»Mikä on hätänä?» kysyi lyhyt tumma mies.
»En ole kuullut mistään hädästä», vastasi Clennam.
»Missä mr Casby on?» kysyi lyhyt, tumma mies katsellen ympärilleen.
»Hän palaa kohta tänne, jos tarvitsette häntä.»
»Jos minä tarvitsen häntä?» sanoi lyhyt tumma mies. »Ettekö te tarvitse
häntä?»
Tähän Clennamin oli vastattava pari selittävää sanaa, joita lyhyt tumma
mies kuunteli henkeään pidätellen ja katsellen häntä. Hän oli puettu
mustaan ja homeisen teräsharmaaseen pukuun; hänellä oli sysimustat
helmisilmät, musta, sänkinen, lyhyt leuka, kankea musta tukka, joka
törrötti haarukan tai hiusneulan kaltaisina suorrukkeina päästä, ja
iho luonnostaan hyvin tuhruinen tai kenties keinotekoisesti hyvin
tuhruinen tai ehkäpä se oli hyvin tuhruinen sekä luonnostaan että
keinotekoisesti. Hänellä oli likaiset kädet ja likaiset halkeilleet
kynnet ja näytti siltä kuin olisi ollut tekemisissä hiilten kanssa; hän
hikoili, pärski ja puhkui, puhisi ja tuhisi kuin käynnissä oleva pieni
höyrykone.
»Oho!» huudahti hän, kun Arthur kertoi, miten hän oli joutunut sinne.
»Hyvä. Aivan niin. Jos hän kysyisi Pancksia, niin tahdotteko olla
hyvä ja sanoa, että Pancks on tullut?» Sen jälkeen hän tuhahtaen ja
pärskähtäen hävisi toisesta ovesta.
Ennen aikaan, Arthurin kotona ollessa, oli eräitä liikkeessä olevia
viimeistä patriarkkaa koskevia häikäilemättömiä huhuja ja epäilyjä
joutunut hänenkin tietoonsa, joitakin nyt unohtuneita teitä myöten.
Hän tunsi siihen aikaan kaikenlaisia epäluulon hiukkasia ja läikkiä
leijailevan ilmassa; näin samenneen ilman läpi katsottuna esiintyi
Christopher Casby pelkkänä majatalon tienviittana, joka ohjasi
olemattomaan majataloon kehoitti kiitolliseen lepoon sinne, missä ei
ollut lepopaikkaa eikä kiitollisuuden syytä. Hän tiesi, että toisten
hiukkasten läpi katsottuna Christopherin patriarkanpää kykeni tekemään
suunnitelmia ja ovelasti petkuttamaan lähimmäistään. Toiset hiukkaset
esittivät hänet raskasliikkeisenä, itsekkäänä, tuulten ajettavana
kuhnuksena, joka törmätessään kömpelösti muita vastaan oli tehnyt
sen keksinnön, että päästäkseen helposti kunnialla elämän läpi hänen
oli vain pidettävä suunsa kiinni ja paljas päälakensa kiiltävänä ja
annettava tukkansa vapaasti kasvaa; hänellä oli ollut juuri kylliksi
älyä sen keksiäkseen ja noudattaakseen sitä. Kerrottiin, että hän oli
päässyt loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijäksi, ei siksi että
hänellä olisi ollut vähääkään liikemieskykyä, vaan siksi, että hän
oli niin peräti hyväntahtoisen näköinen, ettei kukaan voinut epäillä
sellaisen miehen johtamassa liikkeessä kiskottavan tai keinoteltavan;
niinikään sanottiin, että hän samoista syistä nykyään sai enemmän
ja helpommin rahaa kiskotuksi omista kurjista vuokrataloistaan kuin
toinen, jolla ei ollut niin kupuraista ja kiiltävää päälakea, olisi
mahdollisesti saanut. Lyhyesti, oli huomautettu (muisteli Clennam
istuessaan yksin naksuttelevassa vastaanottohuoneessa), että monet
ihmiset valitsevat mallinsa miltei samalla tavoin kuin maalaajat,
joista äsken oli puhe, ja että, kuten kuninkaallisessa akatemiassa
vuosittain vanha, kurja koiranvarasroisto saatetaan huomata kaikkien
päähyveiden ruumiillistumaksi vain silmäripsiensä tai leukansa tai
sääriensä tähden (jonka kautta tarkkasilmäisemmät luonnon tutkijat
joutuvat aivan ymmälle), samalla tavoin suuressa yhteiskunnallisessakin
näyttelyssä ulkonaiset sivuseikat otetaan huomioon sisäisten
ominaisuuksien edellä ja asemasta.
Muistellen näitä seikkoja ja sijoittaen mr Pancksin niiden joukkoon,
kallistui Arthur Clennam, vaikkei aivan ratkaisevasti, sen mielipiteen
puolelle, että viimeinen patriarkka oli juuri tuollainen tuulten
ajettava kuhnus, joka ennen kaikkea tarkoin muisti pitää päälakensa
erittäin kiiltävänä. Toisinaan saattoi nähdä, kuinka kömpelö laiva
virralla ajelehti vuoksen mukana sivuttain, perä edellä omia teitänsä
ja kaikkien muiden tiellä, vaikka näytti siltä kuin sitä olisi hyvinkin
ohjailtu ja käännelty, ja kuinka silloin yhtäkkiä pieni hinaaja valtasi
sen, sitoi sen peräänsä ja kuljetti mukanaan; samalla tavoin oli
tuhiseva Pancks ottanut köyteensä kömpelön patriarkan, joka nyt kulki
tämän pienen likaisen hinaajan vanavedessä.
Mr Casby, joka palasi huoneeseen mukanaan tyttärensä Flora, keskeytti
nämä mietelmät. Clennamin silmät olivat tuskin sattuneet hänen vanhan
rakkautensa esineeseen, ennenkuin rakkaus särkyi ja hajosi kappaleiksi.
Useimmat ihmiset ovat kylliksi uskollisia itselleen ollakseen
uskollisia vanhalle ihanteelle. Ei todista mielen häilyväisyyttä,
vaan juuri päinvastaista se, että ihanne ei siedä tarkkaa vertailua
todellisuuden kanssa ja että niiden välinen ristiriita on rakkaudelle
kohtalokas isku. Näin oli Clennamin laita. Nuoruudessaan hän oli
kiihkeästi rakastanut tätä naista ja tuhlannut häneen kaiken sydämeen
teljetyn kiintymys- ja mielikuvitusrikkautensa. Tämä rikkaus oli ollut
hänen autiossa kodissaan kuin Robinson Crusoen rahat ruostumassa,
kunnes hän levitti sen rakastettunsa eteen. Tästä muisteltavasta ajasta
saakka oli hän säilyttänyt vanhan haaveensa muuttumattomana entisessä
pyhitetyssä kätkössään, vaikka olikin kotiinpaluu-iltaansa saakka
täydellisesti poistanut Floran kaikista nykyisyyttä tai tulevaisuutta
koskevista suunnitelmistaan, aivan kuin tyttö olisi kuollut (kuten
hän kyllä olisi voinutkin Clennamin tietämättä siitä mitään). Ja
nyt, kaiken jälkeen, astui viimeinen patriarkka tyynesti huoneeseen
ikäänkuin sanomaan: »Olkaa hyvä ja viskatkaa ihanteenne maahan ja
tanssikaa sen päällä. Tämä on Flora.»
