Kuka hyvänsä voi minä päivänä tahansa maailmankaupungin valtaväylien
tungoksessa tavata laihan, ryppyisen, keltaisen ukon (jonka voisi
luulla pudonneen tähdistä, jos vain saattaisi otaksua taivaan kannelta
löytyvän siksi himmeätä tähteä, että se sinkauttaisi avaruuteen
niin heikon säkenen) hiipimässä katuja pitkin levottoman näköisenä,
ikäänkuin hiukan pelästyneenä ja hämillään kaikesta melusta ja
hälinästä. Tämä ukko on aina pienikokoinen. Jos hän joskus on ollut iso
vanha mies, on hän nyt lyyhistynyt pieneksi ukoksi, ja jos hän aina on
ollut pieni vanha mies, niin hän on käpertynyt vieläkin pienemmäksi
ukoksi. Hänen takkinsa ei väriltään eikä malliltaan ole ollut muodissa
milloinkaan eikä missään. Ilmeisesti sitä ei ole tehty hänelle
eikä kellekään kuolevaiselle. Joku hankintaurakoitsija on kohtalon
mittojen mukaan valmistanut viisituhatta tällaista takkia, ja kohtalo
on lainannut tämän takin tälle ukolle, joka on yksi loppumattomassa
ukkojonossa. Tuossa takissa on aina isot himmeät metallinapit, jotka
eivät ole minkään muiden nappien näköisiä. Ukon päässä on kulunut
ja nukkavieru mutta kuitenkin itsepintainen hattu, sillä se ei ole
milloinkaan mukautunut hänen poloisen päänsä mukaiseksi. Hänen karkea
paitansa ja karkea kaulaliinansa ovat yhtä vähän yksilöllisiä kuin
takki ja hattu; nekin näyttävät siltä kuin eivät kuuluisi hänelle
— eivätkä kenellekään muulle. Ja kuitenkin on ukon olemuksessa
jonkinlaista kömpelöä tottumattomuutta, ikäänkuin hän tavallisesti
kulkisi yllään yömyssy ja yöpuku ja nyt olisi puettu ja pyntätty
liikkumaan ihmisten joukossa. Ja näin tämä vanha mies kulkee arkana
kaduilla, samoin kuin maalaishiiri, joka toisena nälkävuotena tulee
tervehtimään kaupunkilaishiirtä ja pelokkaana hiipii tämän asunnolle
kissoja vilisevän kaupungin läpi.
Toisinaan, sunnuntai-iltapäivisin, näkee hänen kävelevän vielä hiukan
raihnaisempana, ja hänen vanhat silmänsä kiiluvat kosteina ja sumeina.
Silloin pieni ukko on juovuksissa. Hyvin vähäinen määrä nousee jo
hänelle päähän; puolituopillinen riittää tekemään hänen heikot säärensä
epävakaiksi. Joku sääliväinen tuttava — usein vallan satunnainen — on
lämmittänyt häntä hänen heikkoudessaan, kestitsemällä häntä oluella,
ja seurauksena siitä on, että kuluu pitkä aika, ennenkuin hän taas
ilmestyy kadulle. Sillä pikku ukko menee kotiin vaivaistalolle, ja
vaikka hän käyttäytyisi hyvinkin, ei häntä päästetä usein ulos (minun
mielestäni heidät pitäisi päästää, katsoen siihen, että hän enää vain
muutaman vuoden saattaa kuljeksia täällä maan päällä), ja jos hän
käyttäytyy huonosti, niin he telkeävät hänet vielä tarkemmin sisään
yhdessä viidenkymmenen yhdeksän muun ukon kanssa, joista jokainen
haisee samalta kuin kaikki muut.
Mrs Plornishin isä oli poloinen pieni ruikuttava herrasmies, — hän
muistutti lopen uupunutta lintua — joka aikoinaan oli työskennellyt,
kuten hän sanoi, musiikkisitomossa, kokenut suuria vastoinkäymisiä,
harvoin onnistunut yrityksissään tai saanut niitä kannattamaan eikä
yleensä ollut keksinyt keinoja päästäkseen siitä umpikujasta, johon
oli joutunut; hän turvautui vapaaehtoisesti vaivaistaloon, jonka laki
oli määrännyt hänen piirinsä laupiaaksi samarialaiseksi (ilman kahta
denaaria, mikä oli huonoa kansantaloutta); se tapahtui ulosmittauksen
jälkeen, joka vei mr Plornishin Marshalsean vankilaan. Ennenkuin hänen
vävynsä vaikeudet näin kärjistyivät, oli vanhalla Nandylla (tällä
nimellä häntä sanottiin hänen laillisessa turvapaikassaan, mutta
Bleeding Heartissa häntä nimitettiin vanhaksi mr Nandyksi) ollut oma
nurkkansa plornishilaisen lieden ääressä, ja hän oli saanut leipänsä
ja särpimensä Plornishien ruokakaapista. Hän toivoi vielä pääsevänsä
takaisin tähän kodikkaaseen nurkkaansa joskus, kun onni hymyilisi hänen
vävyllensä; sillä välin, kun onnen kasvot eivät vielä värähtäneetkään,
pysyi hän ja oli päättänyt edelleen pysyä niiden pienten ukkojen
parvessa, joilla kaikilla oli yhteinen hajunsa.
