan talon ainoa
poika, joutui nyt itsekin hämilleen. Hän huomasi, ettei täällä
käynytkään laatuun rikkautensa ja etevämmyytensä nojalla pilkata ja
ylönkatsoa ihmisiä. Hän kävi hiljaiseksi ja ujoksi, eikä vähään aikaan
lausunut ainuttakaan sanaa. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: »Minä
satuin sen ajattelemattomasti sanomaan.»
»Ei koskaan pidä ajattelemattomasti semmoisia sanoja suustaan päästää...
Ihminenhän Siinakin on ja paraitapa onkin», sanoi poika.
Tuo kohtaus oli saanut nuorison niin hämilleen ja raskasmieliseksi,
ettei heidän haluttanut seurustelua enää jatkaa, vaan he erkanivat ja
itsekukin meni kotiinsa.
Räimälän Kaalu ei tiennyt mitä tehdä. Ei hän kehdannut seurata nuoria,
kun nämät lähtivät pois, vaan ypö yksikseen hän jäi nyt miettimään
tilaansa.
Hänen sydäntänsä kaiveli kovasti, kun hän oli tullut noin suuresti
nolatuksi.
Oikeastaan oli hänellä muutakin asiaa, ei ainoastaan kyläilemisen halu.
Hän oli tullut naimiskauppaa hieromaan rikkaan Piirolan Hiljan kanssa ja
sitä tarkoitusta varten aikoi hän viipyä Lenulassa useita viikkoja.
Hilja oli kylän parhaita tyttöjä. Hän oli kookas ja kaikin puolin pulska
ihminen. Luonteeltaan oli hän tunnettu sävyisäksi ja muuten siveäksi
käytökseltään. Hän oli rotevaliikkeinen ja sangen kätevä kaikissa
naisten töissä; hän oli Siinan parhaita ystäviä.
Kun Piirolan Hiljakin oli tuossa nuorisojoukossa ja kun tuossa
ensimäisessä kohtauksessa noin nolosti kävi, ahdisti Kaalun sydäntä
kovin. Hän ei ollut Hiljaa koskaan ennen tavannut; tämä oli vasta
tunnustelukohtaus. Hiljaa miellyttääkseen oli hän etevämmyyttään, tuota
pöyhkeilemistään ja keikaroimistaan harjoittanut, mutta se menikin päin
mäntyyn; selvästi oli hän huomannut, kuinka Hiljan otsa rypistyi tuon
viimeisen tapauksen jälkeen.
Siinä istui Kaalu nyt yksinään miettien ajattelemattomuuttaan ja kovaa
onneaan. Näinköhän hänen piti tyhjin toimin ja suurella häpeällä palata
kotiinsa? Kaalusta tuntui siltä, että Piirolan suuret rikkaudet
luiskahtivat aivan hänen ohitsensa ja kaikki tämä hänen oman tyhmyytensä
takia. Surulliset ajatukset vaivasivat nyt Kaalua.
Vihdoin hän päätti, ettei hän asiaa siihen heitä, vaan koettaa sen saada
perille ajetuksi. Hän lähti kävelemään kestikievariin, johon hän otti
majapaikan, sillä ei hänen mielestään sopinut Hiljan kanssa tuon
kovanonnen tapauksen perästä suoraa päätä mihinkään tuumiin ryhtyä.
Viikkokaudet käveli nyt Kaalu kylillä. Kun hän sattui tapaamaan jonkun
nuorukaisen tahi neitosen, tekeytyi hän niin kohteliaaksi kuin suinkin
mahdollista. Hän tervehti heitä ystävällisesti ja puheli heille mitä
imartelevimmin. Näin tavoin tahtoi hän voittaa takaisin, mitä hän
töykeydellänsä oli menettänyt.
Eräänä iltana kävi niin, että Ritulan Siina kauppamieheen mennessään
tuli tiellä Kaalua vastaan. Jo kaukaa tunsivat molemmat toisensa ja
kummankin sydän rupesi kovasti pamppailemaan. Kevyenä ja notkeana tulla
hipsutteli Siina solvailijaansa vastaan. Mutta jo kaukana kohotteli
Kaalu lakkiaan ja kumarrellen sanoi hyvän päivän. Kun he tulivat
vastakkain, tarttui Kaalu Siinan käteen ja pyysi anteeksi tavatonta
käytöstänsä häntä kohtaan. Siinan käsi hieman vapisi, mutta Kaalun
mielestä se tuntui niin pehmoiselta ja lämpöiseltä.
