»John Edward, sir? Olen todella unohtanut sen. En voi nyt tällä
hetkellä sanoa, onko hän kahden ja kahden kuukauden vai kahden ja
viiden kuukauden vanha. Jompikumpi se on.»
»Älkää huoliko vaivata muistianne sillä», vastasi isä äärettömän
suvaitsevaisesti. (»Sielunvoimat alkavat nähtävästi rappeutua — vanha
mies ruostuu sellaisessa elämässä, jota hän viettää.»)
Kuta enemmän tällaisia havaintoja hän kuvitteli tekevänsä vanhasta
Nandysta, sitä enemmän hän näytti pitävän ukosta; kun hän sitte
teen jälkeen nousi tuolistaan sanoakseen hyvästi vanhalle
eläkkeennauttijalleen, joka arveli ajan kuluneen niin, että oli
lähdettävä, koetti hän näyttää mahdollisimman ylevältä ja ryhdikkäältä.
»Me emme nimitä tätä shillingiksi, Nandy, ymmärrättehän», sanoi hän
pistäen kolikon hänen käteensä. »Me nimitämme sitä tupakaksi.»
»Kunnioitettu sir, kiitän teitä. Ostan sillä tupakkaa. Kiitoksia miss
Amylle ja miss Fannylle, saan toivottaa teille hyvää yötä. Toivotan
teille hyvää yötä, mr Clennam.»
»Ja muistakaa, ettette unohda meitä, Nandy», sanoi isä. »Teidän pitää
tulla takaisin, muistakaa se, kun teillä vain on vapaa iltapäivä. Ette
saa olla ulkona käymättä meillä, tulemme muuten kateellisiksi. Hyvää
yötä, Nandy. Kulkekaa hyvin varovasti portaissa, Nandy, ne ovat kovin
epätasaiset ja kuluneet.» Näin sanoen seisoi hän portaiden yläpäässä,
katsoen, että ukko pääsi onnellisesti alas; ilmestyttyään taas takaisin
huoneeseen sanoi hän juhlallisen tyydytyksen ilme olennossaan:
»Surullinen näky tämä, mr Clennam, vaikka on lohdullista tietää,
ettei hän tunne sitä itse. Poloinen on kurja raunio vain. Itsetunto
on murtunut ja mennyt — murskana — puserrettu ulos hänestä, sir,
täydellisesti.»
Clennam, jolla oli omat syynsä jäädessään vielä taloon, vastasi minkä
kykeni näihin mietelmiin ja seisoi niiden lausujan kanssa ikkunan
luona, sillä välin kun Maggy ja hänen pikku äitinsä pesivät teekaluston
ja panivat sen pois. Hän näki, kuinka hänen kumppaninsa seisoi
ikkunassa kuin mikäkin kohtelias ja ystävällinen ruhtinas ja että joka
kerta, kun joku hänen pihalla hihkuvista alamaisistaan katsahti ylös ja
tervehti, hänen vastauksensa oli melkein kuin siunaus.
Kun Pikku Dorrit oli istunut työnsä ääreen pöydän luo ja Maggy
niinikään oman työnsä ääreen vuoteen viereen, alkoi Fanny tehdä
lähtövalmistuksia, sitoen hattua päähänsä. Arthur, jolla yhä oli
omat syynsä, jäi vielä sinne. Silloin ovi aukeni ilman koputusta,
ja mr Tip astui sisään. Hän suuteli Amya, kun tämä riensi häntä
vastaan, nyökäytti päätänsä Fannylle samoin kuin isälleenkin, mulkoili
vieraaseen tervehtimättä häntä sen enempää ja istuutui.
»Tip, rakas», sanoi Pikku Dorrit lempeästi, hämmästyen tämän käytöstä,
»etkö näe —»
»Kyllä näen, Amy. Jos tarkoitat sitä, että teillä täällä on vieras —
niin, jos tarkoitat häntä», vastasi Tip, heilauttaen kiivaasti päätänsä
Clennamin puolisen olkapäänsä yli, »niin kyllä näen».
»Eikö sinulla ole muuta sanottavaa tähän?»
»Ei ole. Ja otaksun», lisäsi tämä ylpeä nuori mies hetken vaiti
oltuaan, »että vieras ymmärtää minut, kun ilmoitan, ettei minulla ole
muuta sanottavaa. Lyhyesti, otaksun vieraan ymmärtävän, ettei hän ole
kohdellut minua herrasmiehenä.»
