Jos nuorella John Chiveryllä olisi ollut halua ja kykyä kirjoittaa
pilkkajuttu perheylpeydestä, ei hänen olisi tarvinnut hakea kostavan
valaisevia esimerkkejä kauempaa kuin rakastettunsa perheestä.
Sellaisiksi olisivat mainiosti kelvanneet ritarillinen veli ja hieno
sisar, joilla oli runsaasti kokemusta kaikenlaisesta kurjuudesta, mutta
kuitenkin ylevä tietoisuus perheen nimen arvosta; jotka olivat valmiit
pyytämään ja lainaamaan köyhimmältäkin, syömään kenen hyvänsä leipää,
tuhlaamaan kenen tahansa rahoja, juomaan kenen hyvänsä kupista ja
särkemään sen kohta perästäpäin. Jos nuori John olisi kuvannut heidän
elämänsä surulliset tosiseikat ja kuinka he haastoivat kummittelevan
sukuhienoutensa pelästyttämään hyväntekijöitänsä, olisi hänestä tullut
ensiluokkainen ivarunoilija.
Tip oli käyttänyt vapauttansa toivehikkaalla tavalla, ruveten
biljardimerkitsijäksi. Kysymys, kuka hänet oli vapauttanut, askarrutti
niin vähän hänen mieltänsä, että Clennamin tuskin olisi tarvinnut
vaivautua tukkimaan mr Plornishin suuta tässä asiassa. Olipa kuka
hyvänsä osoittanut hänelle tämän kohteliaisuuden, niin hän oli varsin
valmis ottamaan sen vastaan ja vastasi siihen omasta puolestaan
kohteliaasti kiittäen, ja sillä hyvä. Jättäen vankilan näin keveästi
ja huolettomasti rupesi hän biljardimerkitsijäksi, ja nyt pistäytyi
hän vain toisinaan vankilan pienellä keilaradalla puettuna vihreään
Newmarket-takkiin (käytettyyn), jossa oli kiiltävät napit (uudet),
kaulassa kiiltävä kaulus, ja joi vankilaveljesten olutta.
Tämän herrasmiehen veltossa luonteessa oli kuitenkin yksi luja ja
kestävä kohta: hän kunnioitti ja ihaili Amy-sisartaan. Hänen tunteensa
ei kuitenkaan milloinkaan ollut saanut häntä säästämään sisareltaan
hetkenkään levottomuutta tai itse kärsimään pienintäkään rajoitusta
tai epämukavuutta hänen tähtensä; mutta hän rakasti Amya, vaikka hänen
rakkaudessaan olikin tällainen marshalsealainen tahra. Sama ummehtunut
Marshalsea-tuoksu tuntui siinäkin, että hän selvästi ymmärsi sisarensa
uhrautuvan isänsä tähden, mutta ettei hänellä ollut aavistustakaan
siitä, että sisar oli tehnyt jotakin myös hänen hyväksensä.
Milloin tämä uljas nuori mies ja hänen sisarensa alkoivat
järjestelmällisesti käyttää perhekummitusta vaikuttaakseen
vankilayhteiskuntaan, sitä tämä kertomus ei tiedä tarkoin mainita.
Luultavasti siihen aikaan, jolloin he alkoivat elää yhteiskunnan
armoilla. Varmaa on, että kuta köyhempiä ja kuta suuremmassa puutteessa
he olivat, sitä uljaampana ilmestyi kummitus haudastaan, ja että
kun jotakin erikoisen kurjaa oli ilmassa, esiintyi kummitus aina
aavemaisimmassa upeudessa.
Pikku Dorrit oli myöhäinen maanantaiaamuna, sillä hänen isänsä nukkui
pitkään, ja sitten oli valmistettava hänelle aamiaista ja järjestettävä
hänen huoneensa. Hänen ei tarvinnut mennä ulos työhön kuitenkaan; hän
oli sentähden isän luona siihen saakka, kunnes hän, Maggyn avulla,
sai kaikki järjestykseen ja näki isänsä lähtevän aamukävelylleen
(noin kahdenkymmenen yardin pituiselle) kahvilaan saakka sanomalehteä
lukemaan. Silloin Amy pani hatun päähänsä ja lähti ulos; hän olisi
välttämättä tahtonut päästä jo aikaisemmin matkaan. Rupattelu vaikeni
kuten tavallisesti hänen kulkiessaan porttihuoneen läpi, ja vasta
lauantai-iltana tullut velkavanki sai kotiutuneemmalta toveriltaan
töykkäyksen kylkeensä ja tiedoituksen: »Katsokaa, siinä hän on.»
Hän tahtoi tavata sisartaan, mutta tultuaan mr Cripplesin luo kuuli,
että sekä sisar että setä olivat menneet teatteriin, jossa heillä
oli toimensa. Otettuaan matkalla huomioon tämän mahdollisuuden ja
päätettyään siinä tapauksessa seurata heitä, lähti hän suoraa päätä
teatteriin, joka oli samalla puolen virtaa eikä kaukana.