»Mitäpä siinä on anteeksi annettavaa -- enhän voi olla parempi kuin
olen, eikä se ole minun vikani», sanoi Siina melkein kuiskaavan
hiljaisesti.
Tähän ei Kaalulla ollut mitään sanomista, sillä mikään lauselma ei
tuntunut sopivan tuohon Siinan terävään muistutukseen.
Niin he erkanivat, mutta kauan katseli Kaalu Siinan jälkeen, joka
keveänä mennä liihoitteli tietä eteenpäin.
Tuo kohtaus kävi niin kipeästi Kaalun sydämeen, ettei hän voinut enää
vierailujaan sinä päivänä jatkaa. Hän palasi majapaikkaansa ja koko
yöntienooksi oli Kaalulle päänvaivaa tuon yksinkertaisen kohtauksen
vuoksi.
Ensi pyhänä kokoontui kylän nuoriso erääseen taloon, ja sinne ohjasi
Kaalukin askeleensa. Ujona ja ystävällisenä ilmeni hän heidän seuraansa,
jopa niin ujona, että toisien täytyi kehoittaa häntä tulemaan
ovipielestä peremmäksi. Näyttipä siltä kuin Kaalusta olisi kaikki
paremmuutensa tunne kadonnut. Seurustelu kävikin laatuun, sillä ei nyt
ollut mitään semmoista, joka olisi ristiriitaisuutta ja hankaluuksia
nuorison kesken synnyttänyt. Kaaluakin kohtelivat kaikki ystävällisesti
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä koko viimepyhäisestä
rettelöstä lausuttu sanaakaan. Siina ja Hilja seurustelivat myös Kaalun
kanssa; kaikki näytti unhoittuneen.
Räimälän talo oli Piirolassa hyvissä kirjoissa rikkautensa takia --
mikseikäs, sillä kyllähän rikkaat toisensa tuntevat --; hyvissäpä sen
ainoa perillinenkin.
Kun Kaalu eräänä päivänä ilmestyi Piirolaan, otettiin hänet sangen
ystävällisesti vastaan. Isäntäväki vei hänet heti vierashuoneeseen,
syöttivät, juottivat ja hoitivat vierasta niinkuin parhaiten taisivat.
Isäntä oli aina vieraan parissa, kysellen häneltä yhtä ja toista
Räimälän talouden asioista, samalla ilmoitellen sitä ja tätä omasta
taloudestansakin. Paljon tuli siinä ilmi asioita molemminpuoliseksi
suureksi tyytyväisyydeksi.
Hyvä oli alku, mutta Hilja näytti vaan kylmältä ja yhtäkaikkiselta. Ei
hän monasti silmää näyttänyt, ja jos Kaalu yritti hänelle jotakin puhua,
vastasi hän vaan lyhyesti ja meni pois.
Vanhukset kehoittivat Kaalua jäämään taloon yöksi, mutta hän ei voinut
sitä tehdä, semminkään kun Hilja näytti niin kylmältä. Kaalu lähti
majapaikkaansa, mutta isäntäväki pyysi häntä pistäymään toiste talossa.
Vanhukset eivät halunneet mitään sen paremmin, kuin että he olisivat
saaneet tyttärensä naitetuksi niin kuuluisaan ja rikkaaseen taloon. He
taivuttelivat ehtimiseen tytärtään siihen suuntaan, kehuskellen sitä
onnea, mikä siitä seuraisi. Eikä Hilja olisi juuri vastenmielinen
ollutkaan tuohon tuumaan, ellei olisi ollut tuota kohtausta Ritulan
Siinan kanssa. Se halvensi paljon Kaalua hänen silmissään ja hän piti
koko miestä tyhmänä ja tunnottomana pöyhkeilijänä.
Kaalu rupesi nyt tiheämmin käymään Piirolassa, ja vanhukset
taivuttelivat väliaikoina Hiljaa. Vihdoin kesyttyi Hilja siihen määrään,
että hän kohteli Kaalua paremmin. Asia kehittyi siten, että kihlajaiset
päätettiin pitää parin viikon päästä.