Mutta hänen köyhyytensä, hänen ikuisesti kuositon takkinsa tai hänen
ukkokoti-asuntonsa ei voinut tukahduttaa hänen tyttärensä ihailua.
Mrs Plornish oli yhtä ylpeä isänsä lahjoista, kuin jos nämä olisivat
tehneet hänestä loordikanslerin. Hänellä oli yhtä luja usko hänen
tapojensa sirouteen ja hienouteen, kuin jos hän olisi ollut ylimmäinen
kamariherra hovissa. Ukko rukka osasi muutamia kelmeitä, väljähtyneitä
lauluja, joita ei kukaan enää laulanut ja joissa runoiltiin Chloesta,
Phyllisistä ja Strephonista, jota Venuksen poika haavoitti; ja mrs
Plornishin mielestä ei oopperassakaan saanut kuulla sellaista musiikkia
kuin hänen isänsä esitti, laulaa luritellessaan ja liverrellessään
näitä viisujaan, aivan kuin pieni ohut- ja säröääninen posetiivi,
jota lapsukainen vääntää. Näinä hänen vierailupäivinään, jotka olivat
kuin valopilkkuja hänen yksitoikkoisessa lakastuneita, käpertyneitä
ukkoja vilisevässä näköalassaan, oli mrs Plornishista sekä hauskaa
että surullista pyytää isäänsä, joka kylläisenä istui puolen pennyn
porterinsa ääressä: »Laula meille, isä.» Silloin lauloi hän heille
Chloesta ja jos oli erikoisen hyvällä tuulella Phyllisistäkin —
Strephonia hän tuskin oli kertaakaan laulanut senjälkeen, kun oli
vetäytynyt pois maailmasta — ja silloin aina mrs Plornish selitti
uskovansa, ettei hänen isänsä vertaista laulajaa ollut olemassa, ja
pyyhki silmiänsä.
Vaikka hän näissä tilaisuuksissa olisi tullut hovista, ei, vaikka hän
olisi ohut itse tuo ylhäinen jäähdyttäjä, joka voitonriemuisena palasi
ulkomaalaisesta hovista saamaan kiitosta ja virkaylennystä hirvittävän
viime erehdyksensä palkaksi, ei mrs Plornish olisi ylpeämpänä
kuljetellut ja esitellyt häntä Bleeding Heart Yardissa. »Tässä on isä»,
saattoi hän sanoa esitellessään häntä jollekin naapurille. »Isä tulee
pian meille ja jää myös. Eikö isä ole reippaan näköinen? Isä laulaa
kauniimmin kuin koskaan ennen; ette milloinkaan voisi unohtaa sitä, jos
olisitte kuullut hänen äsken laulavan.» Mitä mr Plornishiin tuli, niin
hän oli nainut nämä uskonkappaleet samalla kuin oli nainut mr Nandyn
tyttärenkin ja ihmetteli vain sitä, ettei näin lahjakasta vanhaa herraa
ollut paremmin onnistanut. Kauan mietittyään otaksui hän syyksi sen,
etteivät hänen laulunlahjansa olleet nuoruudessa saaneet tieteellistä
kehitystä. »Sillä mitä syytä on ruveta sitomaan musiikkia, kun sitä
kerta on kurkussa?» tuumaili hän. »Siinäpä se juuri on!»
Vanhalla Nandylla oli suojelija, yksi ainoa. Tämä suojelija oli
erinomaisen hyvä hänelle, suurenmoisen mahtipontisella ja samalla
ikäänkuin puolustautuvalla tavalla, aivan kuin hän joka hetki ottaisi
ihailevan kuulijakunnan todistajakseen, ettei hän todellakaan voinut
olla kohtelematta tätä vanhaa veikkoa vapaamielisemmin kuin mitä he
ukon yksinkertaisuuden ja köyhyyden perustuksella olivat odottaneet.
Vanha Nandy oli ollut useita kertoja Marshalsean vankilassa, käyden
vävynsä luona tämän lyhyenä vankeusaikana, ja hän oli onnekseen
saavuttanut tämän kansallisen laitoksen isän suosion, joka vähitellen
ja aikaa myöten oli kasvanutkin, ja päässyt nauttimaan hänen
suojelustaan.