Pikku Dorrit oli miltei yhtä outo teatterikäytävissä kuin jonkun
kultakaivoksen sokkeloissa, ja kun hänet neuvottiin salaperäiselle,
omituisen unenpöpperöiseltä näyttävälle ovelle, joka tuntui
häpeävän olemassaoloaan ja piiloutuneen erääseen kujaan, epäröi hän
lähestyessään sitä; lisäksi pelästyi hän nähdessään viisi, kuusi
herrasmiestä, jotka sileiksi ajeltuina, lakki omituisesti päässä,
maleksivat oven tienoilla; he muistuttivat jonkun verran Marshalsean
asukkaita. Tämä yhdennäköisyys rauhoitti Pikku Dorritia, ja hän kääntyi
heidän puoleensa tiedustellakseen, missä saisi tavata miss Dorritia,
jolloin he väistyivät päästääkseen hänet sisään pimeään eteiseen — se
muistutti isoa sammunutta kauheata lyhtyä enemmän kuin mitään muuta
— ja hän kuuli etäistä soittoa ja tanssivien jalkojen sipsutusta.
Eräs mies, joka näytti olevan niin tuulettamisen tarpeessa, että
oli yltyleensä sinisen homeen peitossa, istui siellä nurkassa kuin
hämähäkki ja vartioi tätä pimeätä paikkaa, ja hän lupasi lähettää
sanan miss Dorritille ensimmäisen herran tai naisen mukana, joka
kulkisi eteisen läpi. Ensimmäisellä naisella, joka meni siitä läpi,
pisti nuottikäärö puuhkasta esille, ja hän näytti olevan sellaisessa
hajaannuksen tilassa, että olisi luullut tekevänsä hyvän työn
vannehtimalla hänet. Mutta hän tuntui olevan hyvänluontoinen ja sanoi:
»Tulkaa minun kanssani, minä kyllä pian löydän miss Dorritin.» Miss
Dorritin sisar lähti hänen kanssansa ja kulkien pimeässä lähestyi askel
askeleelta soiton ja tanssin ääntä.
Viimein saapuivat he pölypilveen, jossa joukko ihmisiä sekaisin
hyppeli ja liikkui ja jossa näkyi sellainen käsittämätön sekamelska
hirsiä, orsia, tiilimuureja, nuoria, rullia, sellainen kaasuvalon ja
päivänvalon sekoitus, että olisi voinut luulla joutuneensa katsomaan
luomakunnan kudosta nurjalta puolen Pikku Dorrit, yksin jääneenä
ja saaden survaisuja joka hetki, oli ihan sekaisin, kun hän kuuli
sisarensa äänen.
»Mitä ihmeitä, Amy, mikä sinut tänne toi?»
»Tahdoin tavata sinua, Fanny kulta, ja koska minun on huomenna oltava
työssä koko päivä ja tiesin sinun olevan kiinni tänään koko päivän,
niin arvelin —»
»Mutta ajattele, että sinä tulit tänne, Amy. Enpä olisi uskonut!»
Toivottaen sisarensa näin vähemmin ystävällisesti tervetulleeksi
saattoi Fanny hänet avonaisemmalle paikalle tomupilvessä, jossa joukko
kultakoristeisia tuoleja ja pöytiä oli koottu yhteen ja jossa parvi
nuoria naisia istui, mikä missäkin, jutellen. Kaikki nämä nuoret naiset
olivat myös vannehtimisen tarpeessa ja kurkkailivat yhtä mittaa eri
tahoille.
Juuri kun sisarukset saapuivat paikalle, kurkisti muuan uninen
poika, skotlantilaislakki päässä, erään vasemmanpuolisen hirren
takaa ja sanoi: »Ei sellaista melua, hyvät naiset!» ja hävisi. Heti
sen jälkeen pisti vilkas, pitkä- ja mustatukkainen herra päänsä
erään oikeanpuolisen hirren takaa ja sanoi: »Ei sellaista melua,
kullanmuruset!» ja hävisi niinikään.
»Eipä olisi ikinä juolahtanut mieleeni, että sinä ilmestyisit tänne
meidän joukkoomme, Amy!» sanoi hänen sisarensa. »Mitenkä osasit tulla
tänne?»
»En tiedä. Se neiti, joka ilmoitti sinulle minun olevan täällä, oli
niin ystävällinen, että opasti minut tänne.»
»Se on niin sinun, pienen rauhallisen olennon, kaltaista! Luulenpa,
että voisit mennä minne tahansa. Minä en osaisi, vaikka tunnen maailmaa
paljon enemmän.»
Perheen keskuudessa pidettiin perheselviönä, että Amy oi pieni
yksinkertainen kotiolento, jolta puuttui muiden perheenjäsenten suuri
ja viisas kokemus. Tätä perhesepitelmää käytettiin perhevakuutuksena
hänen palveluksiansa vastaan. Niille ei pitänyt panna liian suurta
merkitystä.
»No, mitä nyt olet saanut päähäsi, Amy? Sinulla on tietysti mielessäsi
jotakin, joka koskee minua?» kysyi Fanny. Hän puhui aivan kuin sisar,
joka oli pari kolme vuotta häntä nuorempi, olisi ennakkoluuloinen
isoäiti.
»Eipä paljoa; mutta siitä saakka, kuin kerroit minulle rouvasta, joka
lahjoitti sinulle rannerenkaan, Fanny —»
Uninen poika pisti taas päänsä vasemmanpuolisen hirren takaa ja sanoi:
»Pitäkää varanne, hyvät naiset», ja hävisi. Vilkas mustatukkainen herra
kurkisti yhtä nopeasti oikeanpuolisen hirren takaa sanoen: »Pitäkää
varanne, kullanmuruset!» ja hävisi niinikään. Silloin kaikki nuoret
neitoset nousivat ja alkoivat suoristella hameitaan.
