Mr Meagles ei tyytynyt tähän yritykseen, vaan koetteli yhä uusia
keinoja saadakseen hoidokkinsa palautetuksi. Hän kirjoitti sekä
hänelle että miss Wadelle vakavia kehoituksia sisältävän, mutta
samalla pelkkää hyväntahtoisuutta huokuvan kirjeen. Näihin kirjeisiin
ei kuulunut vastausta enempää kuin siihenkään, jonka itsepintaisen
tytön nuori entinen emäntä omakätisesti kirjoitti ja jonka, jos minkä,
olisi pitänyt liikuttaa hänen sydäntänsä (kaikki kolme kirjettä
palautettiin useiden viikkojen kuluttua, koska niitä oli kieltäydytty
vastaanottamasta). Mr Meagles pyysi nyt vaimoansa koettamaan, mitä
henkilökohtainen keskustelu vaikuttaisi. Mutta kun kelpo rouva
ei saanut tilaisuutta sellaiseen, vaan se kiellettiin häneltä
itsepintaisesti, pyysi mr Meagles vielä Arthuria koettamaan, mitä hän
voisi saada aikaan. Kaikki, mitä tämä, noudattaen mr Meaglesin pyyntöä,
sai tietää, oli se, että tyhjä talo oli jätetty vanhan vaimon hoitoon,
että miss Wade oli hävinnyt, että sieltä täältä haalitut huonekalut
olivat hävinneet ja että eukko oli valmis vastaanottamaan kuinka monta
puolikruunusta tahansa ja kiittämään kohteliaasti lahjoittajaa, muttei
kyennyt niiden vastineeksi antamaan minkäänlaisia tietoja, tarjosi
vain joka kerta tarkastettavaksi kaluston luettelon, jonka talon
isännöitsijän poika oli jättänyt eteiseen.
Tahtomatta sittekään, asioiden ollessa näinkin epäedullisella kannalla,
heittää toivoansa kiittämättömän tytön suhteen ja jättää häntä oman
onnensa nojaan, jos mahdollisesti hänen paremmat taipumuksensa
voittaisivat hänen luonteensa pimeän puolen, pani mr Meagles kuutena
päivänä perättäin aamulehtiin hienotunteisesti sepitetyn ilmoituksen,
jossa sanottiin, että jos muuan nuori henkilö, joka äskettäin oli
ajattelemattomasti lähtenyt kotoansa, milloin hyvänsä haluaisi
kääntyä hänen puoleensa osoitteella Twickenham, niin saisi kaikki
olla ennallaan eikä hänen tarvitsisi pelätä mitään nuhteita. Tämän
ilmoituksen odottamattomien seurausten kautta sai onneton mr Meagles
ensimmäisen kerran elämässään tietää, että joka päivä monta sataa
nuorta henkilöä karkasi ajattelemattomasti kotoaan, sillä kuormittain
harhautuneita nuoria tuli ajaen Twickenhamiin; ja huomatessaan, ettei
heitä otettukaan avosylin vastaan, vaativat nämä sekä korvausta
että kyytimaksua edes ja takaisin. Nämä eivät kuitenkaan olleet
ainoat kutsumattomat asiakkaat, jotka tämä ilmoitus houkutteli
onnettoman mr Meaglesin niskoille. Kerjuukirjeiden sepittäjät, joita
ilmeni laumoittain ja jotka näyttivät innokkaasti vaanivan jotakin
koukkua, pienintäkin, johon voisivat ripustaa kirjeen, kirjoittivat
hänelle kertoakseen nähneensä hänen ilmoituksensa ja tunteneensa
halua kääntyä luottavasti hänen puoleensa pyytääkseen mikä minkin
suuruista rahamäärää, kymmenestä shillingistä viiteenkymmeneen puntaan
saakka; ei siksi, että he tiesivät mitään puheenaolevasta nuoresta
henkilöstä, mutta koska tunsivat, että näiden lahjojen luovuttaminen
varmaan suuresti keventäisi ilmoittajan mieltä. Muutamat keksijät
ja parannusten suunnittelijat käyttivät niinikään tätä tilaisuutta
kirjoittaakseen mr Meaglesille ja sanoakseen hänelle, että he
kuultuaan eräältä ystävältä hänen ilmoituksestaan pyysivät vakuuttaa
olevansa valmiit heti tiedoittamaan hänelle mitä vain saisivat kuulla
kysymyksessä olevasta nuoresta henkilöstä, jos hän sillä välin tahtoisi
tarpeellisilla varoilla auttaa heitä lopullisesti täydentämään mikä
minkin tutkimuksen tai keksinnön, joka tuottaisi ihmiskunnalle mitä
onnellisimmat olot.
Mr Meagles perheineen oli näiden kasaantuneiden vastoinkäymisten
vaikutuksesta alkanut, vaikka vastahakoisesti, pitää Tattycorania
menetettynä, kun uusi ja toimelias yhtiö, Doyce ja Clennam,
yksityismiehinä lähti eräänä lauvantaina huvilalle viipyäkseen
maanantaihin. Vanhempi kumppani turvautui diligenssiin, nuorempi
tarttui kävelykeppiinsä.