Flora, joka aina oli ollut kookas, oli lihonut vielä ja käynyt
ahdashenkiseksi, mutta se ei merkinnyt paljon. Florasta, jonka hän oli
jättänyt liljana, oli tullut piooni; mutta tämä ei merkinnyt paljon.
Flora, joka oli ollut ihastuttava kaikessa, mitä oli sanonut ja
ajatellut, oli nyt laverteleva ja typerä. Se merkitsi jo paljon. Flora,
joka kauan sitten oli ollut hemmoiteltu ja lapsekas, oli päättänyt
nytkin olla hemmoiteltu ja lapsekas. Se oli kohtalokas isku.
Tämä siis oli Flora!
»Vakuutan», tirskui Flora ja nakkeli niskojaan kuten ennen tyttönä
(tästä liikkeestä tuli nyt kuitenkin vain entisen irvikuva, sellainen,
jonka ilveilijä olisi esittänyt hänen hautajaisissaan, jos hän olisi
elänyt ja kuollut klassillisessa muinaisuudessa), »vakuutan, että
oikein häpeän tavatessani mr Clennamin; olen niin hirveän näköinen,
tiedän, että olen hänen mielestään kauheasti muuttunut, olen todellakin
vanha nainen; kamalaa on näyttäytyä, tällaisena, kerrassaan kamalaa!»
Clennam vakuutti, että Flora oli aivan sellainen kuin hän oli
odottanutkin ja ettei aika ollut pysynyt paikoillaan hänen itsensäkään
kohdalla.
»Oh, mutta herrojen laita on aivan toisin, ja te näytätte todellakin
niin hämmästyttävän reippaalta, ettei teillä ole oikeutta sanoa noin,
jotavastoin minä, kuten näette — oh!» huudahti Flora hiukan kirkaisten,
»minä olen kauhea!»
Patriarkka, joka nähtävästi ei ollut selvillä omasta osastaan
esitettävänä olevassa näytelmässä, säteili ajatuksetonta tyyneyttä ja
rauhaa.
»Mutta jos puhumme säilymisestä», sanoi Flora, joka ei milloinkaan
päässyt asian päähän, puhuipa hän mistä tahansa, »niin katsokaa isää,
eikö isä ole aivan samanlainen kuin teidän lähtiessänne pois, eikö isä
ole julma ja luonnoton ollessaan sellaisena soimauksena omaa lastansa,
vastaan; jos tätä jatkuu kauankin, niin luulevat vieraat ihmiset, että
minä olen isän äiti!»
»Sinne lienee vielä pitkä aika», arveli Arthur.
»Oh, mr Clennam, te vilpillisin luoduista olennoista», sanoi
Flora, »huomaan, ettette ole unohtanut vanhaa tapaanne lausua
kohteliaisuuksia, vanhaa tapaanne siltä ajalta, jolloin väititte
olevanne ylenmäärin ihastunut, muistattehan — en suinkaan tarkoita,
että minä — oh, en tiedä mitä tarkoitan!» Tässä Flora kikatti hämillään
ja loi häneen yhden entisiä silmäyksiään.
Patriarkka, jolle nyt alkoi selvitä, että hänen osansa näytelmässä
vaati häntä poistumaan näyttämöltä mitä pikemmin sitä parempi,
nousi ja meni samalle ovelle, josta Pancks oli hävinnyt, ja kutsui
tätä hinaajahöyryänsä nimeltä. Hän sai vastauksen joltakin pieneltä
telakalta ja hinattiin kohta näkyvistä.
»Ettehän toki vielä aio lähteä», kielteli Flora — Arthur oli vilkaissut
hattuunsa, kun hänet oli vallannut naurettava pelko, eikä hän tiennyt
mitä tehdä; »ettehän voi olla niin epäystävällinen, että nyt jo
lähtisitte, Arthur — tarkoitan mr Arthur — tahi mr Clennam kai olisi
paljon sopivampi — mutta en näy nyt tietävän mitä puhun — ei sanaakaan
menneistä rakkaista päivistä; kuitenkin, kun ajattelen niitä, huomaan,
että on parasta olla puhumatta niistä, ja hyvin luultavaa on, että
olette solminut paljon miellyttävämmän liiton, ja vakuutan, että olen
viimeinen tunkeutumaan väliin, vaikka olikin aika, mutta taas minä
eksyn hulluttelemaan».
Oliko mahdollista, että Flora oli ollut tuollainen lörpöttelijä niihin
aikoihin, joihin hän viittaisi? Saattoikohan niissä viehättävissä
ominaisuuksissa, jotka ennen olivat hurmanneet hänet, olla jotakin
sukulaisuutta hänen nykyisen sekavan puheliaisuutensa kanssa?
»Luulenpa todellakin», jatkoi Flora syöksyen eteenpäin hämmästyttävällä
vauhdilla ja käyttäen lauseissaan pelkkiä pilkkuja, niitäkin harvassa,
»että olette naimisissa jonkun kiinalaisen naisen kanssa, kun olette
niin kauan ollut Kiinassa liikeasioissa, niin tahdoitte tietysti
asettua siellä vakinaiseksi liikemieheksi ja saada tuttavuuksia, ja
silloin ei mikään ollut luonnollisempaa kuin että kositte kiinalaista
naista, eikä mikään ollut luonnollisempaa kuin että hän suostui ja
katsoi tehneensä hyvän kaupan, toivon vain, ettei hän ole pagodilainen
lahkolainen».
»En ole», vastasi Arthur hymyillen vasten tahtoaan, »naimisissa
kenenkään kanssa, Flora».
»Voi, herra Jumala, ettehän vain ole pysynyt naimattomana näin kauan
minun tähteni!» tirskui Flora, »mutta ettehän toki, miksikäpä olisitte
niin tehnyt, pyydän, älkää vastatko tähän, en tiedä, mihin taas olen
joutunut, oh, kertokaa minulle jotakin kiinalaisista naisista, ovatko
heidän silmänsä todellakin niin soikeat ja kapeat, ne muistuttavat
minulle aina helmiäispelimarkkaa, ja käyttävätkö he todellakin
niskapiiskaa ja onko se palmikoitukin vai miehilläkö vain on sellainen,
ja kun he kiristävät hiuksensa niin kovalle otsan kohdalta, niin eikö
se tee kipeätä, ja minkätähden he ripustavat tiukuja siltoihinsa
ja temppeleihinsä, hattuihinsa ja joka paikkaan ja tekevätkö he
todella niin!» Taas Flora loi häneen yhden entisiä silmäyksiään. Heti
senjälkeen jatkoi hän taas, aivan kuin Arthur jo olisi vastannut.
»On siis totta, että he todellakin tekevät niin, herra Jumala, Arthur!
— anteeksi — vanhan tavan mukaan — mr Clennam on paljon sopivampi —
millaista onkaan asua sellaisessa maassa näin kauan ja niin paljon
lyhtyjä ja päivänvarjoja kuin siellä on, ja kuinka pimeätä ja kosteata
ilma siellä lieneekään ja todella onkin, ja kuinka paljon rahaa
kokoavatkaan nämä kaksi kauppatavaraa, kun kaikki käyttävät niitä ja
ripustavat niitä kaikkialle, ja pienet kengät ja lapsuudesta saakka
puristetut jalat ovat hämmästyttäviä, kuinka paljon olettekaan nähnyt
maailmaa!»
Naurettavassa säikähdyksessään sai Clennam vielä yhden Floran entisiä
silmäyksiä, eikä hänellä ollut aavistusta, mitä tehdä sillä.
