Merdlen loistorakennus Harley Streetin varrella Cavendish Squaressa ei
saanut halvempaa varjoa kuin kadun toisella puolen olevien samanlaisten
loistorakennusten julkisivujen luomaa. Samoin kuin moitteettoman
seurapiirin jäsenet keskenään, niin Harley Streetin varrella
olevain vastakkaisten talojen katotkin suhtautuivat perin jäykästi
ja tyhjästi toinen toiseensa. Todellakin, talot ja niiden asukkaat
olivat niin samantapaiset tässä suhteessa, että usein sai nähdä
päivällisvierasten asettuneen vastakkaisille puolin pöytää ikäänkuin
taistelujärjestykseen, istuen oman ylhäisyytensä varjossa ja tuijottaen
toiselle puolen pöytää yhtä tylysti ja tylsästi kuin talotkin.
Jokainen tietää, kuinka päivällispöydän kummallakin puolen istujat
muuttuvat katunsa kaltaisiksi, samanlaisiksi kuin sen varrella
olevat talot, nuo parikymmentä ilmeetöntä yksitoikkoista rakennusta,
joihin kaikkiin on soitettava tai kolkutettava samalla tavalla,
joihin noustaan samanlaisia ikäviä portaita pitkin, joissa kaikissa
on samanmalliset kaiteet, kaikissa yhdenlaiset, epäkäytännölliset
tulipalon sammutusvehkeet, sama tarkoitukseensa sopimaton kalusto
päärakennuksessa, ja joita kaikkia poikkeuksetta on arvioitava
korkeimpien mittojen mukaan — kukapa ei olisi aterioinut näiden
seurassa? Tässä surkeasti rappeutunut talo, tuossa yksinäinen
ulkonemaikkuna, täällä stukkokoristeinen rakennus, tuolla uuden
julkisivun saanut, siinä nurkkatalo, jossa on vain kulmikkaita
huoneita; vielä sellainen talo, jossa uutimet aina ovat alhaalla, ja
sellainen, jonka luukut aina ovat auki, sekä talo, jonka vuokramaksujen
kokooja, käydessään nostamassa aatteen neljänneksiä, ei tapaa ketään
kotona — kukapa ei olisi aterioinut heidän seurassaan? Kukapa ei
tuntisi taloa, jota ei kukaan tahdo ottaa ja jonka täytyy alentaa
hintaansa? Entä komea talo, jonka pettynyt herrasmies vuokrasi
eliniäkseen ja johon hän ei ole ensinkään tyytyväinen — kukapa ei
tuntisi sitä?
Harley Street, Cavendish Square, oli enemmän kuin tietoinen mr
ja mrs Merdlestä. Harley Streetillä asui tunkeilijoita, joita
katu ei tuntenut, mutta mr ja mrs Merdlelle se mielellään osoitti
kunnioitustaan. Seuraelämä tunnusti mr ja mrs Merdlen. Seurapiirit
olivat sanoneet: »Tunnustakaamme ja tuntekaamme heidät.»
Mr Merdle oli suunnattoman rikas, tavattoman yritteliäs mies, korvaten
Midas, joka muutti kaikki, mihin kosketti, kullaksi. Hän onnistui
kaikessa, pankkiasioista alkaen rakennusyrityksiä myöten. Hän oli
parlamentin jäsen, tietysti. Hän kuului Cityyn, sehän oli selvää. Hän
toimi tämän yhdistyksen tai yhtiön puheenjohtajana, tuon uskottuna
miehenä ja kolmannen presidenttinä. Rahamiehet kysyivät yrittelijöiltä:
»No, mitä nimiä teillä on? Oletteko saaneet Merdlen mukaan?» Ja jos
vastaus oli kieltävä, vastasivat hekin epäävästi: »Silloin en minä voi
auttaa teitä.»
Tämä suuri ja onnellinen mies oli viisitoista vuotta takaperin
valmistanut mrs Merdlen pulskalle povelle, joka vaati ylen avaran tilan
tunteettomuudellensa, purppura- ja kultapesäsen. Sillä povella ei
ollut hyvä levätä, mutta siihen sopi mainiosti ripustaa jalokiviä. Mr
Merdle tarvitsi jotakin, johon ripustaa jalokiviä, ja hän osti sen sitä
varten. Storr ja Mortimer olisi voinut naida samassa tarkoituksessa.