»No, Amy», virkkoi Fanny, tehden samoin kuin kaikki muutkin, »mitä
aioit sanoa?»
»Siitä saakka, kun kerroit minulle rouvasta, joka lahjoitti sinulle
rannerenkaan, en ole ollut levollinen sinun tähtesi, ja haluaisin
tietää asiasta hiukan enemmän, jos tahtoisit kertoa minulle.»
»Nyt, hyvät naiset!» sanoi skotlantilaispoika. »Nyt, kullanmuruset!»
sanoi mustatukkainen herra. Ja samassa he kaikki hävisivät, ja soitto
ja tanssi kuului taas.
Pikku Dorrit istui kullatussa tuolissa ja oli aivan ymmällä kaikkien
keskeytysten vuoksi. Hänen sisarensa ja muut neitoset olivat kauan
poissa, jolla välin soiton lomassa ääni (tuntui mustatukkaisen herran
ääneltä) kuului huutavan: »Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi
— noin! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin! Tahdissa,
kullanmuruset! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin!» Viimein
ääni vaikeni, ja he tulivat taas kaikki takaisin, toiset enemmän,
toiset vähemmän hengästyneinä, kääriytyivät huiveihinsa ja pukeutuivat
lähteäkseen ulos. »Odota hiukan, Amy, antakaamme noiden ensin lähteä»,
kuiskasi Fanny. Pian he jäivät kahden; muuta merkillisempää ei sillä
välin tapahtunut kuin että poika kurkisti entisen hirtensä takaa
sanoen: »Kello yksitoista huomenna jokainen paikallaan, hyvät naiset!»
ja mustatukkainen herra pisti päänsä entisen hirtensä takaa ja sanoi:
»Kello yksitoista huomenna jokainen paikallaan, kullanmuruset!»
kumpikin omalla tunnetulla ja totutulla tavallaan.
Kun he jäivät kahden, vyöryi tai hävisi jollakin muulla tavalla
jokin tieltä pois ja heidän eteensä aukeni suuri tyhjä kuilu, jonka
syvyyksiin Fanny kurkisti ja sanoi: »Nyt, setä!» Kun Pikku Dorritin
silmät tottuivat pimeään, erotti hän epäselvästi kuilun pohjalta
setänsä istumassa yksin hämärässä nurkassa, kuluneeseen koteloon
pistetty soitin kainalossaan.
Vanha mies näytti siltä kuin kaukaisen korkean parvekkeen ikkunat,
joista näkyi pieni kaistale taivasta, olisivat kuvanneet hänen
onnenpäiviänsä, joilta hän asteittain oli vajonnut tänne pohjaan. Hän
oli istunut tällä paikalla kuusi iltaa viikossa monena vuotena, muttei
ollut milloinkaan näkynyt nostavan silmiänsä nuoteista; kerrottiin
varmana otaksumana, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt näytelmää.
Niinikään kerrottiin, ettei hän tuntenut suosittuja sankareja ja
sankarittaria edes ulkonäöltäkään ja että halpamainen ilveilijä
oli vedon mukaan »tönäissyt» häntä hullunkurisimmalla tavallaan
viitenäkymmenenä iltana, eikä hän ollut osoittanut huomaavansa mitään.
Kirvesmiesten kesken laskettiin leikkiä ja väitettiin, että hän oli
kuollut tietämättä sitä itse, ja permannolla istujat otaksuivat, että
hän vietti koko elämänsä, yöt ja päivät ja sunnuntaitkin, orkesterissa.
He olivat toisinaan koetelleet häntä tarjoamalla nuuskaa kaiteen yli,
ja hän oli aina vastannut kohteliaisuuteen havahtuen hetkeksi, jolloin
hänen käytöksessään tuntui kalpea kajastus sivistyneen herrasmiehen
olemuksesta; muuten ei hän milloinkaan ottanut osaa siihen, mitä hänen
ympärillään tapahtui, eikä välittänyt muusta kuin siitä osasta, joka
oli kirjoitettu klarinetille; yksityiselämässä, jossa klarinetilla
ei ollut osaa, ei hänelläkään ollut osaa. Toiset sanoivat, että hän
oli köyhä, toiset, että hän oli rikas saituri; itse hän ei sanonut
mitään, ei kohottanut milloinkaan painunutta päätänsä eikä muuttanut
laahustavaa käyntiänsä nostamalla raskaita jalkojansa maasta. Vaikka
hän nyt odottikin veljentyttärensä kehoitusta, ei hän kuullut sitä,
ennenkuin tämä oli kolme, neljä kertaa puhutellut häntä, eikä
myöskään vähääkään hämmästynyt nähdessään kaksi veljentytärtä yhden
asemesta, vaan vastasi vain vapisevalla äänellänsä: »Tulen, tulen!»
ja ryömi sieltä jonkinlaisen maanalaisen käytävän läpi, josta levisi
kellarimainen haju.
»No, Amy», sanoi hänen sisarensa, kun he kaikki kolme menivät ulos
ovesta, joka näytti häpeävän, että oli erilainen kuin muut ovet, ja
setä oli vaistomaisesti tarttunut Amyn käsivarteen, kuin ainoaan, johon
saattoi turvata, »no, Amy, sinä olet utelias tietämään jotakin minusta».
