»Mr Clennam», sanoi tyttö vieläkin ujomman epäröivästi ja niin hiljaa,
että Clennamin täytyi kumartua kuullakseen, »tahtoisin mielelläni uskoa
salaisuuteni teille, jos tahtoisitte olla hyvä ja ottaa sen vastaan.
Olisin tahtonut tehdä sen jo kauan sitten, koska — tunsin, että olitte
meidän hyvä ystävämme.»
»Kuinka voisin muuta kuin ylpeillä siitä! Pyydän, uskokaa se minulle.
Luottakaa minuun.»
»En olisi milloinkaan pelännyt uskoa asiaa teille», vastasi tyttö,
katsoen avoimesti häneen. »Olisin kyllä tehnyt niin jo jonkun aikaa
sitten, jos vain olisin tiennyt kuinka menetellä. Tuskin tiedän sitä
nytkään.»
»Mr Gowanilla», sanoi Arthur Clennam, »on syytä olla hyvin onnellinen.
Jumala siunatkoon hänen vaimoansa ja häntä!»
Minnie itki koettaessaan kiittää. Clennam rauhoitti häntä, nosti
vapisevia ruusuja pitelevän käden käsivarrellaan, otti loput ruusut
siitä ja painoi käden huulillensa. Silloin tuntui hänestä, että hän
vasta lopullisesti luopui sammuvasta toivosta, joka oli lepattanut
kuvitellussa sydämessä, tuottaen sille suurta tuskaa ja ahdistusta; ja
siitä hetkestä alkaen tunsi hän itsensä paljoa vanhemmaksi mieheksi,
joka oli päättänyt tällaisia toiveita ja suunnitelmia sisältävän
elämänsä jakson.
Hän pisti ruusut poveensa, ja he kävelivät hetkisen verkkaan ja
äänettöminä varjoisten puiden alla. Sitte kysyi Clennam hilpeän
ystävällisellä äänellä, tahtoiko hän sanoa vielä jotakin muuta hänen ja
hänen isänsä ystävälle, joka oli häntä itseään monta vuotta vanhempi,
tahtoiko hän uskoa hänelle jotakin tai pyytää jotakin palvelusta tai
luuliko hän, että jollakin pienellä avulla voisi lisätä hänen onneansa;
tämä tietoisuus tuottaisi heidän yhteiselle ystävälleen pysyvän ilon.
Tyttö aikoi vastata, mutta jokin pieni salainen suru tai myötätunto
— mitä se saattoi olla? — liikutti niin hänen mieltänsä, että hän
uudelleen puhjeten kyyneliin pyysi: »Oi, mr Clennam! Hyvä, jalo mr
Clennam, älkää ajatelko minusta pahaa.»
»Minä pahaa teistä!» huudahti Clennam. »Rakas tyttöni! Kuinka se olisi
mahdollista!»
Ristiten kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoen luottavasti häntä
kasvoihin kiitti Minnie muutamin hätäisin sanoin häntä sydämensä
pohjasta (sen hän todella teki, sikäli kuin sydän on vilpitön hartauden
lähde), ja vähitellen hän rauhoittui saaden silloin tällöin rohkaisevan
sanan Clennamilta heidän kävellessään verkkaan ja miltei äänettöminä
yhä hämärtyvässä lehtokujassa.
»Ja nyt, Minnie Gowan», sanoi viimein Clennam, hymyillen, »tahdotteko
kysyä minulta jotakin?»
»Oi, minulla on paljon kyseltävää teiltä.»
»Se on hyvä, sitä toivoinkin enkä ole pettynyt.»
»Te tiedätte, kuinka minua rakastetaan kotona ja kuinka rakastan
kotiani. Te ehkä ette oikein usko sitä, rakas mr Clennam», hän oli
hyvin kiihtynyt, »kun näette minun jättävän sen omasta vapaasta
tahdostani, mutta minä rakastan sitä suuresti!»
»Olen varma siitä», vakuutti Clennam. »Voitteko otaksua minun epäilevän
sitä?»
»En, en. Mutta on outoa, minusta itsestänikin, että vaikka rakastan
sitä niin syvästi ja vaikka minua rakastetaan siellä niin syvästi, niin
sittekin voin luopua siitä. Se näyttää kovin välinpitämättömältä ja
kiittämättömältä.»
»Rakas tyttöni», sanoi Clennam, »sellainen on luonnollinen kehitys ja
ajan kulku. Samalla tavalla jätetään kaikki kodit.»