Tämä, samoin kuin hänen kaikki muutkin keinottelunsa, oli viisas
ja onnekas. Jalokivet esiintyivät parhaimmassa valaistuksessa.
Seuraelämässä liikkuva, jalokivillä peitetty rinta herätti yleistä
ihailua. Seuraelämä lausui hyväksymisensä, ja mr Merdle oli
tyytyväinen. Hän oli erinomaisen epäitsekäs ihminen — teki kaikki
vain seuraelämän hyväksi, hyötyen itse mahdollisimman vähän kaikista
ansioistaan ja huolenpidostaan.
Kai oli kuitenkin otaksuttava, että hän sai mitä halusi — mitä tosin
olisi muutenkin voinut saada rajattoman rikkautensa avulla. Mutta hän
halusi ennen kaikkea olla seurapiireille (mitä nämä sitte lienevätkin
olleet) mieliksi ja piti kunnianaan lunastaa kaikki niiden hänelle
asettamat vekselit. Hän ei loistanut seurassa; hänellä ei omasta
puolestaan ollut paljoa sanottavaa; hän oli vaatimaton, syrjässä
pysyttelevä mies, otsa leveä, ulkoneva, katse tarkkaavainen, poskilla
se erikoinen tumma puna, joka on paremmin kuihtumisen kuin raikkaan
terveyden merkki, ja levoton ilme hihankäänteiden tienoilla, aivan
kuin ne olisivat olleet liitossa hän kanssansa ja kuin niillä olisi
ollut syytä välttämättä koettaa peittää ja piilotella hänen käsiänsä.
Siinä vähässä, minkä hän sanoi, hän oli kylläkin miellyttävä mies,
koruton, erittäin valmis vastaamaan sekä yleiseen että yksityiseen
luottamukseen ja sitkeän itsepäisesti sitä mieltä, että jokaisen oli
vähimmässäkin mukauduttava seurapiirien vaatimuksiin. Näistä samaisista
seurapiireistä (jos niillä tarkoitettiin niitä, jotka tulivat hänen
päivällisilleen ja mrs Merdlen vastaanottoihin ja konsertteihin) ei
hän itse näyttänyt suuriakaan nauttivan, näkyihän vain enimmäkseen
jurottavan ovien takana ja seinämillä. Niinikään mennessään ulos
seurapiireihin sen sijaan, että ne tulivat hänen kotiinsa, näytti hän
hieman väsyneeltä ja tuntui haluavan mieluummin mennä nukkumaan, mutta
siitä huolimatta hän aina harrasti seuraelämää, liikkui siinä ahkerasti
ja oli aina erinomaisen aulis uhraamaan rahoja sen alttarille.
Mrs Merdlen ensimmäinen mies oli ollut eversti, jonka hoivassa povi
oli joutunut kilpailemaan Pohjois-Amerikan lumen kanssa ja jäänyt
tappiolle valkeudessa, muttei kylmyydessä. Everstin poika oli mrs
Merdlen ainoa lapsi. Hän oli paksukalloinen, korkeahartiainen ja näytti
yleensä paremmin pöhöttyneeltä poikaselta kuin nuorelta mieheltä.
Hän oli osoittanut niin vähän älyn merkkejä, että hänen toveriensa
keskuudessa liikkui juttu siitä, kuinka hänen aivonsa olivat jäätyneet,
kovalla pakkasella, joka oli vallinnut St. Johnissa, New Brunswickissa
hänen syntymäaikoinaan, eivätkä olleet sen koommin sulaneet. Toinen
juttu tiesi, että hän lapsuudessaan, hoitajan huolimattomuuden
tähden, oli pudonnut korkeasta ikkunasta päälleen, joka luotettavien
todistajien kertoman mukaan oli haljennut. Luultavasti olivat nämä
molemmat kertomukset taannehtivaa alkuperää; nuorella herralla (jonka
kuvaava nimi oli Sparkler [Sparkler merkitsee säikkyvä. — Suom.]) oli
päähänpiston kaltainen tapa kosia jos jonkinlaisia vähemmin toivottavia
nuoria naisia, joita jokaista hän, naimatarjousta tehdessään, kehui:
»Olette hiton hauska typykkä — hyvin kasvatettukin — ettekä ensinkään
tuollainen joutavan tekopyhä.»
