»Ja sillä välin kun sinä olet ajatellut ruokaa ja vaatteita, olen minä
saattanut ajatella perhettämme, näetkös, Amy. Eiköhän se liene niin?»
Pikku Dorrit nyökkäsi. »Niin, niin», sanoi hän, kasvot paljoa
iloisempina kuin sydän.
»Varsinkin kun tiedämme», lisäsi Fanny, »että sillä paikalla, jolle
olet pysynyt niin uskollisena, on aivan erikoinen, sille kuuluva
sävynsä, joka tekee sen toisenlaiseksi kuin kaikki muut seurapiirit.
Suutele minua nyt vielä kerta, rakas Amy, ja sopikaamme siitä, että
olemme molemmat oikeassa ja että sinä olet rauhallinen, kiltti
kotihiiri.»
Klarinetti oli yhä valitellut surullisesti tämän kaksinpuhelun aikana,
mutta keskeytettiin nyt, kun Fanny ilmoitti lähtöajan olevan käsissä,
mikä tapahtui siten, että hän kääri kokoon sedän nuotit ja otti
klarinetin hänen huuliltaan.
Pikku Dorrit erosi heistä ovella ja kiirehti Marshalseata kohden.
Siellä tuli aikaisemmin pimeä kuin muualla, ja kun hän astui sinne tänä
iltana, tuntui siltä kuin hän olisi astunut syvään onkaloon. Muurin
varjo näkyi kaikkien esineiden yllä. Eikä vähimmin isän yllä, joka
puettuna vanhaan harmaaseen takkiinsa ja musta samettilakki päässä
kääntyi ympäri, kun Pikku Dorrit astui hämärään huoneeseen.
»Ja miksei minunkin ylläni!» ajatteli Pikku Dorrit käsi vielä lukolla.
»Fanny ei ollut niinkään väärässä.»