Hän oli kaunis, tiesi sen ja ylpeili siitä, ja siinä alentuvaisuudessa,
jolla hän nyt unohti sulojensa etevämmyyden ja maailmankokemuksensa
puhuen sisarelleen melkein kuin vertaiselleen, näkyi erittäin selviä
perhepiirteitä.
»Kaikki, mikä koskee sinua, Fanny, koskee minuakin ja kiinnittää
mieltäni.»
»Niin, sellainen sinä olet, juuri sellainen, ja sinä olet Amyista
parhain. Jos joskus olenkin kiusallinen ja ikävä, niin otat varmaan
huomioon, mitä merkitsee olla minun asemassani ja tuntea olevansa sen
yläpuolella. En välittäisi siitä niin», sanoi Marshalsean isän tytär,
»elleivät nuo muut olisi niin alhaisia. Ei yksikään heistä ole syntynyt
samoihin oloihin kuin me. He ovat kaikki täällä omalla tasollaan.
Alhaisia.»
Pikku Dorrit katsoi vain lempeästi puhujaan, muttei keskeyttänyt
häntä. Fanny veti esille nenäliinansa ja pyyhki melkein kiukkuisena
silmiään. »Minähän en ole syntynyt siellä, missä sinä, Amy, ja kenties
se vaikuttaa meidän erilaisuuteemme. Rakas lapseni, kun pääsemme irti
sedästä, niin saat kuulla kaikki. Me jätämme hänet ruokalaan, jossa hän
käy syömässä.»
He kävelivät hänen seurassaan, kunnes saapuivat likaisen kadun varrella
olevan ruokalanikkunan kohdalle, joka oli melkein läpinäkymätön,
siihen kun oli laskeutunut lämpimistä liharuuista, vihanneksista ja
vanukkaista nousevaa höyryä. Vilauksittain näkyi sieltä kuitenkin
paistettu kinkku, joka puhkesi rasva- ja sipulikyyneliin kastiketta
täynnä olevassa metalliastiassa, tuoksuva paahtopaisti ja kuplainen
Yorkshirevanukas, joka porehti samanlaisessa astiassa, silavoitu
vasikan selkäliha, joka nopeasti teki loppua, lampaanpaisti, joka
hikoili mennessään suurella vauhdilla kaupaksi, matala vadillinen
paistettuja perunoita, jotka omasta mehukkaisuudestaan olivat yhteen
takeltuneet, pari kulhollista keitettyjä vihanneksia ja muita tanakoita
herkkuja. Huoneessa näkyi muutamia puisia karsinoita, ja näissä
sellaiset ruokavieraat, jotka pitivät parempana kuljettaa saamaansa
ruokaa vatsassaan kuin käsissään, kaikessa rauhassa sulloivat saalista
reppuunsa. Heidän katsellessaan näitä herkkuja avasi Fanny laukkunsa
ja veti tästä säilytyspaikasta esille shillingin, jonka antoi sedälle.
Katseltuaan, mitään näkemättä, hetkisen rahaa, arvasi setä sen
tarkoituksen ja jupisi: »Päivällistä? Vai niin! Niin, niin, niin!» ja
hävisi hitaasti heidän näkyvistään ruokahöyryihin.
»No, Amy», sanoi hänen sisarensa, »tule nyt kanssani, ellet ole liiaksi
väsynyt kävelläksesi Harley Streetille, Cavendish Squareen».
Amy ihmetteli sisarensa ilmettä hänen sanoessaan tämän hienon
osoitteen ja tapaa, jolla hän kohensi uutta hattuansa (se oli enemmän
korea kuin tarkoituksenmukainen); mutta hän oli valmis kävelemään
Harley Streetille, ja sinne he nyt suuntasivat matkansa. Saavuttuaan
tähän komeaan päämäärään valitsi Fanny kauneimman talon, jonka
ovelle hän kolkutti ja jossa hän kysyi mrs Merdleä. Vaikka ovea
avaavalla lakeijalla oli puuteroitu pää ja häntä seurasi kaksi,
niinikään puuteripäistä lakeijaa, myönsi hän mrs Merdlen olevan
kotona, pyysipä vielä Fannya käymään sisälle. Fanny astui sisään
ottaen sisarensa mukaansa; ja he nousivat yläkertaan puuteripään
käydessä edellä ja puuteripään jäädessä jälkeen, ja heidät jätettiin
avaraan, puolipyöreään vastaanottohuoneeseen, yhteen monista
vastaanottohuoneista, jossa riippui papukaija nokastaan kultahäkkinsä
ulkopuolella, suomuiset sääret ilmassa, kieppuen jos jonkinlaisissa
oudoissa, ylösalaisissa asennoissa. Sama omituisuus on huomattu
aivan toisenlaisten höyhenten peittämissä linnuissa, jotka niinikään
kiipeilevät kultalangoilla.
Huone oli paljoa komeampi kuin mikään Pikku Dorritin itselleen
kuvittelema ja olisi ollut komea ja kallisarvoinen kenen hyvänsä
katsella. Hän vilkaisi hämmästyneenä sisareensa ja olisi kysynyt
jotakin, ellei Fanny varoittavasti rypistäen otsaansa olisi osoittanut
verhojen peittämää, toiseen huoneeseen johtavaa oviaukkoa. Verho
liikahti seuraavassa hetkessä, ja nainen, joka kohotti sitä monin
sormuksin koristetulla kädellään, pudotti sen taaksensa astuessaan
sisään.