Näin vähälahjainen poikapuoli olisi ollut haittana ja esteenä kelle
hyvänsä toiselle miehelle; mutta mr Merdle ei tarvinnut poikapuolta
itseään varten, vaan hän tarvitsi poikapuolen seuraelämää varten.
Mr Sparkler oli ollut kaartissa ja piti tapanaan käydä kaikissa
kilpa-ajoissa, kilpailuissa ja kutsuissa, ja seuraelämä, tuntien hänet
hyvin, oli tyytyväinen poikapuoleensa.
Tämän hyvän tuloksen olisi mr Merdle katsonut saavuttaneensa halvalla
hinnalla, vaikka mr Sparkler olisi ollut kalliimpikin kapine. Eikä
hän nytkään ollut suinkaan vähillä kustannuksilla saanut häntä
seuraelämälle kelpaavaan kuntoon.
Harley Streetin varrella olevassa komeassa talossa oli päivälliskutsut
samana iltana, jolloin pikku Dorrit, istuen isänsä vieressä, ompeli
tämän uusia paitoja; kutsuilla nähtiin hovin pomoja ja Cityn pomoja,
alahuoneen ja ylähuoneen pomoja, ylioikeuksien ja alioikeuksien pomoja,
piispallisia pomoja, pomoja valtiovarain virastosta, hevoskaartista,
laivastosta — kaikkia noita mahtimiehiä, jotka pitävät meitä käynnissä
ja toisinaan asettavat kampia eteemme.
»Olen kuullut», sanoi piispapomo hevoskaartille, »että mr Merdle taas
on voittanut suunnattomasti. Puhutaan sadastatuhannesta punnasta.»
Hevoskaarti oli kuullut puhuttavan kahdestasadasta.
Valtiorahasto kolmesta.
Laki, joka hypisteli vakuuttavaa kaksoissilmälasiansa, luuli melkein,
että oli kysymys neljästä. Tässä oli tapahtunut tuollainen onnistunut
laskelmiin ja yhdistelmiin perustuva pelisiirto, jonka tulosta oli
vaikea arvioida. Siinä oli esimerkki laajakatseisesta tilanteen
käsityksestä, johon liittyi tavallinen hyvä onni ja luonteenomainen
rohkeus; sitä sai vuosisadan kuluessa ihailla vain harvoin. Mutta
siinähän tuli Veljekset Bellows, joka oli ollut mukana suuressa
pankkikeinottelussa ja joka ehkä tiesi jotakin lisää. Kuinka suureksi
Veljekset Bellows arvioi tämän uuden voiton?
Tämä herra oli juuri menossa kumartamaan povelle ja saattoi
vain ohimennen kertoa kuulleensa, että sen otaksuttiin kaiken
kaikkiaan nousevan puoleen miljoonaan, mikä otaksuma tuntui sangen
todenmukaiselta.
Laivasto selitti, että mr Merdle oli ihmeellinen mies. Valtiovarat
pitivät häntä uutena mahtina maassa ja kykenevänä ostamaan koko
alahuoneen. Piispa iloitsi siitä, että nämä rikkaudet tulvivat
sellaisen miehen taskuihin, joka aina oli valmis kannattamaan
seurapiirien parhaita harrastuksia.
Mr Merdle itse saapui aina myöhään tällaisiin tilaisuuksiin kuten
mies, jota hänen suurten yritystensä jättiläiskynnet yhä pidättivät
senjälkeen, kun muut jo olivat päässeet irti päivätöittensä
kääpiökätösistä. Tällä kertaa tuli hän aivan viimeisenä. Valtiovarojen
mielestä Merdlen työ näytti hiukan rasittavan häntä. Piispa sanoi
iloitsevansa ajatellessaan, että rikkaudet virtasivat sellaisen miehen
taskuihin, joka otti ne nöyränä vastaan.