Mr Dorritille oli tullut tavaksi ottaa hänet vastaan kuin hänestä
riippuva, feodaalisen hallinnon alainen vasalli. Hän pani toimeen
pikku kutsuja ja teepitoja ukolle, ikäänkuin tämä tulisi vakuuttamaan
alamaisuuttaan jostakin kaukaisesta läänistä, jossa olot olivat aivan
alkuperäistä laatua. Oli hetkiä, jolloin isä milloin hyvänsä näytti
olevan valmis vannomaan, että vanhus oli hänen entisiä alustalaisiaan,
joka ansiokkaasti oli pysynyt hänelle uskollisena. Toisinaan hän
mainitessaan ukkoa puhui hänestä kuin vanhasta eläkkeennauttijastaan.
Ukon näkeminen ja hänen rappeutumisensa toteaminen tuotti hänelle
ihmeellistä tyydytystä. Häntä hämmästytti, että miesparka ensinkään
saattoi pitää päänsä pystyssä. »Vaivaistalossa, sir, määrää
vaivaishoitohallitus: siellä ei tule kysymykseen yksilöllisyys,
ei vierailu, ei erikoisasema, ei arvonanto tai kunnioitus, ei
erikoiskyvyt. Hyvin ikävää!»
Oli vanhan Nandyn syntymäpäivä, ja he päästivät hänet ulos. Hän
ei puhunut mitään syntymäpäivästään, sillä silloin he eivät olisi
laskeneet häntä lähtemään: eihän sellaisten ukkojen pitäisi syntyä.
Hän asteli taas katuja pitkin Bleading Heart Yardiin, söi päivällistä
tyttärensä ja vävynsä kanssa ja lauloi heille Phyllisistä. Hän oli
tuskin lopettanut, kun Pikku Dorrit pistäysi katsomassa, kuinka heillä
voitiin.
»Miss Dorrit», sanoi mrs Plornish, »tässä on isä! Eikö hän ole reippaan
näköinen? Ja millainen hänen äänensä on!»
Pikku Dorrit antoi ukolle kättä ja huomautti hymyillen, ettei ollut
nähnyt häntä pitkään aikaan.
»Ei, he ovat kovia isälle», valitti mrs Plornish ja tuli surullisen
näköiseksi, »eivätkä anna hänen nauttia raitista ilmaa ja vaihtelua
niin paljon kuin hän tarvitsisi. Mutta hän tulee pian meille, oikein
jäämään. Eikö niin, isä?»
»Kyllä, rakkaani, toivottavasti. Aikanaan, kun Jumala suo.»
Tässä piti mr Plornish puheen, kuten hän aina teki tällaisissa
tilaisuuksissa, sanasta sanaan saman puheen. Se kuului näin:
»John Edward Nandy. Sir. Niin kauan kuin tämän katon alla on
hitunenkin syötävää ja pisarainen juotavaa, olette te tervetullut
jakamaan sitä kanssamme. Niin kauan kuin täällä on kourallinenkin
tulta ja suullinen vuodetta, olette te tervetullut saamaan osanne
niistä. Ja jos niin kävisi, ettei tämän katon alla olisi mitään
tarjottavaa, niin olette yhtä tervetullut jakamaan sen kanssamme, kuin
jos täällä olisi paljon tai vähän. Tämä on vilpitön ajatukseni enkä
tahdo pettää teitä, ja niin pyydän teitä jäämään tänne, ja miksi se ei
kävisi päinsä?»
Tähän loistavaan puheeseen, jonka mr Plornish lausui aivan kuin olisi
sepittänyt sen äärettömällä vaivalla (kuten hän kai oli tehnytkin),
vastasi mrs Plornishin isä vikisevällä äänellä:
»Kiitän sinua sydämellisesti, Thomas, ja tiedän hyvän tarkoituksesi,
josta juuri sinua kiitänkin. Mutta ei, Thomas. Niin kauan kuin
se merkitsisi, että riistän leivän lastenne suusta, kuten se nyt
merkitsisi, tai sanokaa sitä miksi tahdotte, niin jään paikoilleni ja
kieltäydyn; mutta paremmat ajat ehkä koittavat; liian aikaisin ne eivät
voi tulla, ei, Thomas, ei!»
Mrs Plornish, joka esiliinan kulma kädessä oli kääntynyt hiukan
poispäin, palasi taas keskusteluun, kertoen miss Dorritille
isänsä aikovan mennä virran toiselle puolen kunnioittavalle
tervehdyskäynnille, ellei miss Dorrit tiennyt mitään syytä, jonka
tähden se ei sopisi.