»Ai, ai», sanoi Flora, »kun ajattelen niitä muutoksia, joita on
tapahtunut kotona, Arthur — en pääse siitä, tuntuu niin luonnolliselta,
mr Clennam paljoa sopivampi — senjälkeen kun olette perehtynyt
kiinalaisiin tapoihin ja kieleen, jota uskon teidän puhuvan yhtä hyvin
ellei paremmin kuin kiinalainen, kun te olitte aina niin taitava ja
sukkela, vaikka se epäilemättä on hyvin vaikeata, olen varma siitä,
että teearkutkin jo veisivät minulta hengen, jos yrittäisin sellaisia
muutoksia, Arthur — taas sanon niin, se tuntuu luonnolliselta, mutta
on hyvin sopimatonta — joita ei olisi uskonut, kukapa olisi voinut
ajatella, että minusta tulisi mrs Finching, kun en itsekään voinut sitä
kuvitella!»
»Sekö on teidän nimenne naineena?» kysyi Arthur, joka kaikesta tästä
sekamelskasta erotti jonkinlaista sydämenlämpöä Floran äänessä,
kun hän viittasi, tosin oudolla tavalla, heidän nuoruudenaikaiseen
suhteeseensa. »Finching?»
»Finching, niin, eikö se ole kauhea nimi, mutta kuten mr F. sanoi
kosiessaan minua, niin hän teki seitsemän kertaa suostuen kiltisti,
kuten sanoi, tyytyväisenä odottamaan kaksitoista kuukautta, joka
tapauksessa hän ei voinut mitään nimellensä, erinomainen mies, aivan
toisenlainen kuin te, mutta erinomainen mies!»
Flora oli vihdoinkin hetkiseksi puhunut itsensä hengästyksiin.
Hetkiseksi, sillä hän tointui taas kehottaessaan pienen
nenäliinankulman silmilleen poismenneen mr F:n muistoksi ja aloitti
uudelleen.
»Ei kukaan voi kieltää, Arthur — mr Clennam — että olette aivan
oikeassa osoittaessanne minulle vain muodollista ystävällisyyttä
näissä muuttuneissa olosuhteissa, ja todella ei voisikaan olla toisin,
ainakaan en voi otaksua, että te tietäisitte, mutta en voi olla
muistamatta, että on ollut aika, jolloin asiat olivat ihan toisin.»
»Rakas mrs Finching», aloitti Arthur, taas liikutettuna ystävällisestä
äänensävystä.
»Oh, älkää sanoko tuota ilkeätä, rumaa nimeä, sanokaa Flora.»
»Flora. Vakuutan teille, Flora, että nyt olen onnellinen saadessani
taas nähdä teidät ja huomatessani, että te samoin kuin minäkin vielä
muistatte entisiä mielettömiä unelmia, joiden aikana katselimme kaikkea
nuoruutemme ja toivomme valossa.»
»Te ette näytä siltä», tokaisi Flora nyrpeänä, »te olette aivan
välinpitämätön, mutta te olette pettynyt minun suhteeni, ehkäpä
kiinalaiset naiset — mandariinittaret, jos nimitätte niitä siksi — ovat
siihen syypäitä tai kenties olen itse syyllinen, siltä näyttää».
»Ei, ei», vastusti Clennam, »älkää sanoko niin».
»Oh, täytyyhän minun», väitti Flora vastaan, »miksen minä sitä sanoisi,
tiedänhän minä, etten ole sellainen kuin odotitte, kyllä minä sen
tiedän».
Kesken laverteluansa hän oli päässyt selville siitä, havaiten sen yhtä
nopeasti kuin älykkäämpikin nainen. Se sekava ja läpeensä järjetön
tapa, jolla hän siitä huolimatta heti jatkoi laverteluansa koettaen
punoa yhteen heidän lapsuudenaikaisen suhteensa ja tämänpäiväisen
kohtaamisensa, saattoi Clennamin tuntemaan itsensä miltei löyhäpäiseksi.
»Tahdon huomauttaa», sanoi Flora muuttaen aivan odottamatta ja
Clennamin suureksi kauhuksi keskustelun lemmenkinastelun luontoiseksi,
»tahdon selittää erään asian, kun teidän äitinne tuli ja pani toimeen
näytelmän tämän johdosta minun isäni kanssa ja kun minut kutsuttiin
alas pieneen aamiaishuoneeseen, jossa he katselivat toisiaan teidän
äitinne päivänvalo välissään ja istuivat kumpikin tuolillaan kuin kaksi
kiukkuista sonnia, niin mitä minä saatoinkaan tehdä!»
»Rakas mrs Finching», rauhoitti Clennam, »noin vanhoja ja aikaa sitten
loppuun saatettuja asioita ei kannata näin vakavasti —»
»En voi, Arthur⁻», vastasi Flora, »antaa koko Kiinan seurapiirin
syyttää itseäni sydämettömyydestä puolustautumatta, kun kerta minulla
on tilaisuutta siihen, ja te varmasti muistatte, että Paul ja Virginia
oli palautettava minulle niinkuin se palautettiinkin, mutta ilman
minkäänlaista kirjelippua tai tervehdystä, en tietysti tarkoita, että
olisitte voinut kirjoittaa minulle, vartioitu kun olin, mutta jos
kirjan kannessa olisi ollut vaikkapa vain punainen suulakka, niin
olisin tiennyt sen tarkoittavan että 'tule Pekingiin, Nankingiin ja
mikä se kolmas paikka on, paljain jaloin'».
»Rakas mrs Finching, ei teissä ole syytä, enkä ole milloinkaan
syyttänytkään teitä. Me olimme molemmat liian nuoria, liian
riippuvaisia ja avuttomia tehdäksemme muuta kuin alistua
erottamiseemme. — Ajatelkaa, kuinka pitkä aika siitä on kulunut»,
huomautti Arthur vakavasti ja lempeästi.
»Vielä tahdon huomauttaa», jatkoi Flora ehtymättömän monisanaisena,
»vielä tahdon selittää erään asian, viisi päivää minulla oli nuhaa
itkemisestä ja vietin, ne kokonaan pihanpuolisessa seurusteluhuoneessa
— tämä pihanpuolinen seurusteluhuone on yhä ensimmäisessä kerroksessa
ja pihan puolella todistamassa sanojani — kun se kauhea aika oli ohi,
seurasi tylsyyden kausi, vuodet vierivät ja mr Finching tutustui meihin
yhteisen tuttavamme luona, hän oli hyvin huomaavainen, tuli luoksemme
seuraavana päivänä ja pian alkoi käydä kolmena iltana viikossa
ja lähettää kaikenlaisia pikku lahjoja illallisiin, se ei ollut
rakkautta mr F:n puolelta, vaan palvontaa, mr F. kosi isän täydellä
suostumuksella, ja mitä minä saatoin tehdä?»
»Ette ikinä mitään muuta kuin minkä teitte», vakuutti Arthur iloisimman
myöntyväisenä. »Sallikaa vanhan ystävän lausua varma vakaumuksensa,
että menettelitte aivan oikein.»
»Vielä tahdon viimeiseksi huomauttaa», jatkoi Flora, lykäten
kädenliikkeellä arkielämän syrjään, »tahdon selittää erään asian,
oli aika ennenkuin mr F. ensin alkoi osoittaa huomaavaisuutta, jonka
suhteen ei saattanut erehtyä, mutta se on ohi eikä voinut kestää, rakas
mr Clennam, te ette enää kanna kultakahletta, olette vapaa, toivon
teidän tulevan onnelliseksi ja tässä tulee isä, joka aina on sietämätön
ja pistää nokkansa joka paikkaan, missä sitä ei tarvita».