Hän ei ollut nuori ja raikas luonnon kädestä lähteneenä, vaan hän oli
nuori ja raikas kamarineitinsä kädestä lähteneenä. Hänellä oli suuret,
tunteettomat, kauniit silmät, tummat, tunteettomat, kauniit hiukset,
korkea, tunteeton, kaunis povi, ja hän oli joka suhteessa laiteltu
mahdollisimman edukseen. Vilustumisen välttämiseksi tai siksi, että se
somisti hänen kasvojaan, oli hänellä kaunis valkoinen huivi sidottuna
päähän ja leuan alle. Ja tämä tunteeton, kaunis leuka, joka oli niin
lujasti ja kiinteästi suistettu pitsipäitsillä, näytti, jos mikään,
siltä kuin sitä ei milloinkaan olisi hellästi hyväilty.
»Mrs Merdle», esitteli Fanny. »Sisareni, ma'am.»
»Hauska nähdä sisarenne, miss Dorrit. En muistanut teillä olevan
sisarta.»
»En ole maininnutkaan hänestä», vastasi Fanny.
»Niinkö!» Mrs Merdle koukisti vasemman kätensä pikkusormea aivan kuin
olisi sanonut: »Sainpas teidät kiinni. Tiesin, ettette ollut maininnut
hänestä!» Hän teki aina kaikki käden liikkeet vasemmalla kädellä, sillä
hänen kätensä olivat pari puolet: vasen oli paljon valkoisempi ja
pyylevämpi kuin oikea. Sitte lisäsi hän: »Käykää istumaan!» ja istuutui
itse rennosti purppura- ja kultapielus-pesäseen, papukaijahäkin
läheiseen matalaan sohvaan.
»Onko hänkin tanssijatar?» kysyi mrs Merdle tarkastaen Pikku Dorritia
silmälasin läpi.
Fanny vastasi, että ei. »Vai ei», sanoi mrs Merdle ja pudotti lasin
silmästään. »Hän ei olekaan tanssijattaren näköinen. Hyvin miellyttävä
muuten, muttei tanssijattaren näköinen.»
»Sisareni, ma’am», selitti Fanny, jonka käytöksessä oli merkillinen
sekoitus nöyryyttä ja rohkeutta, »on pyytänyt minua kertomaan, kuin
sisarelle ainakin, miten sain kunnian tutustua teihin. Ja koska olin
sitoutunut käymään vielä kerran luonanne, niin rohkenin ottaa hänet
mukaani, toivoen teidän ehkä kertovan hänelle asian. Tahdon ilmoittaa
sen hänelle, ja soisin teidän kertovan sen.»
»Luuletteko, että sisarenne ikäiselle —» epäröi mrs Merdle.
»Hän on paljoa vanhempi kuin miltä näyttää», ilmoitti Fanny, »melkein
minun ikäiseni».
»Seuraelämää», sanoi mrs Merdle koukistaen taas pikkusormeansa, »on
niin vaikea selittää nuorille (sitä on oikeastaan vaikea selittää
kenelle hyvänsä), että olen iloinen kuullessani sen. Soisin, ettei
seuraelämä olisi niin omavaltainen, soisin, ettei se olisi niin
vaativainen — Lintu, ole vaiti!»
Papukaija oli kirkaissut läpitunkevasti, aivan kuin sen nimi olisi
ollut Seuraelämä ja se puolustaisi oikeuttansa olla vaativainen.
»Mutta», jatkoi mrs Merdle, »meidän on otettava se sellaisena kuin se
on. Me tiedämme, että se on onttoa ja sovinnaista, maailmallista ja
iljettävää, mutta koska emme ole Etelämeren villejä (minä kuuluisin
mielelläni heihin — elämä siellä on hupaisaa ja ilmasto erinomaista,
olen kuullut kerrottavan), täytyy meidän noudattaa sen sääntöjä.
Se on meidän kaikkien kohtalo. Mr Merdlellä on suuri liike, hänen
kauppasuhteensa ulottuvat hyvin laajalle, hänen rikkautensa ja
vaikutuksensa ovat varsin suuret, mutta hänkin — Lintu, ole vaiti!»
Papukaija oli taas kirkaissut, siten täydentäen niin ilmeikkäästi mrs
Merdlen lauseen, ettei hän katsonut tarvitsevansa lopettaa sitä.
»Koska sisarenne pyytää minua päättämään henkilökohtaisen
tuttavuutemme», aloitti hän taas kääntyen Pikku Dorritin puoleen,
»kertomalla asioista, jotka ovat hänelle suureksi kunniaksi, en
tietysti voi kieltäytyä noudattamasta hänen pyyntöänsä. Minulla on
kaksi- tai kolmekolmattavuotias poika (menin hyvin nuorena ensimmäisen
kerran naimisiin).»
Fanny puristi huulensa yhteen ja loi puoliksi voitonriemuisen katseen
sisareensa.
»Kaksi- tai kolmekolmattavuotias poika. Hän on hieman vallaton,
sellaiseen nuoren miehen ominaisuuteen on seuraelämä kyllä tottunut, ja
hän on hyvin herkkätunteinen. Hän on kenties perinyt tämän onnettoman
ominaisuuden. Minäkin olen luonteeltani hyvin herkkä. Erinomaisen
tunteellinen olento. Tulen äärettömän helposti liikutetuksi.»
