»Voitteko paremmin tänään?»
»En», vastasi mr Merdle, »en voi paremmin».
»Vahinko, etten tavannut teitä tänä aamuna. Olkaa hyvä ja tulkaa
huomenna minun luokseni tai sallikaa minun tulla teidän luoksenne.»
»Hyvä», vastasi toinen. »Tulen luoksenne huomenna ajaessani ohitse.»
Laki ja piispa olivat molemmat läsnä tämän lyhyen kaksinpuhelun aikana,
ja kun mr Merdle hävisi ihmisjoukkoon, tekivät kumpikin huomautuksensa
sen johdosta lääkärille. Laki sanoi, että henkisille ponnistuksille
oli olemassa raja, jota ei kukaan voinut ylittää, ja että tämän rajan
vaihtelu riippui aivojen laadusta ja ruumiinrakenteen omituisuuksista,
kuten hän oli usein joutunut huomaamaan oppineiden virkaveljiensä
kesken; mutta jos tämä sietämisraja ylitettiin hiuskarvankin verran,
oli seurauksena masentunut mieli ja huono ruuansulatus. Tahtomatta
tunkeutua lääketaidon pyhiin salaisuuksiin otaksui hän (tehden
lautakuntakumarruksensa ja hypistellen vakuuttavaa silmälasiansa),
että mr Merdlen laita oli juuri samoin. Piispa kertoi, että hänellä
nuoruudessaan oli lyhyen ajan ollut tapana kirjoittaa saarnoja
lauantaisin, jota tapaa kirkon nuorten poikien tulisi huolellisesti
välttää, ja että häntä siihen aikaan aina vaivasi mielenmasennus,
jonka hän otaksui johtuneen hengen liikarasituksesta; kerrassaan
tenhoava vaikutus oli silloin tuoreen munan keltuaisella, jonka hänen
kiltti silloinen vuokraemäntänsä vatkasi sokerin kera, lisäten siihen
lasillisen hyvää sherryviiniä ja hiukan muskottia. Yrittämättä ehdottaa
näin yksinkertaista parannuskeinoa syvämieliselle suuren lääkintätaidon
harjoittajalle, hän rohkeni kysyä, eikö tällainen mieto, mutta silti
tehokkaasti vaikuttava kiihoitusaine voisi laukaista (inhimillisesti
puhuen) mutkallisten laskelmien ja mietiskelyjen kautta syntynyttä
hengenvoimien jännitystä.
»Kyllä», myönsi lääkäri, »kyllä olette molemmat oikeassa. Mutta voinhan
kertoa teille, etten löydä mr Merdlessä mitään vikaa. Hänellä on
ruumiinrakenne kuin sarvikuonolla, ruuansulatus kuin kamelikurjella
ja keskityskyky kuin osterilla. Mitä hermoihin tulee, mr Merdle
on tyyniluontoinen eikä ensinkään tunteellinen, ja melkein yhtä
haavoittumaton kuin Akilles. Teistä tuntuu oudolta, että sellainen mies
syyttä otaksuisi olevansa sairas. Mutta minä en ole tavannut hänessä
mitään vikaa. Hänessä saattaa kyllä olla joku syvällä piilevä salainen
sairaus. Sitä en tiedä. Voin vain sanoa, etten ole sitä vielä keksinyt.»
Mr Merdlen sairauden varjoa ei näkynyt povella, joka komeili kalliiden
kivien alla ja kilpaili muiden samanlaisten uhkeiden jalokivitelineiden
kanssa; mr Merdlen sairauden varjoa ei tuntunut nuoressa Sparklerissa,
joka harhaili huoneissa noudattaen päähänpistoaan ja etsien kylliksi
sopimatonta nuorta neitosta, jonka olemuksessa ei olisi joutavaa
tekopyhyyttä; ei tätä varjoa myöskään huomannut Barnacleissa eikä
Stiltstalkingeissa, joita oli läsnä miltei siirtokunnittain, eikä
liioin muussakaan seurassa. Hänessä itsessäänkin tuo varjo ilmeni
vain kalpeana kajastuksena hänen liikkuessaan vierastungoksessa ja
vastaanottaessaan kunnianosoituksia.
Mr Merdlen tauti. Seurapiirit ja hän olivat niin paljon tekemisissä
keskenään muutenkin, että oli vaikea ajatella hänen tautinsa, jos
hänellä sellainen oli, pysyvän hänen yksityisenä asianaan. Kytikö
hänessä syvällä piilevä salainen sairaus ja pääsisikö lääkäri
sen perille? Kärsivällisyyttä. Sillä välin loi Marshalsean muuri
todellisen, pimentävän varjonsa, jonka saattoi havaita Dorrit-perheessä
joka aika vuorokaudessa, olipa aurinko missä asennossa tahansa.