Näin sanoen ja tehden nopean arasti varoittavan liikkeen —
sellaiseen eleeseen olivat Clennamin silmät kyllä tottuneet entisinä
aikoina — jättäytyi Flora parka taas kauaksi taapäin ajassa,
kahdeksantoistavuotiaaksi ja viimein pääsi puhetulvansa loppuun.
Tai oikeastaan hän jätti toisen puolen itsestään
kahdeksantoistavuotiaaksi ja karsi toisen puolen mr Finchingin
leskeksi, esiintyen siveellisessä mielessä merenneitona, joka näytelmä
teki hänen entiseen nuorukaisrakastajaansa omituisesti, sekoittuneen,
surullisen ja samalla hullunkurisen vaikutuksen.
Esimerkiksi. Ikäänkuin hänen itsensä ja Clennamin välillä olisi ollut
mitä hurmaavin salainen ymmärtämys, ikäänkuin Skotlantiin saakka
kulkevat neljän hevosen vetämät postivaunut olisivat nyt nurkan takana
juuri lähdössä ja ikäänkuin hän ei olisi voinut (eikä tahtonut)
astua hänen kanssansa pitäjänkirkon alttarin eteen perhesuojan alla,
patriarkan siunaus otsallaan ja koko miessuvun kilpailu kintereillään,
lohduttautui Flora antamalla ilmitulemisen pelkoa ilmaisevia merkkejä
ja varoituksia. Tuntien joka hetki tulevansa yhä löyhäpäisemmäksi
katseli Clennam, kuinka mr F-vainajan leski huvitteli mitä
ihmeellisimmällä tavalla, asettaen itsensä ja hänet heidän entisille
paikoillensa ja läpikäyden kaikki vanhat temput — nyt, kun näyttämö
oli himmeä, kulissit haalistuneet, orkesteri tyhjä ja valot sammuneet.
Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää, että juuri hänen tulonsa näin
eriskummaisella tavalla herätti eloon sen, minkä hän muisti Florassa
ennen olleen luonnollista ja kaunista, ja että siinä tuntui liikuttava
muisto.
Patriarkka tahtoi välttämättä häntä jäämään päivälliselle, ja Flora
antoi merkin »jääkää». Clennam olisi niin suonut voivansa tehdä enemmän
kuin jäädä päivälliselle — olisi niin vilpittömästi suonut tapaavansa
Floran sellaisena kuin hän oli ollut tai kuin hän ei ollut milloinkaan
ollut — että suostuminen perheen toivomukseen oli vähin korvaus, minkä
hän saattoi tarjota aiheuttamastaan pettymyksestä, joka häntä melkein
hävetti. Sentähden hän jäi päivälliselle.
Pancks söi heidän kanssansa. Hän höyrysi pieneltä telakaltaan
neljännestä vailla kuusi ja laski suoraan patriarkkaa kohden,
joka sattui umpimähkään ajelehtimaan hitaissa Bleeding Heart
Yard-laskelmissa. Pancks sitoi hänet heti köyteensä ja hinasi selville
vesille.
»Bleeding Heart Yard!» sanoi Pancks tohahtaen ja pärskähtäen. »Siitä
omaisuudesta on paljon vaivaa. Se kyllä tuottaisi hyvin, mutta
vuokrat ovat kovassa. Siitä on enemmän hommaa kuin kaikista muista
vuokrataloistanne yhteensä.»
Samaten kuin köydessä kulkeva iso laiva useimpien katsojain silmissä
näyttää hinaajaa voimakkaammalta, tuntui tavallisesti siltä kuin
patriarkka olisi lausunut sen, mitä Pancks sanoi hänen puolestaan.
»Todellako?» kysyi Clennam, joka nähdessään vilahduksenkin kiiltävästä
päälaesta heti sai tämän vaikutuksen niin tehokkaana, että puhutteli
isoa laivaa hinaajahöyryn asemesta. »Ovatko ihmiset siellä niin köyhiä?»
»Eihän voi sanoa, tietysti», tuhisi Pancks ja veti toisen likaisen
kätensä homehtuneen teräksenharmaasta taskustaan purraksensa kynsiään,
jos löytäisi sellaisia sormistaan, ja käänsi helmisilmänsä isäntänsä
puoleen, »ovatko he köyhiä vai eivät. He sanovat olevansa, mutta niin
he kaikki sanovat. Jos ihminen sanoo olevansa rikas, niin voitte
yleensä arvata, ettei hän ole sitä. Sitäpaitsi, vaikka he olisivatkin
köyhiä, ei sille voi mitään. Itsehän siitä köyhtyisi, jos ei saisi
vuokriansa.»
»Totta kyllä», myönsi Arthur.
»Eihän kaikille Lontoon köyhille voi tarjota vapaata asuntoa», jatkoi
Pancks. »Ei heille voi ilmaiseksi antaa huoneita. Mahdotonta on avata
ovensa selkoselälleen ja antaa heidän tulla sisään vapaasti. Se ei
kävisi päinsä.»
Mr Casby pudisti päätänsä ylimalkaisen lempeästi ja hyväntahtoisesti.
»Jos joku ottaa teiltä huoneen puolen kruunun viikkovuokrasta eikä
hänellä viikon kuluttua olekaan maksaa tätä puolta kruunua, niin te
sanotte hänelle: 'Miksi otitte sitten huoneen? Missä olette ollut ja
mitä olette tehnyt rahoillanne? Jos ette ole saanut kokoon toista, niin
mitä teette toisellakaan? Mikä on tarkoitus? Mitä teillä on mielessä?'
Näin juuri te sanotte tämänkaltaiselle miehelle; ja ellette sano sitä,
niin se on oma häpeänne!» Tämän sanottuaan nosti mr Pancks oudon ja
ällistyttävän melun, jonka hän sai aikaan jonkinlaisella voimakkaasti
puhaltavalla ponnistelulla nenän tienoilla; tästä ei kuitenkaan ollut
muuta tulosta kuin äänellinen.
»Te kai omistatte melkoisia alueita täällä kaupungin itä- ja
koillisosissa?» kysyi Clennam epätietoisena kumman puoleen kääntyä.
»Kyllä, useampia», vastasi Pancks. »Mutta ei niiden tarvitse
välttämättä sijaita itä- tai koillisosassa; mikä kompassin suunta
hyvänsä kelpaa. Hyvä rahojen sijoitus ja nopea tuottavaisuus vain ovat
tarpeen. Sellaiseen tartumme, missä sitä on tarjolla. Emme ole tarkkoja
paikan valinnassa, emme ensinkään.»
Patriarkallisessa teltassa asui vielä neljäskin omituinen olento,
joka myös ilmestyi huoneeseen ennen päivällistä. Se oli merkillinen
pieni nainen, jolla oli tuijottavat puunuken kasvot — nukke oli
niin halpahintainen, ettei sillä ollut ilmettä kasvoissaan — ja
kankea, keltainen tekotukka, joka oli vinossa päälaella, ikäänkuin
lapsi, joka omisti nuken, olisi lyönyt naulan sen päähän jonnekin,
että tukka pysyisi siinä. Toinen merkillinen seikka tässä pienessä
eukossa oli, että sama lapsi näytti iskeneen häntä kasvoihin, pariin
kolmeen kohtaan, jollakin tylsällä, lusikantapaisella esineellä,
sillä naamassa, varsinkin nenän päässä näkyi merkillisiä kuhmuja,
jotka jotenkin näyttivät vastaavan lusikan koveraa päätä. Vielä eräs
merkillinen seikka eukossa oli se, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin
mr F:n täti.