Kaalu ilostui nyt niin tästä uuden onnensa koittehesta, että hän jäi
vielä viikoksi Lenulaan. Kun hän useinkin oleskeli yksin majapaikassaan,
pyöri hänen mielessään Ritulan Siina. Hän haki Siinan seuraa ja väliin
kävi hän tämän kotonakin, vaikka hän muutoin enimmiten oleskeli
Piirolassa Hiljan parissa. Mutta mitä useimmin Kaalu seurusteli Siinan
luona, sitä enemmän alkoi tämä miellyttää häntä. Hiljassa ei ollut sitä
hentoa ja sulavaa notkeutta, kuin Siinassa. Entäs sitten se vieno ja
heläjävä, hieman värähtelevä ääni ja järkevä puhetapa, joka kaunisti
Siinaa. Ritulan talossa vallitsi kaikkialla hyvä puhtaus ja järjestys,
mutta erittäinkin Siinan huone oli niin siisti ja aistikkaasti
järjestetty, että näytti siltä kuin se olisi itsestään semmoiseksi
muodostunut.
Piirolassa sitävastoin vallitsi tavallinen arkipäiväinen siivo, eikä
Hiljan kamari ollut sen aistikkaampi kuin muutkaan huoneet.
Kun Kaalu vertaili näitä näkökohtia toisiinsa, havaitsi hän niissä
suuren eron. Kaikki tämä ja Siinan aistikas vaatteus vaikutti sen, että
Kaalu rakastui Siinaan korvia myöten. Ei Siina nyt näyttänyt Kaalusta
ensinkään »äkkimakealta.»
Kaalun käyntiretket Ritulassa tihenivät tihenemistään. Iltamilla teki
hän Siinan kanssa pitkiä kävelyretkiä, sillä Siina ei tahtonut kieltää
Kaalulta ihmisellistä kohtelua. Kerran kävi tämmöisellä retkellä niin,
että Kaalu yhtäkkiä pysähtyi Siinan eteen. Molemmat seisahtuivat. Kaalu
katsoi kiinteästi Siinaa silmiin ja otti häntä kädestä kiinni.
Ehdottomasti takaantui Siina pari askelta ja näytti hyvin
hämmästyneeltä. Samassa vetäisi hän kätensä pois Kaalun kädestä.
»Minun sydämelläni on eräs asia, joka siellä raskaasti painaa», sanoi
Kaalu.
»Mikäs se sitten olisi?» sanoi Siina, tarkistaen kuuloaan ja
huomaavaisuuttaan.
»Asia on sitä laatua, etten tiedä, uskallanko sitä ensinkään sanoa.»
»Olisi sitten ollut paras, ett'ette olisi ollenkaan sitä ilmoittanut»,
sanoi neito.
»Mi-mi-nä ra-kastan teitä sydämestäni», änkytti Kaalu.
Siina kalpeni, vetääntyi taammaksi, eikä voinut vähään aikaan virkkaa
mitään.
»Kuinka te rohkenette semmoista sanoa? Te, jolla on jo melkein kihlattu
morsian. Te, joka olette minua niin suuresti pilkannut ja halveksinut.
Luuletteko, että naisen sydän on teidän leikkikalunne, jonka kanssa
saatte menetellä niinkuin haluttaa. Teillä on häilyvä sydän, joka ei
pidä mitään pyhänä, eikä minua haluta sitoa kohtaloani niin horjuvaan
mieheen. Hävetkää toki vähän ja menkää morsiamenne luo ja pitäkää pyhänä
liittonne, jonka kerran olette solmineet», sanoi Siina.
Kaalu oli niinkuin puusta pudonnut. Hän luuli kuvitellun etevämmyytensä
nojalla olevansa oikeutettu saamaan kenen tytön suostumuksen hyvänsä. Ja
nyt tuo Ritulan hento tyttö antoi hänelle rukkaset.
Äänetönnä lähtivät he kävelemään Ritulaa kohden. Kartanoon vievälle
portille tultuaan ojensi Kaalu kätensä hyvästijätöksi Siinalle, ja
äänetönnä puristi tämä hieman Kaalun tarjottua kättä.
Kaalu lähti nyt tallustelemaan Piirolaa kohden, mieli syttäkin
mustempana.
Sinne tultuaan oli hän vähäpuheinen ja jörömäinen. Tämän huomasi talon
väkikin ja he ihmettelivät, mikä on mahtanut sulhasmiehelle tulia, kun
hänessä on tapahtunut sellainen mielenmuutos.
Niine puheineen lähti Kaalu pötkimään oitis kotimatkalle Räimälään,
Monenlaisia mietteitä pyöri nyt hänen päässään ja mieli oli apeana.