»Tiedän sen kyllä, mutta kaikki kodit eivät jää niin tyhjiksi kuin
minun lähdettyäni sieltä. Ei siksi, ettei löytyisi monta parempaa ja
herttaisempaa ja lahjakkaampaa tyttöä kuin minä, jolla ei ole näitä
avuja suuressakaan määrin, mutta siksi, että he rakastavat minua niin
suuresti.»
Petin hellä sydän oli ääriään myöten täysi, ja hän nyyhkytti
kuvatessaan mitä tapahtuisi.
»Minä tiedän, kuinka isä ensin kärsii muutoksesta ja kuinka en voi
aluksi olla hänelle sama, kuin olen ollut hänelle näinä monina vuosina.
Ja silloin, mr Clennam, juuri niinä aikoina pyydän ja rukoilen teitä
muistamaan häntä ja toisinaan pitämään hänelle seuraa, kun teiltä
liikenee aikaa, ja kertomaan hänelle, etten minä milloinkaan ole
rakastanut häntä niin paljon kuin nyt, pois lähtiessäni. Sillä ei ole
ketään — hän sanoi sen minulle juuri tänäpäivänä puhuessaan kanssani —
josta hän niin paljon pitäisi ja johon niin luottaisi kuin teihin.»
Aavistus siitä, mitä oli tapahtunut isän ja tyttären välillä, putosi
kuin kivi Clennamin sydänlähteisiin ja nosti vedet hänen silmiinsä. Hän
vastasi hilpeästi, vaikkei aivan niin hilpeästi kuin oli yrittänyt,
että hän varmasti lupasi tehdä niin.
»Etten puhu äidistä», jatkoi Pet niin liikutettuna ja kauniina
viattomassa surussaan, ettei Clennam edes nytkään uskaltanut katsella
häntä, vaan laski heidän ja kalpenevan valokaaren välillä olevat puut,
joiden luku hitaasti pieneni, »se johtuu siitä, että äiti paremmin
ymmärtää minua tässä asiassa ja kaipaa minua toisella tavalla. Mutta
tiedättehän, millainen hellä, rakastava äiti hän on, ja muistattehan
häntäkin, muistattehan?»
Minnie voi luottaa siihen, että hän tekisi tämän kaiken, vakuutti
Clennam.
»Ja rakas mr Clennam», jatkoi Minnie, »koska isä ja eräs, jota minun
ei tarvitse mainita, eivät ymmärrä eivätkä kunnioita toisiansa vielä
niinkuin he kyllä aikaa myöten tekevät ja koska uudessa elämässäni
pidän velvollisuutenani, kunnianani ja ilonani koettaa vetää heitä
toistensa luo, jotta he oppisivat tuntemaan toisiansa, iloitsemaan ja
ylpeilemään toisistansa ja rakastamaan toisiansa, kun he kuitenkin
molemmat sydämellisesti rakastavat minua, niin ettekö te, joka olette
hyvä, uskollinen mies, ettekö tahdo, kun nyt lähden kotoa (jopa
hyvin kauas), käyttää suurta vaikutusvaltaanne ja koettaa saada
isää ajattelemaan häntä ystävällisemmin ja katselemaan häntä ilman
ennakkoluuloja ja sellaisena kuin hän on. Teettekö mielikseni, niin
totta kuin olette hyvä, jalosydäminen mies?»
Pet parka! Itsensä pettävä, erehtynyt lapsi! Milloinka on tällaisia
muutoksia saatu aikaan ihmisten luonnollisissa keskinäisissä.
suhteissa, milloinka tällaiset syvälle juurtuneet vastakohdat on saatu
viritetyiksi sopusointuun! Sitä ovat muutkin tyttäret monta kertaa
yrittäneet, Minnie, mutta se ei milloinkaan ole onnistunut; tuloksena
on ollut vain pettymys.
Näin ajatteli Clennam. Mutta hän ei sanonut sitä, se olisi ollut
myöhäistä nyt. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä Minnie pyysi, ja tämä
saattoi täysin luottaa siihen lupaukseen.
He olivat nyt lehtokujan viimeisen puun kohdalla. Minnie pysähtyi ja
veti pois käsivartensa. Hän puhui Clennamille silmät luotuina hänen
kasvoihinsa, ja käsi, joka äsken oli levännyt hänen hihallaan, kosketti
vapisten hänen povellaan olevaa ruusua, ikäänkuin hän tahtoisi tälläkin
tavoin vedota ystäväänsä.