Tämä vastasi: »Menen suoraan kotiin, ja jos hän tahtoo tulla kanssani,
niin pidän mielelläni huolta hänestä — on hauskaa», lisäsi Pikku
Dorrit, joka aina ajatteli heikompien tunteita, »saada hänet seuraksi».
»Kuuletkos, isä!» huudahti mrs Plornish. »Oletpa sinä veikeä nuori
mies, kun pääset kävelylle miss Dorritin kanssa! Annas kun sidon
kaulahuivisi keikarimaiseen mutkaan, sillä sinä, isä, jos kukaan, olet
keikari».
Laskien näin tyttärellisesti leikkiä siisti hän ukkoa, syleili häntä
hellästi ja seisoi sitten ovella, heikompi lapsi sylissään terveemmän
pyöriessä portaissa, ja katseli, kuinka hänen pieni vanha isänsä astua
köpitteli käsi pikku Dorritin kainalossa.
He kävelivät hitaasti ja Pikku Dorrit vei hänet Iron Bridgen yli ja
antoi hänen istua siellä lepäämässä, ja he katselivat virralle ja
puhelivat laivoista, ja ukko mainitsi, mitä hän tekisi, jos hänellä
olisi laiva, joka toisi kokonaisen kultalastin kotiin (hän ostaisi
Plornisheille ja itselleen hienon asumuksen, jossa olisi kahvila
puistoineen ja jossa he asuisivat loput elämästään, ja tarjoilija
palvelisi heitä); ukolla oli oikein erikoinen syntymäpäivä nyt. Heillä
oli vielä viiden minuutin matka päämääräänsä, kun he kääntyessään Amyn
omalle kadulle näkivät Fannyn uusi hattu päässä purjehtivan samaa
satamaa kohden.
»Mitä, Herran nimessä, Amy!» huudahti tämä nuori neiti hämmästyneenä.
»Et suinkaan sinä tarkoita sitä todella!»
»Mitä niin, Fanny kulta?»
»Mitäkö? Voisin tosin luulla sinusta melkein mitä hyvänsä», vastasi
nuori neiti hehkuvan harmistuneena, »mutta tätä en toki olisi odottanut
edes sinulta!»
»Fanny!» huudahti Amy loukkautuneena ja ihmeissään.
»Oh! Älä huoli fannytella minua, sinä pieni alhainen olento, älä!
Ajatella, että kuljet katua selvällä päivällä vaivaishoitolaisen
seurassa!» (Hän laukaisi tuon sanan suustaan kuin ilmapyssyn kuulan.)
»Voi, Fanny!»
»Johan kielsin sinua fannyttelemasta minua, en alistu siihen. En tunne
sellaista ihmistä. On kerrassaan inhoittavaa, että olet päättänyt joka
tilaisuudessa häväistä meitä. Sinä ilkeä pieni otus!»
»Häpäiseekö se ketään», kysyi Pikku Dorrit hyvin lempeästi, »jos pidän
huolta köyhästä vanhasta miehestä?»
»Kyllä, neiti», vastasi sisar, »ja sinun pitäisi tietää se. Ja sinä
tiedätkin sen. Ja siksi juuri sinä niin teetkin. Sinun elämäsi
suurimpana ilona on muistuttaa perheellesi heidän onnettomuuttaan.
Ja lähinnä suurimpana ilonasi on etsiä huonoa seuraa. Mutta vaikkei
sinulla olisikaan säädyllisyyden tunnetta, niin on sitä minulla. Salli
siis minun häiritsemättä mennä toiselle puolen katua.»
Näin sanoen syöksyi hän toiselle jalkakäytävälle. Vanha häpeätahra,
joka kunnioittavasti oli kumarrellut parin askeleen päässä (sillä Pikku
Dorrit oli Fannyn aloittaessa hämmästyksissään päästänyt irti hänen
käsivartensa) ja jota kärsimättömät ohikulkijat olivat tuupanneet ja
toruneet tien tukkeamisesta, liittyi nyt taas saattajaansa, melkein
pökertyneenä, ja sanoi: »Toivon, ettei arvoisalle isällenne ole mitään
tapahtunut, miss? Toivon, ettei arvoisalla perheellä ole mitään
ikävyyksiä?»
»Ei, ei», vastasi Pikku Dorrit. »Ei, kiitos vain. Antakaa käsivartenne
tänne, mr Nandy. Pian olemme perillä.»
Sitte puheli hän ukolle niinkuin ennenkin, ja he tulivat vankilan
portille, tapasivat Chiveryn virantoimituksessa ja pääsivät sisälle.