Kuitenkin lohdutteli hän itseänsä sillä, ettei toki Hiljan tietoon
tulisi hänen seikkailunsa Ritulan Siinan kanssa. Niin muodoin olisi
hänellä jäljellä Piirolassa turvapaikka, mihin olisi hyvä paeta
tappionsa jälkeen; olihan siellä hänellä melkein kihlattu morsian.
Kun määräaika oli kulunut, ajoi Kaalu puhemiehen kanssa korskuvalla
hevosella Piirolaan kihlajaisia viettämään. Heti kartanolle tultua
huomasi Kaalu, etteivät asiat ole enää niinkuin ennen. Vieraita ei tultu
kartanolle vastaanottamaan, eikäpä hevostakaan riisumaan eikä talliin
viemään; itse he saivat hevosen riisua ja sitoa omiin rattaihinsa
kiinni. Sitten he astelivat perheentupaan. Isäntä ja emäntä tulivat
vieraita tervehtimään ja veivät heidät kamariin. Kun kahvit oli juotu ja
tupakat pantu, alkoi puhemies esitellä asiaansa.
»Tämä meidän pitäjän uljain ja rikkain poika on katsonut hyväksi tulla
kainaloiseksi kanakseen valitsemaan teidän kultanuppustanne ja pyytää
nyt teiltä hänen kättään.»
»Me olemme antaneet täyden vallan tyttärellemme, tehköön hän itse kuinka
tahtoo», sanoi tytön isä kylmänvoittoisesti.
»Kun asiat niin lienevät, niin olkaa hyvät ja kutsukaa Hilja tänne»,
pyysi puhemies.
Mutta Kaalu kävi yhä kalpeammaksi. Ujostellen tuli Hilja huoneeseen. Hän
seisahtui ovipieleen ja oli tavallista punaisempi.
»Käypäs istumaan tänne peremmäksi, Hilja. Meillä olisi sinulle vähän
asiaa», kehoitti puhemies.
»Pysynpä minä tässäkin», sanoi Hilja ujosti.
»Me olemme tulleet tänne perustelemaan ennen solmituita asioita ja
tuomaan sinulle tämän uljaan nuorukaisen kihloja. Talon ja pojan tunnet
jo ennestään, ettei minun tarvitse enää niitä ruveta selvittelemään»,
tuumaili puhemies.
Kihlat olivat kamarin pöydällä. Niitä oli kaksi isoa silkkisaalia, kolme
vankkaa kultasormusta ja naisen kultakello. Nämät otti puhemies käteensä
ja tarjosi niitä Hiljalle.
»Joko te olette asianne suorittanut Ritulan Siinan kanssa?» sanoi tyttö
pisteliäästi, eikä ottanut kihloja vastaan.
»Minä kyllä en ymmärrä, mitä nuot sanat tarkoittavat, mutta ota vaan
nämät kihlat vastaan ja päätetään kaupat. Minä takaan, ettet lyö kättäsi
poroon, kun pääset tämän Räimälän Kaalun kanssa elämäsi päiviä
viettämään», koki puhemies puhella, saadakseen asiansa hyvään loppuun.
»En ikinä, sillä olen huomannut, että koko mies on tyhjä kerskailija ja
pöyhkeilijä, joka luulee saavansa naissydämen kanssa leikitellä kuinka
kulloinkin haluttaa», sanoi neito ja pujahti samassa ovesta ulos.
Kaalusta tuntui siltä kuin kokonainen jäävuori olisi paiskattu hänen
sydämeensä. Kaukaan aikaan ei hän kyennyt puhumaan mitään, ja
hämilläänpä oli puhemieskin.
»Mikähän lienee Hiljalle tullut, kun hän on niin muuttunut?» sanoi Kaalu
vihdoin ja kohautti vähän itseään.
»Mitä tuo lienee tuolta Ritulasta kuullut; kuului hän jotakin puhuvan
'äkkimakeasta', parempansa moninkertaisesta solvaisemisesta ja jotakin
semmoista, jota en täydellisesti ymmärtänyt», sanoi Piirolan isäntä.
Nolona lähti nyt sulhasväki pois, eikä siinä pitkiä hyvästijättöpuheita
pidetty; kylmä, mykkä kädenanto vain, siinä kaikki.
Kun Piirolan Hilja ja Ritulan Siina tapasivat sen jälkeen ensi kerran
toisensa, itkivät he sylitysten kauan aikaa, sillä heidän sydämessään
tuntui siltä kuin he olisivat suuresta vaarasta pelastuneet.