Hän sanoi tämän ja kaiken muun niin kylmästi kuin jäänainen, muistaen
sisaruksia vain silloin tällöin ja näyttäen puhuvan jollekin
ajatellulle seuraelämän käsitteelle. Sen varalle hän niinikään tuon
tuostakin korjasi pukuansa tai sohvalla viruvan vartalonsa asentoa.
»Niin että hän on hyvin herkkä. Se ei mielestäni ole mikään onnettomuus
luonnollisissa oloissa, mutta me emme elä luonnollisissa oloissa. Se
on epäilemättä kyllä hyvin valitettavaa varsinkin minulle, joka olisin
oikea luonnonlapsi, jos vain saisin näyttäytyä sellaisena; mutta en
saa. Seuraelämä vallitsee ja pitää meitä kurissa — Lintu, ole vaiti!»
Papukaija oli purskahtanut valtavaan nauruun pudisteltuaan häkkinsä
lankoja käyrällä nokallaan ja nuoltuaan niitä mustalla kielellään.
»On turhaa kertoa teidän kaltaisellenne järkevälle, maailmaa kokeneelle
ja hienotunteiselle henkilölle», sanoi mrs Merdle purppura- ja
kultapesäsestään — tätä sanoessaan täytyi hänen pistää lasi silmäänsä
muistutellakseen itsellensä kenen kanssa puhui — »että näyttämö
toisinaan lumoaa tämänluontoisia nuoria miehiä. Kun sanon näyttämö,
tarkoitan näyttämön naissukupuoleen kuuluvia henkilöitä. Sentähden,
kun kuulin, että poikani oli ihastunut tanssijattareen, tiesin
mitä tämä tavallisesti merkitsi seuraelämässä, ja luotin siihen,
että kysymyksessä oleva nainen oli oopperan tanssijatar; siellä
seurapiireissä liikkuvat nuoret miehet tavallisesti ihastuvat.»
Hän siveli toisella kädellään toista, nyt katsellen sisaruksia, ja
sormukset hänen sormissaan kalisivat kalseasti vastakkain.
»Kuten sisarenne kertonee teille, niin päästyäni selville siitä,
mistä teatterista oli puhe, hämmästyin suuresti ja tulin kovin
onnettomaksi. Mutta kuultuani, että sisarenne, eväten poikani pyynnöt
(odottamattomalla tavalla, on minun lisättävä), oli saattanut hänet
ehdottamaan avioliittoa, valtasi minut äkillinen syvä hätä ja tuska.»
Hän siveli ja silitteli vasenta silmäkulmaansa.
»Epätoivoisessa mielentilassa, jonka ainoastaan äiti — seurapiireissä
elävä äiti — voi tuntea, päätin itse käydä teatterissa ja selostaa
mielentilaani tanssijattarelle. Esitytin itseni sisarellenne. Huomasin
ihmeekseni, että hän monessa suhteessa oli toisenlainen kuin olin
kuvitellut, eikä missään niin kuin siinä, että hän vastasi minun
vaatimuksiini esittämällä itse jonkinlaisia — kuinka sanoisin? —
perhevaatimuksia.» Mrs Merdle hymyili.
»Minä sanoin teille, ma'am» sanoi Fanny punan kohotessa poskille,
»että vaikka näittekin minut tällaisessa asemassa, olin kuitenkin niin
korkealla muiden yläpuolella, että katsoin perheeni olevan teidän
poikanne perheen veroisen, ja että minulla on veli, joka, jos tietäisi
asianlaidan, olisi samaa mieltä eikä pitäisi tätä avioliittoa minään
kunniana».
»Miss Dorrit», virkkoi mrs Merdle katseltuaan häntä kylmästi
silmälasinsa läpi, »juuri tämän olin aikeissa kertoa sisarellenne,
noudattaakseni pyyntöänne. Olen kiitollinen siitä, että niin tarkasti
muistitte tämän ja ennätitte sanoa sen ennen minua. Heti», kääntyen
Pikku Dorritin puoleen, »(sillä minä noudatan aina mielijohteita)
otin renkaan ranteestani ja pyysin saada kiinnittää sen sisarenne
ranteeseen, todistukseksi siitä, kuinka hyvilläni olin voidessani ottaa
asian keskusteltavaksi näin ikäänkuin yhteisellä pohjalla seisten.»
(Tämä oli aivan totta: mrs Merdle oli matkallaan tapaamaan miss
Dorritia ostanut halvan ja korean rannerenkaan, lahjominen mielessä.)
»Ja minä sanoin teille, mrs Merdle», kertoi Fanny, »että me olemme
joutuneet onnettomuuteen, mutta emme ole alhaissyntyisiä».
»Aivan niin, miss Dorrit», myönsi mrs Merdle.
»Ja minä sanoin teille, mrs Merdle», jatkoi Fanny, »että kun te
puhuitte minulle poikanne ylemmästä yhteiskunnallisesta asemasta, niin
voi sattua, että petyitte käsityksessänne minun syntyperästäni, ja
että isäni asema niissä piireissä, joissa hän elää (mitkä ne ovat, sen
tiedän itse parhaiten), on erittäin etevä ja kaikkien tunnustama».
»Aivan niin», myönsi mrs Merdle. »Ihailtava muisti.»
»Kiitos, ma'am. Kenties suvaitsette nyt kertoa sisarelleni loput.»