Nyt sattui niin, että Marshalsean isä oli matkalla porttihuoneeseen
juuri samalla hetkellä, jolloin he tulivat sieltä ja astuivat pihalle
käsikoukkua. Kun tämä näky sattui hänen silmäänsä, ilmaisivat hänen
kasvonsa ja olemuksensa äärimmäistä kiihoittumista ja epätoivoa, ja
välittämättä vähääkään vanhasta Nandysta, joka seisoi kumarrellen ja
hattu kädessä, kuten aina hänen armonsa läheisyydessä, kääntyi hän
ympäri ja riensi omalle ovelleen ja portaita ylös.
Jättäen siihen onnettoman vanhuksen, jonka hän pahalla hetkellä oli
ottanut hoiviinsa, ja hätäisesti luvaten heti palata hänen luoksensa,
kiirehti Amy isänsä jälkeen ja huomasi Fannyn tulla kahisevan perässään
portaissa, loukatun arvokkaana. Kaikki kolme astuivat melkein yhtaikaa
huoneeseen; ja isä istui tuoliinsa, peitti kasvonsa käsillään ja
voihkaisi.
»Tietysti!» sanoi Fanny. »Sehän on selvää. Poloinen, onneton isä! No,
ehkäpä nyt uskotte minua, neitiseni?»
»Mitä nyt, isä?» huudahti Pikku Dorrit kumartuen hänen ylitsensä.
»Olenko pahoittanut mieltäsi, isä? En toki, toivoakseni!»
»Toivoaksesi, niin tosiaankin! No, sen minä takaan. Voi, sinä» — Fanny
pysähtyi keksiäkseen kyllin voimakkaan sanan — »sinä matalamielinen
pikku Amy! Sinä aito vankilanlapsi!»
Isä vaiensi kädenliikkeellä nämä vihaiset soimaukset, nyyhkytti,
kohotti kasvonsa ja pudisti alakuloisesti päätänsä nuoremmalle
tyttärelleen: »Amy, tiedän kyllä, ettet tarkoittanut mitään pahaa,
mutta sinä olet loukannut minua syvästi.»
»Tarkoittanut mitään pahaa!» pisti leppymätön Fanny väliin. »Tarkoitus
oli kurja, alhainen! Tarkoitus oli alentaa perhettä!»
»Isä!» huudahti Pikku Dorrit kalpeana ja vapisten, »olen hyvin
pahoillani. Anna anteeksi. Sano mitä olen tehnyt, että tiedän välttää
sitä toiste!»
»Mitä olet tehnyt, senkin pieni teeskentelevä ilkiö!» huusi Fanny.
»Sinä tiedät sen kyllä. Olen jo sanonut sen sinulle, niin että älä
kiusaa kaitselmusta yrittämällä kieltää sitä!»
»Hiljaa! Amy», sanoi isä pyyhkiellen kasvojaan nenäliinalla ja
puristaen sen sitten kouristuksentapaisesti nyrkkiinsä, joka vaipui
hänen polviensa väliin, »olen tehnyt mitä olen voinut ylläpitääkseni
teidän arvoanne täällä, olen tehnyt mitä olen voinut hankkiakseni
teille aseman täällä. Kenties olen onnistunut, kenties en. Ehkä
tiedätte sen, ehkä ette. Minä en sano mitään. Kaikkea muuta olen
sietänyt täällä paitsi nöyryytystä. Siitä olen onneksi säästynyt —
tähän päivään saakka.»
Kouristus laukesi, ja hän nosti taas nenäliinan silmilleen. Pikku
Dorrit, polvillaan hänen vieressään, käsi rukoilevasti laskettuna
hänen käsivarrelleen, katseli häntä, itseään syytellen. Voitettuaan
surunpuuskansa, puristi isä taas nenäliinan nyrkkiinsä.
»Nöyryytyksestä olen onneksi säästynyt tähän päivään saakka. Kaikissa
vaikeuksissani olen säästynyt — nöyryytyksestä — hm — itsetuntoni
kautta ja sen kautta, että ympäristöni on — hm — mukautunut siihen, jos
saan sanoa niin, ja — hm — antanut sille arvoa. Mutta tänä päivänä,
tällä hetkellä olen katkerasti tuntenut sitä.»
»Tietysti! Kuinkas muuten!» huudahti parantumaton Fanny. »Keikailla ja
juoksennella katuja pitkin köyhäinhoitolaisen kanssa!» (Taas laukesi
ilmapyssy.)