Hän esiteltiin vieraalle seuraavalla tavalla: Flora kysyi, kun
ensimmäinen ruokalaji tuotiin pöytään, oliko mr Clennam mahdollisesti
kuullut, että mr F. oli jättänyt hänelle testamentin. Clennam
vastasi toivovansa, että mr F. oli jättänyt suurimman osan maallista
omaisuuttaan, ellei sitä kokonaan, palvomalleen naiselle. Flora
vastasi: »oh, kyllä», mutta hän ei tarkoittanut sitä; mr F. oli kyllä
tehnyt kauniin jälkisäädöksen, mutta myös jättänyt hänelle erikoisena
perintönä tätinsä. Hän lähti sitte huoneesta noutamaan perintönsä ja
palatessaan esitteli melkein voitonriemuisena: »Mr F:n täti.»
Mr F:n tädin ominaisuuksista pisti vieraan silmään huomattavimpina
äärimmäinen ankaruus ja tuikea vaiteliaisuus; viimemainitun keskeytti
toisinaan halu lausua tavattoman syvällä, varoittavalla äänellä
huomautuksia, jotka hämmästyttivät ja pelästyttivät kuulijoita, kun
eivät millään tavalla liittyneet edellä sanottuun eivätkä olleet
minkäänlaisessa ajatusyhteydessä keskustelun aiheiden kanssa.
Kenties mr F:n täti heitti huomautukset keskusteluun jonkinlaisen
järjestelmänsä mukaan, joka saattoi olla sekä nokkela että nerokas,
mutta johon ei ollut avainta.
Siististi tarjoilluilla ja hyvin valmistetuilla päivällisillä (sillä
tässä patriarkallisessa taloudessa oli kaikki omiaan edistämään
rauhallista ruuansulatusta) syötiin ensiksi jonkinlaista lientä,
paistettua kampelaa, katkorappokastiketta ja perunaa. Keskustelu koski
yhä vuokrien kantoa. Mr F:n täti, katseltuaan seuraa kymmenen minuutin
ajan pahansuovin silmin, lausui seuraavan peloittavan huomautuksen:
»Kun asuimme Henleyssä, varastivat kattilanpaikkaajat Barnasin
koirashanhen.»
Mr Pancks nyökäytti rohkeasti päätänsä ja sanoi: »Niin kyllä, ma'am.»
Mutta tämä salaperäinen keskustelu suorastaan pelästytti Clennamia.
Toinenkin seikka teki tämän vanhan naisen erikoisen peloittavaksi.
Vaikka hän lakkaamatta tuijotti, ei hän milloinkaan osoittanut
näkevänsä ketään. Kohtelias ja huomaavainen vieras tahtoi esimerkiksi
tiedustella hänen mieltään perunoiden suhteen. Turhaan kääntyi
ilmeikkäänä tämän naisen puoleen, Mitä tehtävä? Ei kukaan mies voinut
sanoa: »Mr F:n täti, sallitteko minun?» Jokaisen täytyi, kuten Cennamin,
luopua kohteliaisuudenyrityksestään säikähtyneenä ja nolona.
Sitten tarjottiin lampaanpaistia ja omenapiirakkaa — jotakin, jolla
ei ollut kaukaisintakaan yhteyttä hanhien kanssa — ja ateria jatkui
ilottomanakin juhlana, jota se todella olikin. Ennen muinoin oli hän
istunut tässä pöydässä eikä kiinnittänyt huomiotansa mihinkään muuhun
kuin Floraan; nyt hän katsellessaan Floraa pani vasten tahtoansa
merkille, että tämä oli erittäin mielistynyt olueen, että hän katsoi
ison joukon sherryä tarpeelliseksi maljan juonnissa, ja että jos
hän oli hiukan liian lihava, niin sillä oli oleelliset syynsä.
Viimeinen patriarkka oli aina ollut suursyöjä, ja hän pisti poskeensa
suunnattomat määrät tanakkaa ruokaa, lähimmäistään ruokkivan armeliaan
sielun hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. Mr Pancks, jolla aina oli kiire
ja joka aika ajoin vilkaisi vieressään olevaan likaiseen muistikirjaan
(se sisälsi kenties luettelon vuokransa laiminlyöneistä, jotka hän
aikoi etsiä käsiinsä, ja hän nautti ehkä tästä ajatuksesta kuin
jälkiruuasta), söi jotenkin samalla tavalla kuin hinaajahöyry lastaa
hiiliä: aikalailla meluten, aikalailla tiputellen ympärillensä ja
tuon tuostakin tuhahtaen ja pärskähtäen aivan kuin olisi ollut valmis
höyryämään tiehensä.
Koko päivällisajan kietoi Flora toisiinsa nykyisen harrastuksensa
syömiseen ja juomiseen ja entisen harrastuksensa haaveelliseen
rakkauteen ja teki sen sillä tavalla, että Clennam tuskin uskalsi
kohottaa katsettaan lautasesta, sillä hän ei voinut katsahtaa Floraan
saamatta varoittavaa tai salaperäisesti tarkoittavaa silmäystä, aivan
kuin he olisivat olleet salaliitossa keskenään. Mr F:n täti istui
äänettömänä ja katseli häntä uhmaten ja äärimmäisen katkerana, kunnes
pöytäliina korjattiin pois ja viinikarahvit ilmestyivät pöydälle,
jolloin hän lausui toisen huomautuksen —se paukahti keskustelun lomaan
kuin kellon lyönti, kysymättä kenenkään mieltä tai mistä, paraillaan
oli puhe.
Flora oli juuri sanonut: »Mr Clennam, suvaitsetteko kaataa lasillisen
portviiniä mr F:n tädille?»
»London Bridgen lähellä oleva muistopatsas», julisti tämä rouva heti
siihen, »pystytettiin Lontoon suuren palon jälkeen; tämä suuri palo ei
ollut se tulipalo, jossa George-setäsi verstaat paloivat poroksi».
Mr Pancks vastasi yhtä rohkeasti kuin edellisellä kerralla: »Todellako,
ma’am? Aivan niin!» Mutta F:n täti näytti kiukustuneen kuvitelluista
vastaväitteistä tai muuten huonosta kohtelusta, niin että hän, sen
sijaan että olisi vaipunut äänettömyyteen, antoikin lisäjulistuksen:
»Minä vihaan hulluja!»
Tämä ajatelma, joka itsessään oli miltei salomonimainen, sai erittäin
loukkaavan ja henkilökohtaisen leiman siitä, että hän tähtäsi sen
suoraan vierailijan päätä kohden, jonka tähden mr F:n täti oli
talutettava ulos huoneesta. Tämän teki Flora, aivan tyynesti, eikä mr
F:n täti tehnyt vastarintaa, kysyi vain ulosmennessään leppymättömän
vihan vallassa: »Mitä miehellä täällä on tekemistä?»
Palatessaan selitti Flora, että hänen perintönsä oli älykäs vanha
nainen, hieman omituinen toisinaan ja »sai vastenmielisyyden muutamia
kohtaan» — Flora näytti pikemmin ylpeilevän näistä erikoisuuksista
kuin häpeävän niitä. Vapauduttuaan vanhan naisen pelottavasta
läsnäolosta soi Clennam mielellään anteeksi hänen vikansa, koska hän
oli houkutellut näkyviin Floran hyväsydämisyyden, joka tässä pääsi
oikeuksiinsa. Arvaten, että Pancks kohta nostaisi ankkurin ja että
patriarkka rupeaisi levolle, kertoi Clennam tahtovansa välttämättä
käydä äitinsä luona ja kysyi Pancksilta, mihin päin hänen matkansa piti.