»Rakas mr Clennam, onnessani — sillä minä olen onnellinen, vaikka
näittekin minun itkevän — en voi kestää sitä, että meidän välillemme
jää jotakin varjoa. Jos teillä on jotakin anteeksi annettavaa minulle
(ei mitään, jota olisin tahallani tehnyt, vaan jokin suru, jonka olen
aiheuttanut tahtomattani tai voimattani sitä estää), niin suokaa se
jalosta sydämestänne minulle anteeksi nyt tänä iltana!»
Clennam kumartui kohdatakseen viattomat kasvot, jotka luottavasti
ojentuivat häntä kohden. Hän suuteli niitä ja vastasi taivaan tietävän,
ettei hänellä ollut mitään anteeksi annettavaa. Kun hän kumartui toisen
kerran suutelemaan puhtaita kasvoja, kuiskasi Minnie: »Jääkää hyvästi!»
ja Clennam toisti sanat. Näin hän sanoi jäähyväiset kaikille vanhoille
toiveillensa — kuvitellun miehen yhä levottomille epäilyksille.
Seuraavana hetkenä tulivat he ulos lehtokujasta Minnien käsi Clennamin
käsivarrella, samoin kuin olivat astuneetkin sinne, ja puut heidän
takanaan näyttivät sulautuvan hämärään, samoin kuin heidän oman
menneisyytensä muistot.
Kohta sen jälkeen kuuluivat mr ja mrs Meaglesin sekä Doycen äänet
puutarhaportin tienoilta. Kun Clennam kuuli Petin nimeä mainittavan,
huusi hän: »Hän on täällä, minun kanssani.» Ryhmästä kuului hieman
ihmettelyä ja naurua, joka kuitenkin heti taukosi, kun he tulivat
perille; Pet hiipi hiljaa tiehensä.
Mr Meagles, Doyce ja Clennam kävelivät hetkisen edestakaisin virran
äyräällä nousevan kuun paisteessa, eikä kukaan virkkanut mitään; sitte
Doyce jäi taakse ja meni sisään. Mr Meagles ja Clennam kävelivät
vielä hetkisen äänettöminä edestakaisin, kunnes ensinmainittu lopulta
katkaisi äänettömyyden.
»Arthur», sanoi hän käyttäen tätä tutunomaista nimitystä ensimmäisen
kerran heidän tuttavuutensa aikana, »muistatteko, kuinka minä eräänä
helteisenä aamuna, jolloin kävelimme edestakaisin katsellen Marseillen
satamaa, kerroin teille, että äiti ja minä kuvittelimme Petin pienen
kuolleen sisaren kasvaneen ja muuttuneen samalla tavoin?»
»Muistan varsin hyvin.»
»Muistatteko minun sanoneen, ettemme ajatuksissamme koskaan voi erottaa
näitä kaksoissisaruksia ja että mielikuvituksessamme toinen oli
sellainen kuin toinenkin?»
»Kyllä, aivan hyvin.»
»Arthur», sanoi mr Meagles hyvin hiljaa, »minä kehitän tätä kuvitelmaa
edelleen tänä iltana. Minusta tuntuu tänä iltana, rakas ystävä, kuin
te olisitte rakastanut kuollutta lastani hyvin hellästi ja olisitte
menettänyt hänet sellaisena kuin Pet on nyt.»
»Kiitos», jupisi Clennam, »kiitos!» ja puristi hänen kättänsä.
»Tuletteko jo sisään?» kysyi mr Meagles.
»Vähän ajan päästä.»
Mr Meagles lähti, ja hän jäi yksin. Käveltyään puolisen tuntia pitkin
virran vartta rauhallisessa kuutamossa pisti hän kätensä poveen ja
otti hellästi ruusut esille. Kenties painoi hän ne sydämelleen,
kenties nosti hän ne huulilleen, mutta varmasti kumartui hän virran
partaalle ja laski ne hiljaa virtaavalle vedenpinnalle. Kalpeina ja
epätodellisina kuljetti virta ne mukanaan kuutamossa.
Valot olivat jo sytytetyt, kun hän tuli sisään, ja kasvot, joita ne
valaisivat, hänen omansa niihin luettuina, olivat pian taas tyynet ja
iloiset. He puhelivat monenlaisista asioista (hänen yhtiökumppanillaan
oli harvoin ollut sellaista puheen ainevarastoa käytettävänään ajan
kuluttamiseksi kuin nyt), ja sitte mentiin vuoteeseen ja nukuttiin.
Sillä välin kukat, kalpeina ja epätodellisina kuutamossa, liukuivat
edelleen virran kalvolla, ja samoin suuremmatkin asiat, joita olemme
hellineet povellamme ja lähellä sydäntämme, liukuvat luotamme
ikuisuuden mereen.