Puuteria! Tarjoilussa oli niin paljon puuteria, että se antoi makua
päivällisille. Jauhemaisia osasia sekaantui ruokalajeihin ja suuren
maailman herkut saivat lisähöysteen ensiluokkaisista tarjoilijoista.
Mr Merdle vei pöytään kreivittären, joka piili jossakin suunnattoman
avaran puvun sisimmässä ja joka suhtautui siihen kuin liiaksi kasvaneen
kaalin sydän sen paisuneeseen lehtiverhoon. Jos on lupa käyttää niin
halpaa vertausta, niin puku astui portaita alas kuin paksuun silkkiin
puettu nukke, eikä kukaan saattanut nähdä millainen pienokainen sitä
kantoi.
Päivällisvierailla oli kaikkea, mitä he saattoivat pyytää, ja kaikkea,
mitä he eivät saattaneet pyytää. Heillä oli kaikkea mahdollista
katseltavaa, kaikkea mahdollista syötävää ja kaikkea mahdollista
juotavaa. Toivottavasti he nauttivatkin siitä; mr Merdlen osuus
ateriasta ei olisi maksanut enempää kuin kahdeksantoista pennyä. Mrs
Merdle oli komea. Ylihovimestari oli hänen jälkeensä sen päivän komein
laitos. Hän oli seuran pulskin mies. Hän ei tehnyt mitään, mutta hän
katseli kaikkea sillä tavalla kuin vain harvat kykenivät tekemään.
Hän oli mr Merdlen viime lahja suurelle maailmalle. Mr Merdle ei itse
tarvinnut häntä ja joutui hämilleen joka kerta, kun tämä suuri mies
katsoi häneen; mutta kyllästymätön seuraelämä tahtoi hänet — ja sai
hänet.
Näkymätön kreivitär näytteli lapsekkaan tytön osaa, ja povi esiintyi
ylinnä kaunotarten sarjassa. Valtiovarat sanoivat: Juno. Piispa sanoi:
Judith.
Laki keskusteli hevoskaartin kanssa sotaoikeudesta. Veljekset Bellows
ja korkein oikeus ottivat osaa keskusteluun. Muut pomot sanoivat
sanansa hekin. Mr Merdle istui äänettömänä ja tuijotti pöytäliinaan.
Tuon tuostakin joku pomo kääntyi hänen puoleensa suunnaten oman
erikoisen puhetulvansa häneen; mutta se kiinnitti harvoin mr Merdlen
huomiota; hän heräsi vain laskelmistaan ja kohotti lasiansa.
Kun pöydästä noustiin, oli useilla pomoilla jotakin henkilökohtaisesti
sanottavaa mr Merdlelle, niin että tämän täytyi pitää pieniä
vastaanottoja tarjoilupöydän luona, jonne he pysähtyivät matkallaan
ovelle.
Valtiovarain osasto rohkeni uuden voiton johdosta onnitella
maailmankuulua englantilaista kapitalistia ja kaupparuhtinasta (hän oli
parlamentissa joskus käyttänyt tätä erikoista nimitystä, jonkatähden
se helposti kerkesi hänen kielellensä). Tällaisten miesten voittojen
kasvaminen tiesi isänmaan voittojen ja mahdollisuuksien kasvamista,
ja osasto antoi mr Merdlen ymmärtää, että se kohotti isänmaallista
tunnetta.
»Kiitän teitä, mylord», vastasi mr Merdle, »kiitän teitä. Otan ylpeänä
vastaan onnittelunne ja iloitsen siitä, että hyväksytte toimintani.»
»Niin, en kuitenkaan hyväksy sitä ehdottomasti, rakas mr Merdle.
Sillä», valtiorahasto käänsi hymyillen hänet tarjoilupöydän puoleen ja
puhui leikkiä laskien, »teidän ei milloinkaan kannata jättää sitä ja
tulla auttamaan meitä».