»Cityyn päin, sir», vastasi Pancks.
»Menemmekö yhdessä?» kysyi Arthur.
»Erittäin hauskaa», vastasi Pancks.
Tällä välin Flora jupisi hänen korvaansa vuolain katkonaisin lausein,
että oli ollut aika ja että menneisyys kuitenkin oli ammottava kuilu
ja ettei häntä, Clennamia, sitonut mikään kultainen kahle ja että hän,
Flora, kunnioitti mr F:vainajan muistoa ja että hän oli kotona huomenna
kello puoli kaksi ja että kohtalon päätökset olivat järkähtämättömät
ja ettei hänestä ollut mikään vähimmin luultavaa kuin että hän,
Clennam, kävelisi Gray's-Inn Gardensin luoteista puolta juuri kello
neljä jälkeen puolenpäivän. Clennam koetti hyvästi heittäessään
vilpittömästi antaa kättä nykyiselle Floralle — ei häipyneelle Floralle
eikä merenneidolle — mutta Flora ei tahtonut, ei voinut ottaa sitä, hän
oli täysin kykenemätön erottamaan itseänsä ja häntä heidän menneistä
ja muuttuneista luonteistaan. Clennam lähti talosta surkeassa tilassa
ja niin paljon entistä sekapäisempänä, että ellei hänen onnensa olisi
toimittanut häntä hinaajahöyryn köyteen, olisi hän ensimmäisenä
neljännestuntina ajelehtinut kuin lastu laineilla.
Toinnuttuaan raikkaassa ilmassa ja päästyään pois Floran läheisyydestä
huomasi hän Pancksin painaltavan eteenpäin täydellä höyryllä, kalvaen
niukkaa kynsilaiduntaan mikäli sitä vielä oli jäljellä ja tohahdellen
tuon tuostakin, toinen käsi taskussa ja nukkainen hattu takaperin
päässä; nämä toimitukset ja asenteet näyttivät muodostavan sen tilan,
jossa hänen oli helpointa miettiä.
»Raikas ilta!» huomautti Arthur.
»Kyllä, oikein raikas», myönsi Pancks. »Vieras kun olette, huomaatte
paremmin ilmanalan vaihtelut kuin minä, luulen. Minulla ei todellakaan
ole ollut aikaa tuntea niitä.»
»Elätte niin työteliästä elämää?»
»Niin teen, minulla on aina jotakin hommaa vuokrien tai vuokrattavien
kanssa. Mutta minä rakastan työtä ja touhua», sanoi Pancks ja paransi
vauhtia. »Sitä vartenhan ihminen on luotu.»
»Sitäkö varten vain?» kysyi Clennam.
»Mitä muuta varten?» kysyi Pancks vastaan. Siihen kysymykseen tiivistyi
pieneen alaan koko se taakka, joka oli painanut Clennamin elämää; eikä
hän vastannut mitään. »Samaa kysyn meidän viikkovuokralaisiltammekin»,
jatkoi Pancks. »Muutamat heistä tekeytyvät surkeiksi ja valittavat:
'Näettehän, herra, kuinka köyhiä olemme, ja kuitenkin teemme työtä,
aherramme ja raadamme herkeämättä, emme saa yön rauhaakaan’. Minä
vastaan heille: 'Sitävartenhan olette luodutkin.' Se masentaa heidän
vastustuksensa. He eivät osaa vastata siihen mitään. 'Sitävartenhan
olette luodutkin.' Se on murhaava vastaus.»
»Voi, voi, voi!» huokasi Clennam.
»Katsokaa minua», jatkoi Pancks todisteluaan viikkovuokralaisia
vastaan. »Mitä muuta varten otaksutte, että minä luulen olevani luotu?
Ei mitään. Aikaisin nousta kolistelen vuoteeltani, lähden liikkeelle,
käytän mahdollisimman lyhyen ajan hotkaistakseni ruokani ja pysyn
sitte työssäni. Pysyn tiukasti työssäni, pidän siinä muitakin, ja muut
puolestaan pitävät siinä taas toisia. Siinä on liikealalla elävän
miehen velvollisuus ja tarkoitus.»
Kun he olivat astuneet jonkun matkaa äänettöminä, kysyi Clennam: »Eikö
teillä ole mitään harrastuksia, mr Pancks?»
»Millaisia harrastuksia?» kysyi Pancks kuivasti.
»No sanokaamme taipumusta johonkin.»
»Minulla on taipumusta hankkia rahaa, sir», vastasi Pancks, »kun vain
neuvotte keinon millä tavalla se käy päinsä». Hän päästi taas äskeisen
oudon puhaltavan nenä-äänen, ja nyt vasta juolahti hänen toverinsa
mieleen, että se lienee ollut hänen tapansa nauraa. Hän oli joka
suhteessa omituinen mies; tuskinpa hän puhui täysin tosissaan, vaikka
oli vaikeata pitää leikinlaskuna sitä lyhyttä, tuikeata, rivakkaa
tapaa, jolla hän tuprutti ilmoille periaate-tuhkaansa aivan kuin
kieppuvan koneen voimalla.
»Arvaan, ettette ole erikoisen huvitettu lukemisesta?» otaksui Clennam.
»En lue milloinkaan muuta kuin kirjeitä ja laskuja. En milloinkaan
kokoile muuta kuin lähimpiä sukulaisiani koskevia ilmoituksia. Jos
sellaista voi sanoa harrastukseksi, niin siinä tapauksessa minulla on
harrastuksia. Ettehän te ole sukua Cornwallin Clennameille, mr Clennam?»
»En tietääkseni.»
»Tiedän, ettette ole. Kysyin sitä äidiltänne, sir. Hän on liian
tarmokas, päästääkseen tilaisuuden solahtamaan käsistään.»
»No, entä jos olisin Cornwallin Clennameja?»
»Niin olisitte saanut kuulla jotakin itsellenne hauskaa.»
»Todellako! Olenkin viime aikoina kuullut kovin vähän, mikä minulle
olisi hauskaa.»
»Cornwallissa on maatila, joka kerjää itselleen omistajaa, eikä löydy
yhtään ainoata cornwallilaista Clennamia, joka ottaisi sen vastaan»,
ilmoitti Pancks, ottaen esille muistikirjan povitaskustaan ja pistäen
sen taas sinne takaisin. »Minä käännyn tästä. Toivotan teille hyvää
yötä.»
»Hyvää yötä!» vastasi Clennam. Mutta hinaajalaiva, joka äkkiä keveni ja
vapautui köydessä kuljetettavastaan, höyrysi jo pitkän matkan päässä.