»Mutta, rakas isä», huudahti Pikku Dorrit, »en koetakaan puolustautua,
taivas tietää, etten koeta — minä kai olen haavoittanut rakasta
sydäntäsi!» Hän risti kätensä surun valtaamana. »En pyydä muuta kuin
että annat lohduttaa itseäsi ja suot minulle anteeksi. Mutta ellen
olisi tiennyt, että sinä itse olet ystävällinen tuolle vanhukselle
ja pidät huolta hänestä ja olet aina iloinen tavatessasi hänet, en
olisi tullut tänne hänen kanssansa, isä, en tosiaankaan. Sen, mitä nyt
pahaksi onneksi olen tehnyt, sen olen tehnyt erehdyksestä. En voisi
tahallani nostaa ainoatakaan kyyneltä sinun silmiisi, rakas isä!» sanoi
Pikku Dorrit, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, »en mistään hinnasta,
vaikka maailma lupaisi minulle mitä hyvänsä».
Fanny nyyhkytti ja alkoi itkeä puoliksi vihoissaan puoliksi katuvana
ja sanoi — kuten tämä nuori neiti aina teki häilyessään hyvän ja pahan
välillä, ollessaan äkeissään sekä itselleen että koko maailmalle — että
hän tahtoisi kuolla.
Sillä välin Marshalsean isä syleili nuorempaa tytärtään taputellen
hänen päätänsä.
»Kas niin, kas niin! Älä sano enää mitään, Amy, älä sano enää mitään,
lapseni, koetan unohtaa sen mahdollisimman pian», hysteerisen
hilpeästi, »ja — unohdankin aivan kohta. On kyllä totta, rakkaani, että
olen aina iloinen tavatessani vanhan eläkkeennauttijani — sellaisenaan,
sellaisenaan — ja että — hm — olen suojellut tätä — tätä murtunutta
kortta — luulen voivani nimittää häntä siksi, sanomatta mitään
sopimatonta — ja osoittanut hänelle ystävällisyyttä, mikäli olosuhteeni
ovat sallineet. Se on kyllä totta, että näin on asian laita, lapseni.
Mutta samalla, näin tehdessäni säilytän, jos tuota — jos voin käyttää
sitä sanaa — itsetuntoni. Luvallisen itsetuntoni. Ja muutamat asiat
ovat», hän vaikeni nyyhkyttäen, »soveltumattomia siihen ja loukkaavat
sitä — loukkaavat sitä syvästi. Ei minua loukannut se, että näin kiltin
Amyni osoittavan huomaavaisuutta ja — hm — alentuvaisuutta vanhalle
eläkkeennauttijalleni. Olen loukkautunut — puhuakseni selvään, jotta
voimme lopettaa tämän kiusallisen puheenaineen olen loukkautunut
nähdessäni lapseni, oman lapseni, oman tyttäreni tulevan tänne
vankilaan julkiselta kadulta — hymyillen! hymyillen!— käsipuolesta
taluttaen — voi hyvä Jumala — tätä vaivaistalopukuun puettua ukkoa!»
Viittauksen kuosittomaan takkiin huohotti tämä onneton herrasmies
kuuluville miltei kuiskaten ja kohottaen nyrkkiin puserretun
nenäliinan ilmaan. Hänen kiihtyneet tunteensa olisivat kenties saaneet
kiusallisemmankin ilmaisun, ellei ovelle olisi koputettu — se oli
tapahtunut jo kahdesti; Fanny, joka yhä toivotti itsellensä kuolemaa ja
meni niinkin pitkälle, että olisi suonut olevansa haudattukin, huusi:
»Sisään!»
»Ah, nuori John!» sanoi isä muuttuneella ja levollisemmalla äänellä.
»Mikäs on, nuori John?»
»Kirje teille, sir; se jätettiin porttihuoneeseen terveisten kera,
ja kun satuin olemaan siellä, sir, niin päätin tuoda sen tänne.»
Säälittävä näky: Pikku Dorrit isänsä jalkojen juuressa, kasvot poispäin
käännettyinä, veti häiritsevästi puhujan huomion puoleensa.
»Vai niin, John! Paljon kiitoksia.»
»Kirje on mr Clennamilta, sir — se on vastaus — ja samalla hän tahtoo
lähettää kunnioittavat terveisensä ja sanoa, että hän aikoo tänä iltana
tulla vierailulle ja toivoo tapaavansa teidät samoin kuin», tässä
huomio taas pahasti häiriintyi, »miss Amyn».
»Oh!» Kun isä vilkaisi kirjettä (siinä oli seteli), punastui hän hiukan
ja taputti uudelleen Amyn päätä. »Kiitos, nuori John. Aivan oikein.
Olen kiitollinen huomaavaisuudestanne. Odotetaanko vastausta?»
»Ei, sir, ei odoteta.»
»Kiitos, John. Kuinka äitinne voi, nuori John?»
»Kiitos, sir, ei hän voi aivan niin hyvin kuin soisimme oikeastaan emme
kukaan voi hyvin, paitsi isä — mutta jotenkin hyvin äiti voi, sir.»