»Ei ole enää paljoa kerrottavaa», sanoi mrs Merdle tarkastellen
rintansa leveyttä, ikäänkuin sen laajuus olisi ollut oleellisen
tarpeellinen, jotta hänen tunteettomuutensa saisi kylliksi tilaa,
»mutta se on sisarellenne kunniaksi. Selvitin sisarellenne tilanteen:
kuinka meidän seurapiiriemme olisi mahdoton tuntea ja tunnustaa hänen
seurapiiriään — joka varmaan on erittäin miellyttävä — ja kuinka perin
ikävään asemaan hän täten saattaisi sen perheen, jota hän pitää niin
suuressa arvossa, mutta jota meidän olisi pakko halveksia ja josta
meidän (seurapiiri-velvollisuuksiemme tähden) täytyisi inhoten kääntyä
pois. Lyhyesti, vetosin sisarenne kiitettävään ylpeyteen.»
»Mainitkaa, olkaa hyvä, mrs Merdle, sisarelleni siitäkin», sanoi Fanny
happamesti ja heilautti koreata hattuaan, »että minulla jo oli ollut
kunnia ilmoittaa pojallenne, ettei minulla enää ollut hänelle mitään
sanottavaa».
»Minun olisi kenties pitänyt mainita se ensin, miss Dorrit», myönsi
mrs Merdle, »mutta en ajatellut sitä, koska muistelin silloista suurta
pelkoani, että poikani mahdollisesti ei hellittäisi ja teillä sittekin
olisi jotakin sanottavaa hänelle. Mainitsin myöskin sisarellenne —
puhun taas ei-taiteelliselle miss Dorritille — että poikani, jos
menisi naimisiin hänen kanssansa, ei saisi mitään ja olisi suorastaan
kerjäläinen. (Mainitsen tämän vain kertomukseen kuuluvana enkä
ensinkään siksi, että otaksuisin sen vaikuttaneen sisareenne enempää
kuin tällaiset seikat teennäisessä yhteiskunnassamme varovaisuuden ja
oikeuden nimessä vaikuttavat jokaiseen meistä.) Lopuksi, muutamien
kopeiden sanojen ja äkäisten purkausten jälkeen sisarenne puolelta,
sovimme täydellisesti siitä, ettei ollut mitään vaaraa uhkaamassa;
ja sisarenne oli niin kohtelias, että salli minun kunnioitukseni
todistukseksi lahjoittaa hänelle pari ompelijattareni tekemää pukua.»
Pikku Dorrit näytti surulliselta ja vilkaisi huolestuneena Fannyn
kasvoihin.
»Niinikään», jatkoi mrs Merdle, »on hän ollut ystävällinen ja luvannut
tulla lopullisesti keskustelemaan asiasta kanssani, ja me eroamme nyt
parhaassa sovussa toisillemme. Ja koska niin on», lisäsi mrs Merdle
jättäen pesäsensä ja pistäen jotakin Fannyn käteen, »niin toivon miss
Dorritin sallivan minun omalla tylsällä tavallani sanoa hänelle hyvästi
ja toivottaa kaikkea hyvää».
Sisarukset nousivat nyt yhtaikaa, ja he seisoivat kaikki lähellä
papukaijan häkkiä; lintu haukkasi nokallisen korppua, sylkäisten
sen sitten suustaan, näytti pilkkaavan heitä tanssittaen pöyhkeästi
ruumistansa, liikuttamatta jalkojaan, kiepsahti yhtäkkiä ylösalaisin
ja laahautui kultahäkkinsä ulkoseinää pitkin julman nokkansa ja mustan
kielensä avulla.
»Hyvästi, miss Dorrit, kaikkea hyvää toivotan teille», lausui mrs
Merdle. »Jos pääsisimme tuvat vuotiseen valtakuntaan tai johonkin
sentapaiseen, niin minä esimerkiksi saisin ilon oppia tuntemaan
joukon miellyttäviä ja lahjakkaita henkilöitä, joiden seurasta nyt
olen erotettu. Yksinkertaisempi yhteiskunnallinen tila olisi minulle
hyvin mieluinen. Siihen aikaan, kun kävin koulua, luimme runoa, jossa
sanottiin jotenkin tähän tapaan: 'Katsokaa intiaaniparkoja, te, jotka
jotakin ajattelette!' Jos muutama tuhat seurapiirien jäsentä voisi
ruveta intiaaneiksi, niin minäkin heti kirjoittaisin nimeni niiden
joukkoon; mutta koska kuulumme seurapiireihin, niin emme voi ruveta
intiaaneiksi — ikävä kyllä. — Hyvästi!»
He kulkivat portaita alas puuteripää edellään ja puuteripäitä
perässään, vanhempi sisar kopeana, nuorempi nöyryytettynä, ja
suljettiin ulos puuterittomalle Harley Streetille, Cavendish Squarelle.
»No?» kysyi Fanny, kun he olivat astuneet vaiti jonkun matkaa. »Eikö
sinulla ole mitään sanottavaa, Amy?»
»Voi, en tiedä mitä sanoa!» vastasi Amy surullisesti. »Et kai pitänyt
siitä nuoresta miehestä, Fanny?»
»Pitänyt? Hänhän on täysi hölmö.»
»Olen pahoillani — älä loukkaannu — mutta koska kysyt, mitä minulla on
sanottavaa, Fanny, niin olen hyvin pahoillani siitä, että sallit tämän
rouvan antaa sinulle jotakin.»
»Sinä pieni hupakko!» vastasi sisar pudistaen häntä tartuttuaan
kiivaasti hänen käsivarteensa. »Eikö sinussa ole vähääkään ylpeyttä?