He olivat kulkeneet yhdessä Smithfieldin poikki ja erosivat
Barbican-kulmassa. Clennam ei ollut aikonut ilmestyä äitinsä
synkkään huoneeseen sinä iltana eikä olisi voinut tuntea itseään
masentuneemmaksi ja hyljätymmäksi kuin nyt, vaikka olisi vaeltanut
erämaassa. Hän kääntyi hitaasti Aldersgate Streetille ja käveli Saint
Paulia kohden pyrkien suurille valtaväylille, koska siellä oli valoa
ja elämää; silloin näki hän suuren ihmisjoukon liikkuvan häntä kohden
samalla katukäytävällä, ja hän väistyi syrjään erään kauppaliikkeen
seinälle päästääksensä sen ohitse. Kun he tulivat hänen kohdallensa,
huomasi hän, että he olivat kokoontuneet jonkin ympärille, jota
muutamat miehet kantoivat hartioillaan. Pian havaitsi hän, että siinä
oli ikkunaluukusta tai jostakin sellaisesta kiireessä kokoon kyhätyt
paarit, joilla makasi joku, ja väkijoukosta kuuluvat hajanaiset
lauseet, erään miehen kantama rapakkoinen mytty ja toisen kantama
rapakkoinen hattu ilmoittivat hänelle, että oli tapahtunut onnettomuus.
Paarit pysähtyvät lyhdyn alle päästyään vain muutaman askeleen päähän
hänestä — miehet korjasivat jotakin kantamuksessaan; väkijoukko
pysähtyi myöskin, ja hän joutui keskelle tungosta.
»Vahingoittunuttako viedään sairaalaan?» kysyi hän vieressään
seisovalta vanhalta mieheltä, joka pudisteli päätänsä ikäänkuin
aloittaakseen keskustelun.
»Niin kyllä», vastasi mies, »hän on jäänyt diligenssin alle. Ne olisi
saatettava syytteeseen ja tuomittava, nuo diligenssit. Ne tulla
syöksevät Lad Lanea ja Wood Streetiä kahdentoista ja neljäntoista
peninkulman nopeudella tunnissa, nuo diligenssit. Ihme ja kumma,
etteivät ne useammin aja ihmisiä kuoliaiksi.»
»Toivottavasti tämä henkilö ei ole kuollut?»
»En tiedä!» vastasi mies. »Ei diligenssiltä ainakaan puuttunut hyvää
tahtoa.» Puhuja risti käsivartensa ja asettui kaikessa rauhassa
moittimaan diligenssejä kaikille, jotka vain halusivat kuunnella,
ja useat äänet,-myötätuntoisina kärsivää kohtaan, vahvistivat hänen
puheensa; eräs ääni sanoi Clennamille: »Ne ovat yleisenä kiusana,
nämä diligenssit, sir», ja toinen: »Eilen illalla näin erään vaunun
pysähtyvän tuuman päässä eräästä pojasta», ja kolmas: »Näin erään
ajavan kissan ylitse, sir — se olisi voinut olla teidän oma äitinne»;
ja kaikki yhdessä selittivät, että jos hänellä sattui olemaan
jonkinlaista yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, ei hän voinut käyttää
sitä paremmin kuin diligenssejä vastaan.
»Ajatelkaas, että synnynnäinen englantilainenkin on joka ilta
hengenvaarassa diligenssien tähden», puheli ensimmäinen vanha mies,
»ja hän tietää kuitenkin, milloin ne tulla syöksähtävät kulman takaa
sellaisella vauhdilla, että voisivat kiskoa jäsenet ruumiista. Mitä
saattaakaan odottaa poloiselta ulkomaalaiselta, joka ei tiedä niistä
mitään!»
»Onko hän ulkomaalainen?» kysyi Clennam kumartuen eteenpäin nähdäkseen.
Joukosta vastattiin sekaisin: »Ranskalainen, sir», »Portugalilainen,
sir», »Hollantilainen, sir», »Preussilainen, sir», ja muuta yhtä
epävarmaa; näiden vastausten keskeltä kuului heikko ääni pyytävän sekä
ranskan- että italiankielellä vettä. Vastaukseksi kiersi väkijoukossa
huomautus: »Voi, mies rukka sanoo, ettei hän läpäise tätä; eipä ihme!»
Clennam pyysi päästä lähemmäksi, koska hän ymmärsi poloisen kieltä.
Hänet lykättiin heti paarien luo puhuttelemaan vahingoittunutta.
»Ensimmäiseksi tarvitsee hän vettä», sanoi Clennam katsellen
ympärilleen. (Tusina ystävällisiä ihmisiä hajosi eri suuntiin noutamaan
sitä.) »Oletteko pahasti vahingoittunut, ystäväni?» kysyi hän paareilla
makaavalta mieheltä, joka oli italialainen.
»Olen, sir, olen, olen, olen. Sääreni, sääreni. Mutta minusta on hauska
kuulla tuota vanhaa musiikkia, vaikka olenkin kovin kurja.»
»Olette matkustavainen? Odottakaas! Tässä on vettä! Antakaas, kun minä
juotan teitä.»
He olivat asettaneet paarit kiviröykkiölle. Se oli sopivan korkealla
maasta, ja kumartuen saattoi Clennam mukavasti kohottaa miehen päätä
toisella kädellään ja nostaa lasin hänen huulillensa toisella.
Vahingoittunut oli pieni, jäntevä, ruskea mies, tukka musta, hampaat
valkoiset. Kasvot näyttivät vilkkailta. Korvissa oli renkaat.
»Kas noin. Olette matkustaja?»
»Niin olen, sir.»
»Outo tässä kaupungissa?»
»Niin, niin, uppo-outo. Saavuin tänne tänä onnettomana iltana.»
»Mistä tulette?»
»Marseillesta.»
»Vai niin, kas! Sieltä minäkin tulen! Tulin äskettäin tänne
Marseillesta ja olen täällä melkein yhtä outo kuin tekin, vaikka olen
syntynyt täällä. Älkää olko huolissanne!» Kasvot katsoivat Clennamiin
rukoilevasta kun hän oikaisihe pyyhittyään niitä ja hellävaroen korjasi
takkia, joka peitti kärsivää olentoa. »En jätä teitä, ennenkuin
joudutte hyvään talteen, Rohkeutta! Puolen tunnin päästä on teidän
paljon parempi olla.»
»Ah! Altro, altro!» huudahti pieni mies parka, hiukan epäilevästi; ja
kun he nostivat hänet taas ylös, riiputti hän oikeata kättään paarien
reunalta pudistellakseen sen etusormea ilmassa, kädenselkä edellä.
Arthur Clennam kääntyi ympäri ja astui paarien vieressä, lausuen tuon
tuostakin rohkaisevan sanan, kunnes he saapuivat läheiseen Saint
Bartholomewin sairaalaan. Sisään ei päästetty muita kuin kantajat
ja hän; vahingoittunut mies asetettiin heti pöydälle kylmästi ja
asiallisesti, ja lääkäri tutki häntä huolellisesti; tämä oli yhtä
nopeasti saatavissa ja käsillä kuin itse onnettomuuskin. »Hän ymmärtää
tuskin ainoatakaan englantilaista sanaa», virkkoi Clennam; »onko hän
pahasti vahingoittunut?»
»Ottakaamme ensin selvä asiasta», torjui lääkäri ja jatkoi tutkimustaan
ammattimaisen hartaasti, »ennenkuin annamme lausunnon».
Koeteltuaan säärtä yhdellä sormella ja kahdella, yhdellä kädellä
ja molemmilla, päältä ja alta, ylhäältä ja juuresta, yhtäänne päin
ja toisaanne päin sekä huomautettuaan mielenkiintoisista seikoista
seurassaan olevalle toiselle herralle taputti lääkäri viimein potilasta
olkapäälle ja sanoi: »Ei hän ole pahasti vahingoittunut. Hän kyllä
paranee. Asia on tosin hiukan pulmallinen, muttei meidän tarvitse ottaa
pois säärtä tällä kertaa.» Tämän Clennam tulkitsi potilaalle, joka oli
täynnä kiitollisuutta ja vilkkaaseen tapaansa suuteli sekä tulkin että
lääkärin kättä moneen kertaan.