Rauhallinen kesäinen auringonlasku paistoi Clennamiin, kun hän
lähestyi matkansa määrää ja käveli virran rannalla olevien niittyjen
ohitse. Hänellä oli se rauhan ja huolten helpottumisen tunne,
jonka maalaishiljaisuus valaa kaupunkilaisen mieleen. Kaikki hänen
ympärillään oli suloista ja leppoisaa. Puiden tuuhea lehvistö, rehevä
ruoho värivilkkautta luovine niittykukkineen, virran pienet vihreät
saaret, ruokoryhmät, veden pinnalla uiskentelevat nipukat, veneistä
kuuluvat etäiset, veden solinaan sointuvasti sekoittuvat äänet ja
vieno iltailma, kaikki oli hiljaista ja lepoon kehoittavaa. Kala
hypähti vedessä, airo loiskahti, vielä valveilla oleva lintu visersi,
etäältä kuului koira haukkuvan ja lehmä ammuvan — kaikista näistä
äänistä huokui rauhaa ja lepoa, joka kietoi hänetkin valtoihinsa
hänen hengittäessään tuoksujen kyllästämää suloista ilmaa. Pitkät
purppuraiset ja kultaiset viirut taivaalla ja auringonlaskun hohtava
vanatie olivat jumalallisen tyyniä. Kaukaisilla punertavilla
puidenlatvoilla ja läheisillä vihreillä kummuilla, joiden rinteitä
varjot vähitellen kiipeilivät, oli samanlainen tuntu. Todellisen
maiseman ja sen edessä päilyvän kuvaisen välillä ei ollut mitään eroa;
molemmat olivat yhtä kirkkaat ja selvät, täynnänsä elämän ja kuoleman
mysteerioita, liikuttavan ja lempeän kauneutensa kautta toivorikkaasti
rauhoittavia katsojan hiljentyneelle sydämelle.
Clennam oli pysähtynyt, kuten usein ennenkin, katsellakseen
ympärillensä ja antaakseen näkemänsä painua sieluun, samoin kuin
varjot, joita hän tarkkasi, näyttivät painuvan yhä syvemmälle veteen.
Sitte hän hitaasti jatkoi matkaa, mutta näki samassa olennon tulevan
vastaansa polkua pitkin; ehkäpä se jo aikaisemmin oli hänen silmissään
sulautunut yhteen illan ja sen vaikutelmien kanssa.
Minnie siinä tuli, yksin. Hänellä oli kädessään muutamia ruusuja, ja
hän näytti, huomatessaan Clennamin, pysähtyneen odottamaan häntä.
Hänen kasvonsa olivat käännetyt tulijaan päin, ja hän näytti tulleen
vastakkaiselta suunnalta. Hänen olemuksessaan oli levottomuutta, jota
Clennam ei milloinkaan ollut hänessä ennen huomannut, ja lähempänä
juolahti hänen mieleensä äkkiä, että Minnie oli tullut vartavasten
saadakseen puhua hänen kanssaan.
Tyttö ojensi kätensä ja sanoi: »Ihmettelette nähdessänne minut täällä
yksin? Mutta ilta on niin ihana ja tulin kävelleeksi pitemmälle kuin
ensiksi olin aikonut. Arvelin tapaavani teidät, ja se teki minut
rohkeammaksi. Ettekö tulekin aina tätä tietä?»
Kun Clennam vastasi sen olevan hänen mielitiensä, tunsi — hän toisen
käden vapisevan käsivarrellaan ja näki ruusujen tärisevän.
»Saanko antaa teille yhden, mr Clennam? Poimin ne kulkiessani puutarhan
läpi. Oikeastaan poiminkin ne teille, sillä otaksuin tapaavani teidät
täällä. Mr Doyce tuli jo toista tuntia sitten ja kertoi teidän olevan
tulossa jalkaisin.»
Clennamin oma käsi vapisi hänen ottaessaan Minnieltä pari ruusua
ja kiittäessään häntä. He olivat nyt erään lehtokujan, kohdalla.
Yhdentekevää on kumpi käänsi heidän kummankin askeleet sinne. Clennam
ei milloinkaan päässyt siitä selville.
»Täällä on hyvin juhlallista, mutta samalla miellyttävää tähän aikaan
päivästä», huomautti Clennam. »Kun olemme liikkuneet täällä syvässä
varjossa ja sitte tulemme, ulos tuonne valoholviin toisessa päässä,
esiintyvät lautta ja huvila meille parhaassa valaistuksessa.»
Yksinkertainen puutarhahattu päässä ja keveässä kesäpuvussaan, ruskeat
tuuheat hiukset luonnollisina kiharoina kasvojen ympärillä Minnie oli
hyvin kaunis, ja kohottaessaan hetkeksi ihmeelliset silmänsä, joissa
kuvastui kunnioitusta ja luottamusta mieheen liikuttavalla tavalla
sekoittuneena ujoon suruun hänen tähtensä, näytti hän niin suloiselta,
että oli hyvä Clennamin mielenrauhalle — tai paha, hän ei oikein
tiennyt kumpaa se oli — että hän oli tehnyt tuon lujan päätöksensä,
jota hän niin usein oli ajatellut.
Minnie katkaisi hetkeksi syntyneen äänettömyyden kysymällä, tiesikö
hän, että isä oli ajatellut uutta ulkomaanmatkaa. Clennam sanoi
kuulleensa siitä mainittavan. Minnie katkaisi uuden hetkellisen
äänettömyyden lisäten epäröivästi, että isä oli luopunut aikeestaan.