»Tahdotteko viedä terveisemme hänelle? Viekää sydämelliset terveisemme,
nuori John.»
»Kiitos, sir, kyllä vien.»
Ja mr Chivery nuorempi meni tiehensä sepitettyhän välittömästi siinä
paikassa itselleen aivan uuden hautakirjoituksen, näin kuuluvan:
Tässä lepää John Chivery, Joka sinä ja sinä päivänä Näki elämänsä
ihanteen Suruun vaipuneena kyyneleitä vuodattamassa Ja joka jaksamatta
kestää tätä järkyttävää näytelmää Palasi suoraa päätä lohduttomien
vanhempiensa asunnolle Ja päätti päivänsä äkkiä Omalla kädellä.
»Kas niin, kas niin, Amy!» sanoi isä, kun nuori John oli sulkenut oven,
»älkäämme puhuko enää siitä». Viime minuutit olivat huomattavasti
virkistäneet hänen mieltänsä, niin että hän nyt oli oikein hyvällä
tuulella. »Missäs minun vanha eläkkeennauttijani nyt on ollut tämän
ajan? Emme saa jättää häntä enää yksin, muuten hän alkaisi luulla,
ettei hän olekaan tervetullut, ja se kiusaisi minua. Noudatko sinä
hänet, lapseni, vai minäkö sen teen?»
»Jos tahdot olla hyvä ja noutaa hänet, isä», sanoi Pikku Dorrit,
koettaen hillitä nyyhkytyksiään.
»Tietysti minä menen, rakkaani. Unohdin, silmäsihän ovat hyvin
punaiset. Kas niin! Reipastu nyt, Amy. Älä ole levoton minun tähteni.
Olen aivan entiselläni taas, rakkaani, aivan entiselläni. Mene
huoneeseesi, Amy, tyyntymään, jotta voit iloisen ja ystävällisen
näköisenä ottaa vastaan mr Clennamin.»
»Jäisin mieluummin omaan huoneeseeni, isä», vastasi Pikku Dorrit, jonka
oli tavallista vaikeampi päästä tasapainoon. »En tahtoisi tavata mr
Clennamia.»
»Hyi, hyi, tyttöni, tuohan on tyhmää! Mr Clennam on hyvin hieno
herrasmies — oikein hieno. Hieman varovainen ja umpimielinen toisinaan,
mutta erittäin hieno. En voi ajatellakaan, ettet olisi täällä ottamassa
vastaan mr Clennamia, rakkaani, ja varsinkin tänä iltapäivänä. Mene nyt
virkistäytymään, Amy, mene virkistäytymään, kilttinä tyttönä.»
Pikku Dorrit nousi heti ja totteli, pysähtyen vain antamaan
sisarellensa sovintosuudelman. Tämä nuori neiti oli hyvin kiusaantunut
ja jo kyllästynyt siihen toivomukseen, jolla häh tavallisesti
rauhoitteli mieltänsä, ja keksi nyt ja lausui loistavan aatteen: hän
toivoi, että vanha Nandy kuolisi mieluummin kuin tulisi tänne, senkin
inhoittava, ikävä, häijy ilkiö, tuottamaan epäsopua kahden sisaren
välille.
Marshalsean isä, joka jo hyräilikin ja työnsi mustan samettilakkinsa
hiukan toiselle korvalle (niin paljon paremmalla tuulella hän jo
oli), meni alas pihaan ja tapasi vanhan eläkkeensaajansa seisomassa
hattu kädessä aivan portin luona, jossa hän oli seisonut koko tämän
ajan. »Tulkaa, Nandy!» sanoi hän erinomaisen lempeästi. »Tulkaa
ylös, tiedättehän tien, miksette tule ylös?» Tällä kertaa meni
hän niinkin pitkälle, että ojensi ukolle kätensä ja kysyi: »Mitä
kuuluu, Nandy? Voitteko hyvin!» johon laulaja vastasi: »Kiitos,
arvoisa herra, voin aina paremmin nähdessäni teidän armonne.» Heidän
kulkiessaan pihan poikki esitteli Marshalsean isä hänet eräälle
vastatulleelle velkavangille. »Eräs minun vanhoja tuttujani, sir, vanha
eläkkeensaaja.» Ja sitte hän sanoi arvokkaasti: »Pankaa hattu päähänne,
hyvä Nandy.»