»Sitä en ymmärrä», vastasi puhuteltu vihattava henkilö tyynesti.
»Ettekö? No, tehdäkseni asian selväksi teille, niin pyydän huomauttaa,
että kun lähetän mielestäni sopivin sanoin lausutun pyynnön, hartaan
pyynnön, hienotunteisen pyynnön jollekin henkilölle, anoen pientä,
lyhytaikaista lainaa, jonka hän helposti saattaa antaa — huomatkaa,
helposti! — ja kun tämä henkilö kirjoittaa minulle pyytäen anteeksi,
ettei voi täyttää pyyntöäni, niin arvelen, ettei hän ole kohdellut
minua herrasmiehenä.»
Marshalsean isä, joka vaitiollen oli silmäillyt poikaansa, oli tuskin
kuullut tämän lauseen, kun hän vihaisena aloitti:
»Kuinka uskallat —» Mutta hänen poikansa keskeytti hänet.
»No, älä kysy minulta kuinka uskallan, sillä se on vain hölynpölyä.
Mitä siihen käytökseen tulee, jota katson sopivaksi noudattaa tätä
henkilöä kohtaan, niin pitäisi sinun olla ylpeä siitä, että osoitan
sopivaa itsetuntoa.»
»Niinpä luulisin!» huudahti Fanny.
»Sopivaa itsetuntoa!» toisti isä. »Niin, sopivaa itsetuntoa,
kohtuullista itsetuntoa. Olemmeko joutuneet niin pitkälle, että poikani
opettaa minulle — _minulle_ — itsetuntoa!»
»No niin, älkäämme kinastelko tästä asiasta, isä, älkäämme riidelkö
siitä. Olen aivan selvillä siitä, että tämä henkilö tässä ei ole
kohdellut minua herrasmiehenä. Ja sillä hyvä.»
»Mutta se ei ole sillä hyvä, sir», vastasi isä. »Se ei saa olla sillä
hyvä. Sinä olet muka selvillä siitä? Sinä muka selvillä siitä!»
»Niin olen. Ei sitä kannata noin vatkutella!»
»Se kannattaa», vastasi isä vimmastuneena, »sillä sinulla ei ole
oikeutta olla selvillä asiasta, joka on hirviömäinen, joka on —
siveetön, joka on — hm —kuin isänmurhaa. Ei, mr Clennam, sir, älkää
pyytäkö minua vaikenemaan; tässä on kysymyksessä — hm — yleinen
periaate, joka voittaa — hm — vieraanvaraisuudenkin vaatimukset.
Minä vastustan poikani väitettä. Minä panen — hm — henkilökohtaisen
vastalauseeni sitä vastaan.»
»Mitä se sinuun kuuluu,-isä?» kysyi poika olkansa takaa.
»Mitäkö kuuluu, sir? Minulla on itsetunto, joka ei siedä sitä. Niin»,
hän otti taas nenäliinan taskustaan ja pyyhki kasvojaan, »se solvaa ja
loukkaa minua. Otaksukaamme, että minä itse jonkun kerran — hm — tai
joitakuita kertoja olen kirjoittanut ‒ hm — pyynnön, sopivin sanoin
lausutun pyynnön, hienotunteisen pyynnön, hartaan pyynnön jollekulle,
anoen pientä tilapäistä lainaa. Otaksukaamme, että tämän henkilön olisi
ollut varsin helppo myöntää laina eikä hän kuitenkaan tehnyt sitä, vaan
pyysi anteeksi. Tuleeko silloin oma poikani sanomaan, ettei minua ole
kohdeltu herrasmiehen tavoin ja että — hm — minä olen alistunut siihen?»
Hänen tyttärensä Amy koetti rauhoittaa häntä, mutta hän ei tahtonut
mistään hinnasta rauhoittua. Hän sanoi itsetuntonsa olevan loukatun
eikä sietänyt sitä.
Pitikö hänen oman poikansa tulla sanomaan hänelle tämä vasten kasvoja,
hänen omassa kodissaan? Hänen oman verensä puoleltako hänelle piti
tulla tällainen nöyryytys?