Mutta niinhän se onkin. Sinulla ei ole itsekunnioitusta, et osaa olla
tarpeeksi ylpeä. Aivan samoin kuin sallit pienen mitättömän Chiveryn
keikkua kintereilläsi», lisäsi hän halveksivimman painokkaasti, »samoin
sallisit perhettäsi poljettavan nousematta vastarintaan».
»Älä sano niin, rakas Fanny. Minä teen mitä voin heidän hyväksensä.»
»Teet mitä voit heidän hyväksensä!» matki Fanny, kävelyttäen häntä
hyvin kiireesti. »Sallisitko tuollaisen naisen, jonka jokainen vähänkin
kokenut huomaa mahdollisimman kieroksi ja häikäilemättömäksi —
sallisitko hänen nöyryyttää perhettäsi kiittäen häntä vielä siitä?»
»En, Fanny, en suinkaan.»
»No, anna siis hänen maksaa siitä, sinä pieni raukka. Mitä muuta voisit
vaatia häneltä? Anna hänen maksaa siitä, sinä tyhmä lapsi, ja käytä
rahat perheen hyväksi.»
He eivät puhuneet enää mitään matkallaan Fannyn ja sedän asunnolle. Kun
he saapuivat sinne, tapasivat he vanhuksen istumassa huoneen nurkassa
puhaltamassa klarinetistaan mitä surullisimpia säveleitä. Fannyn piti
valmistaa ateria, johon kuului lampaanlihaa, porteria ja teetä, ja hän
kiukutteli muka tehdessään sitä, vaikka hänen sisarensa oikeastaan
suoritti kaikki tyynesti ja rauhallisesti. Kun Fanny viimein istui
syömään ja juomaan, heitteli hän pöytäkalustoa ja puri kiukkuisesti
leipäänsä samalla tavoin kuin hänen isänsä edellisenä iltana oli tehnyt.
»Jos halveksit minua», sanoi hän purskahtaen kiihkeään itkuun, »siksi
että olen tanssijatar, niin minkätähden ohjasit minut sille alalle?
Se on sinun työtäsi. Sinä tahdoit, että minä olisin taipunut maahan
saakka mrs Merdlen edessä ja sallinut hänen sanoa ja tehdä mitä halusi,
halveksia meitä ja sanoa sen minulle vasten kasvoja. Sentähden, että
olen tanssijatar!»
»Oi, Fanny!»
»Ja samoin on Tip paran laita. Tipiäkin hän saa alentaa mielin
määrin, häiritsemättä — sentähden kai, että Tip on ollut lakimiesten
palveluksessa, laivatelakoilla ja jos jossakin. Se on sinun työtäsi,
Amy. Kyllä sinun edes pitäisi hyväksyä se, että häntä puolustetaan.»
Koko ajan puhalteli setä surullisesti klarinettiaan, siirtäen sen
toisinaan hetkeksi tuuman verran huuliltaan pysähtyessään katselemaan
heihin, hämärästi aavistaen, että joku oli sanonut jotakin.
»Entä isäsi, poloinen isäsi, Amy. Sentähden, että hän ei ole vapaa
eikä voi esiintyä ja puhua puolestansa, sallisit sinä noiden ihmisten
rankaisematta loukata häntä. Vaikket välittäisikään siitä omasta
puolestasi, koska käyt työssä vierasten luona, niin sinun pitäisi
mielestäni kuitenkin välittää siitä hänen tähtensä, kun ajattelet mitä
kaikkea hän pitkien aikojen kuluessa on saanut kestää.»
Pikku Dorrit parkaan koski moitteen vääryys varsin kipeästi. Edellisen
illan muisto pisti lisäodan hänen sydämeensä. Hän ei vastannut mitään,
vaan käänsi tuolinsa pöydästä takkaan päin. Setä, pidettyään pienen
väliajan, puhalteli taas surullista säveltänsä.
Fanny kiukutteli teekupeille ja leivälle niin kauan kuin hänen
suuttumustansa kesti, väitti sitten olevansa maailman onnettomin tyttö
ja toivoi olevansa kuollut. Sitten hän alkoi vuodattaa katumuksen
kyyneliä, nousi pöydästä ja syleili sisartansa. Pikku Dorrit koetti
estää häntä sanomasta mitään, mutta toinen vastasi, että hän tahtoi,
hänen täytyi. Ja sitte hän pyysi uudelleen ja yhä uudelleen: »Minä
pyydän sinulta anteeksi, Amy», »Anna anteeksi, Amy», miltei yhtä
kiihkeästi kuin oli sanonut sen, mitä nyt katui.
»Mutta varmasti, Amy, varmasti», otti hän asian uudesti puheeksi heidän
istuessaan sisarellisessa sovussa vierettäin, »toivon ja uskon, että
asia olisi näyttänyt sinusta toisenlaiselta, jos olisit hiukan enemmän
tuntenut seuraelämää.»
»Ehkäpä olisi, Fanny», myönsi lempeä Pikku Dorrit.
»Katsos, sillä välin kun sinä olet elänyt hiljaista, suljettua
kotielämää, siellä, Amy», jatkoi sisar alkaen vähitellen taas
muuttua suojelevaksi, »olen minä ollut maailmalla, liikkuen enemmän
seuraelämässä, ja käynyt ylpeäksi ja vaativaksi — kenties liiaksikin».