Hänen suojelevaisuutensa ei loppunut siihen, sillä hän pani Maggyn
valmistamaan teetä, lähetti hänet ostamaan kaikenlaista teeleipää,
tuoretta voita, munia, kylmää sianlihaa ja katkorappoja ja ostosten
maksamiseksi antoi kymmenen punnan setelin, ankarasti käskien laskemaan
oikein takaisin saamansa rahat. Nämä valmistukset olivat jo pitkälle
edistyneet, ja hänen tyttärensä Amy oli palannut käsityö mukanansa, kun
Clennam tuli. Isä otti hänet erinomaisen armollisesti vastaan ja pyysi
aterialle heidän kanssansa.
»Amy, rakkaani, sinä tunnet mr Clennamin paremmin kuin minulla
on kunnia tuntea häntä; Fanny kultaseni, sinäkin olet tuttu mr
Clennamin kanssa!» Fanny tervehti kopeasti, tämän ryhdin hän
kaikessa hiljaisuudessa aina tällaisissa tilaisuuksissa omaksui,
luullen olevansa tekemisissä laajan salaliiton kanssa, joka oli
tähdätty perhettä vastaan, sitä kun ei ymmärretty eikä kohdeltu
kyllin hienotunteisesti, ja otaksuen näkevänsä edessään yhden
salaliittolaisen. »Katsokaas tässä, mr Clennam, on muuan vanha
eläkkeensaajani, vanha Nandy, uskollinen vanha mies.» (Hän puhui aina
Nandysta, niinkuin tämä olisi iänikuisen vanha, vaikka oli pari kolme
vuotta nuorempi häntä itseään.) »Malttakaas, tunnettehan Plornishin?
Muistelen tyttäreni Amyn maininneen, että te tunnette Plornish paran.»
»Kyllä tunnen», vastasi Arthur Clennam.
»Hyvä, sir; tämä on mrs Plornishin isä.»
»Todellako? Olen iloinen saadessani tutustua häneen.»
»Olisitte vieläkin iloisempi, jos tuntisitte hänen monet hyvät
ominaisuutensa, mr Clennam.»
»Toivon oppivani tunteinaan ne tutustuessani häneen», vastasi Arthur,
salaa säälien hänen kumaraista, nöyrää olemustaan.
»Hänellä on nyt juhlapäivä, ja hän on tullut tervehtimään vanhoja
ystäviään, jotka aina ovat iloisia nähdessään hänet», huomautti
Marshalsean isä. Sitte lisäsi hän kätensä takaa: »Vaivaistalolainen,
ukko rukka. Päässyt kävelylle tänään.»
Nyt oli Maggy, jota hänen pikku äitinsä tyynesti avusti, kattanut
pöydän, ja ateria oli valmis. Koska ilma oli kuuma ja vankila kovin
umpinainen, oli ikkuna työnnetty mahdollisimman auki. »Jos Maggy
levittää tämän sanomalehden ikkunalaudalle, rakkaani», puoliksi
kuiskasi isä hyväntahtoisesti Pikku Dorritille, »niin saa vanha
eläkkeennauttijani juoda teensä siinä, sillä välin kuin me juomme
yhdessä».
Näin, jalan levyisen kuilun takana, kunnioittavan välimatkan päässä
muusta seurasta kestittiin mrs Plornishin isää vieraanvaraisesti.
Clennam ei ollut milloinkaan nähnyt tämän toisen isän, Marshalsean
isän, harjoittaman suurenmoisen suojeluksen vertaista ja vaipui
mietiskelemään sen moninaisia ihmeitä.
Hämmästyttävin oli kenties nähdä kuinka mielellään hän puhui
eläkkeennauttijansa puutteista ja heikkouksista kuin kohtelias
vartija, joka koko ajan tekee huomautuksia näytettävänsä viattoman
luontokappaleen rappeutumisesta.
»Ettekö vielä joudu ottamaan lisää kinkkua, Nandy? Olettepa te hidas!»
(»Viimeinen hammas menossa, ukko rukka», selitti hän seuralle.)
Toisen kerran sanoi hän: »Ettekö halua katkorappoja, Nandy?» ja kun
toinen ei heti vastannut, huomautti hän: »Hänen kuulonsa on pahasti
huonontunut. Kohta hän on umpikuuro.»
Kerran kysyi hän: »Kävelettekö usein pihassa siellä teidän talollanne,
Nandy?»
»En, sir, en. En pidä erikoisesti väliä sellaisesta.»
»Ei tietystikään», myönsi Marshalsean isä, »se on luonnollista».
Yksityisesti ilmoitti hän seuralle: »Sääret kehnot.»
Kerran taas kysyi hän ukolta armollisen ylimalkaiseen tapaan, vain
kysyäkseen häneltä jotakin, jotta toinen pysyisi mukana, kuinka vanha
hänen nuorempi lapsenlapsensa oli.
»John Edward», sanoi Nandy pannen hitaasti veitsen ja haarukan syrjään.
»Niin, kuinkako vanha, sir? Jahka mietin.»