»Vamma lienee vaikea?» tiedusteli Clennam.
»O-on», vastasi lääkäri miettivän hartaana, kuten taiteilija, joka
katselee jalustalla olevaa maalaustansa. »On se kokolailla vaikea.
Polven yläpuolella on luunmurtuma ja alapuolella nyrjähdys. Molemmat
ovat kauniinmuotoiset.» Hän taputti taas ystävällisesti potilaan
olkapäätä, ikäänkuin olisi huomannut hänet kerrassaan kelpo mieheksi ja
kaikkea kiitosta ansaitsevaksi, kun oli katkaissut säärensä tieteelle
niin mielenkiintoisella tavalla.
»Puhuuko hän ranskaa?» kysyi lääkäri.
»Kyllä, hän puhuu ranskaa.»
»Ei hänellä sitten ole hätää täällä. — Teidän on vain rohkeasti
kestettävä hiukan kipua, ystäväni, ja oltava kiitollinen siitä, että
kaikki käy niin hyvin kuin käy», lisäsi hän tällä kielellä; »te kyllä
vielä kävelette kaikkien ihmeeksi. No, katsokaamme nyt onko muuta
vammaa ja kuinka kylkiluittemme laita on.»
Muuta vammaa ei ollut, ja »kylkiluumme» olivat terveet. Clennam
viipyi sairaalassa siksi, kunnes kaikki, mitä mahdollisesti voitiin
tehdä, tuli tehdyksi taitavasti ja nopeasti — poloinen vahingoittunut
matkamies vieraassa maassa pyysi liikuttavasti häneltä tätä palvelusta
— ja istui sitte vuoteen vieressä, jonne sairas aikanaan kannettiin,
kunnes hän vaipui uneen. Silloin kirjoitti hän nimikortilleen muutaman
sanan luvaten palata seuraavana päivänä ja pyysi, että kortti
annettaisiin sairaalle hänen herättyään.
Kaikki nämä toimitukset veivät niin paljon aikaa, että kello löi
yksitoista, kun hän astui ulos sairaalan portista. Hän oli vuokrannut
itselleen asunnon Covent Gardenissa ja meni nyt suorinta tietä kotiin
Snow Hillin ja Holbornin kautta.
Jäätyään taas yksin huolenpitoa ja sääliä aiheuttaneen viime
seikkailunsa jälkeen, vaipui hän tietysti mietteisiinsä. Eikä hän
luonnollisestikaan voinut astella kymmentä minuuttia miettiessään
muistamatta Floraa. Ja tämä taas välttämättä palautti mieleen hänen
elämänsä kaikkine harhoineen ja vähäisine onnenhetkineen.
Tultuaan asuntoonsa istui hän sammuvan takan ääreen samoin kuin
ennen oli seisonut ikkunan luona vanhassa huoneessaan, katsellen
mustaa savupiippumetsää, ja loi katseensa synkkään polkuun, joka oli
johtanut hänet tähän elämän kohtaan. Se oli pitkä, autio, tyhjä. Ei
lapsuutta, ei nuoruutta, lukuunottamatta yhtä ainoata muistoa; ja sekin
osoittautui tänä päivänä hulluudeksi.
Hänelle merkitsi onnettomuutta tämä, joka jollekulle muulle olisi
saattanut olla vain joutava pikkuseikka. Sillä vaikka kaikki hänen
kovat ja synkät muistonsa koeteltaissa pysyivät todellisuutena — ne
sekä näyttivät että tuntuivat kankean paatuneilta eivätkä hiukkastakaan
hellittäneet vanhaa julmaa ankaruuttansa — niin tämä hänen elämänsä
ainoa hellä ja suloinen muisto ei kestänyt samaa koetusta, vaan häipyi
olemattomiin. Tämän hän oli aavistanut edellisenä iltana uneksiessaan
avoimin silmin; silloin hän ei vielä ollut tuntenut sitä, mutta nyt hän
tunsi sen.
Hän oli uneksija siinä mielessä, että hänen sieluunsa oli syvälle
juurtunut usko kaikkeen hienoon ja hyvään, jota vaille hänen elämänsä
oli jäänyt. Hänet oli kasvatettu yksinkertaisuudessa ja kovassa työssä,
ja se oli tehnyt hänestä jalon, anteliaan miehen. Hänet oli kasvatettu
tylyydessä ja ankaruudessa, ja sen kautta hän oli saanut lämpimän ja
myötätuntoisen sydämen. Hän oli kasvanut liian vaativassa ja pimeän
röyhkeässä uskossa, joka sen sijaan että olisi muodostellut ihmisen
Luojansa kuvan kaltaiseksi muovailikin Luojan erehtyvän ihmisen kuvan
mukaan, ja tämä auttoi häntä pidättymään tuomitsemasta ketään ja teki
hänen nöyrän sydämensä sääliväksi, toivorikkaaksi ja armeliaaksi.
Ja tämä varjeli häntä myös uikuttavasta raukkamaisuudesta ja julmasta
itsekkäisyydestä, joka sentähden, ettei tämä onni tai tuo hyve ollut
sattunut hänen pienelle polullensa tai tuottanut hänelle hyötyä, kohta
uskoisi, ettei niitä ole olemassa maailman suuressa suunnitelmassa,
vaan että missä ne näyttävät esiintyvän, ne supistuvat alhaisimpiin
alkeisiin. Hänen sielunsa oli kyllä pettynyt, mutta liian voimakas ja
raitis eksyäkseen tuollaiseen epäterveeseen ajattelutapaan. Jääden itse
pimentoon saattoi se riemuita valosta ja ylistää sitä, kun näki sen
paistavan muiden polulle.
Sentähden istui hän nyt sammuvan hiiloksen ääressä ja mietiskeli
surullisena tietä, joka oli johtanut hänet tähän iltaan, kuitenkaan
siroittelematta myrkkyä niille teille, joita myöten muut olivat siihen
saapuneet. Oli todellakin surullista, että hän oli jäänyt vaille niin
paljoa ja että hänen aina oli täytynyt niin kaukaa etsiä itselleen
jonkinlaista tukea ja toveria yksinäisen elämänsä tiellä. Hän tuijotti
tuleen, josta liekki sammui, hehku kalpeni, hiilos hiipui ja harmaat
hiilet hajosivat tuhkaksi, ja ajatteli: »Kohtapa muutun minäkin näin
asteittain ja häviän elämästä!»
Näin hänen muistellessaan elämäänsä tuntui siltä kuin hän kiipeäisi
alas vihreästä, kukkia ja hedelmiä kantavasta puusta ja kuin jokainen
oksa hänen lähestyessään kuihtuisi ja katkeaisi.
»Mitä olen saavuttanut elämäni aikana, kun nyt muistelen sitä,
alkaen aikaisimman nuoruuteni onnettomasta sorronalaisuudesta,
muistelen ankaraa, rakkaudetonta kotiani, matkaani vieraalle
maalle, pitkällistä maanpakolaisuuttani, kotiinpaluutani, äitini
vastaanottoa, seurusteluani hänen kanssaan ja viimein tätä iltapäivää
sekä Flora-parkaa», sanoi Arthur Clennam, »mitä olen saavuttanut, mitä
minulla siitä on tallella?»
Hänen ovensa avautui hiljaa, ja hän hämmästyi seuraavia sanoja, jotka
tulivat kuin vastaukseksi hänen kysymykseensä:
»Pikku Dorrit.»