»Sinä olet itse vetänyt tuon nöyryytyksen päällesi, isä, ja olet
tahallasi heittäytynyt kaiken tämän vääryyden uhriksi», vastasi nuori
herra äreästi. »Se, mitä minä olen pitänyt selvänä, ei kuulu sinuun
ensinkään. Se, mitä sanoin, ei liikuta sinua vähääkään. Miksi sinä
sekaannut toisten ihmisten asioihin?»
»Minä väitän, että se kuuluu minuun hyvinkin paljon», vastasi isä.
»Minä tahdon huomauttaa sinulle, että isäsi — hm — aran — hm — ja
omituisen aseman jo pitäisi tukkia sinun suusi, sir, ellei mikään muu
voi tehdä sitä, ja estää sinua lausumasta noin — hm — luonnottomia
periaatteita. Sitäpaitsi, jos et käyttäydykään kuten pojan tulisi
isäänsä kohtaan, jos halveksitkin tätä velvollisuuttasi, niin olet
kai — hm —kristitty? Vai oletko — hm — jumalankieltäjä? Ja onko
kristillistä noin häväistä ja tuomita toista siksi, ettei hän
ensimmäisellä kerralla ole valmis suostumaan pyyntöön — hm — kun hän
kenties tekee sen toisella kerralla? Eikö ole kristillisempää ‒ hm
— koetella häntä uudelleen?» Hän oli kiihoittanut itsensä palavaan
uskonnolliseen intoon ja hehkuun.
»Huomaan», sanoi mr Tip nousten, »etten tänä iltana saa kuulla täällä
yhtään järkevää ja selvää sanaa, niin että minun lienee parasta lähteä
tieheni. Hyvää yötä, Amy. Älä ole vihainen. Olen pahoillani, että tämä
tapahtui täällä, sinun läsnäollessasi, olen todellakin; mutta en voi
kokonaan luopua itsetunnostani; en edes sinun tähtesi, tyttöseni.»
Näin sanoen pani hän hatun päähänsä ja lähti ulos Fannyn seuraamana;
tämän itsetunto vaati häntä hyvästelemään Glennamia uhmaavalla
mulkoilulla, joka merkitsi, että hän kyllä aina oli tiennyt arvon
herran kuuluvan heitä vastaan tähdättyyn suureen salaliittoon.
Kun he olivat lähteneet, näytti Marshalsean isä ensin olevan
taipuvainen vaipumaan alakuloisuuteen taas ja olisi tehnytkin niin,
ellei muuan herrasmies otolliseen aikaan olisi tullut noutamaan
häntä ravintolaan. Tämän saman herran oli Clennam tavannut sinä
iltana, jolloin hän sattui jäämään vankilan telkien taa, ja hän
juuri oli kantanut muille käsittämätöntä murhetta väärinkäytetystä
rahastosta, josta vankilanjohtajan otaksuttiin hyötyvän. Hän esittäytyi
lähetystönä, jonka piti saattaa Marshalsean isä puheenjohtajan
paikalle; kokoonnuttiin nimittäin yhteen nauttimaan hiukan musiikista,
ja isä oli luvannut saapua kunniapaikalle.
»Tällaisia ristiriitaisuuksia, mr Clennam, tuo minun täkäläinen asemani
mukanaan», sanoi Marshalsean isä. »Yhteiskunnallinen velvollisuus
vaatii. Uskon, ettei kukaan olisi valmiimpi täyttämään näitä
velvollisuuksiaan kuin te, sir.»
Clennam pyysi häntä viipymättä lähtemään.
»Amy, rakkaani, jos voit saada mr Clennamin vielä jäämään, niin
saatan huoletta jättää sinun tehtäväksesi osoittaa vieraanvaraisuutta
köyhässä kodissamme, ja kenties voit jollakin tavoin saada mr Clennamin
unohtamaan sen — hm — sopimattoman ja epämiellyttävän kohtauksen, joka
sattui äsken teen jälkeen.»
Clennam vakuutti, ettei se ollut tehnyt häneen minkäänlaista
vaikutusta, joten ei tarvittu mitään unohtamista.
»Rakas sir», sanoi Marshalsean isä ottaen päästään mustan patalakkinsa
ja tarttuen Clennamin käteen, tahtoen siten ilmoittaa saaneensa hänen
kirjeensä seteleineen, »taivas siunatkoon teitä!»
Näin Clennamin tarkoitus oli saavutettu, ja hän sai puhua Pikku
Dorritin kanssa sivullisten kuulematta. Maggy oli tosin läsnä, mutta
häntä ei laskettu miksikään.