Mr Casbyn mainitseminen oli Clennamin muistissa taas virittänyt tulta
niihin uteliaisuuden ja mielenkiinnon sammuneisiin hiiliin, joita mrs
Flintwinch oli koettanut puhaltaa hehkuun samana iltana, jolloin hän
oli tullut kotiin. Flora Casby oli ollut hänen poikaikänsä rakastettu
ja oli tuon vanhan pölkkypään Christopherin ainoa lapsi (tällä
nimellä mainitsivat ukkoa toisinaan muutamat nenäkkäät pilkkakirveet,
jotka olivat asioissa hänen kanssaan ja joihin tuttavallisuus ehkä
oli tehnyt tunnetun vaikutuksensa); hänen kerrottiin rikastuneen
viikkovuokralaisilla ja pusertaneen hyvän joukon verta muutamien
kehnojen talojen ja tanhuvien kivistäkin.
Käytyään muutamina päivinä kyselemässä ja tiedustelemassa Arthur
Clennam ymmärsi, että Marshalsean isän asia oli kerrassaan toivoton, ja
surullisin mielin luopui ajatuksesta auttaa häntä vapauteen. Hänellä
ei ollut nyt mitään toivehikasta tiedusteltavaa pikku Dorritinkaan
puolesta; mutta hän päätteli itsekseen, että mikäli hän ymmärsi,
saattoi lapsiparalle olla hyödyksi, että hän itse uudisti tämän
tuttavuutensa. Tuskin on tarpeellista lisätä, että hän epäilemättä
olisi ilmestynyt mr Casbyn ovelle, vaikkei pikku Dorritia olisi ollut
olemassakaan; sillä tiedämmehän kaikki, kuinka me jokainen petämme
itseämme — kuinka ihmiset yleensä, syvempää olemustaan lukuunottamatta,
pettävät itseänsä tekojensa vaikuttimia arvioidessaan.
Miellyttävän tunteen elähyttämänä ja tavallaan aivan vilpittömästi
uskoen hyödyttävänsä pikku Dorritia tekemällä sellaista, mikä ei
mitenkään koskenut häntä, löysi hän itsensä eräänä iltapäivänä mr
Casbyn kadunkulmassa. Mr Casby asui erään kadun varrella Gray’s Inn
Roadissa; se oli lähtenyt tältä pääkadulta aikoen yhtä kyytiä painaltaa
alas laaksoon ja taas rinnettä ylös Pentonville Hillin huipulle, mutta
olikin juossut itsensä hengästyneeksi jo kahdenkymmenen yardin päässä
ja pysähtynyt siihen ainiaaksi. Tässä seudussa ei enää ole sellaista
paikkaa, mutta monta vuotta takaperin se oli siinä, katsellen pettyneen
näköisenä raivaamatonta alaa, jossa siellä täällä näkyi hedelmättömiä
puutarhoja ja äkkiä nousseita kesämajoja, joiden ohi se ei milloinkaan
päässyt.
»Talo», ajatteli Clennam kulkiessaan kadun poikki ovelle, »on
yhtä vähän muuttunut kuin äitini talo ja näyttää miltei synkältä.
Mutta yhdennäköisyys pysähtyy ulkopuoleen. Minä tunnen sen tyynen
rauhallisuuden, joka vallitsee sisäpuolella. Olen tuntevinani tänne
saakka tuoksun, joka leviää kuivilla ruusunlehdillä ja lavendelilla
täytetyistä ruukuista.»
Kun hän vanhanaikaisella kiiltävällä kuparikolkuttimella koputti
ovelle ja palvelijatar ilmestyi avaamaan sitä, tervehti häntä
todellakin lakastunut tuoksu kuin talven henkäys, jossa vielä
tuntuu menneen kevään vieno muistontuulahdus. Hän astui vakavaan,
äänettömään, umpinaiseen taloon — olisi voinut luulla, että kaikki
ääni oli tukahdutettu siellä kuin itämailla kielettömiltä — ja ovi
sulkeutui jättäen ulkopuolelle kaiken äänen ja liikkeen. Kalusto oli
jäykkää, juhlallista ja kveekarimaista, mutta hyvin säilynyttä ja yhtä
viehättävää kuin mikä hyvänsä esine ihmisolennosta alkaen puutuolia
myöten, joka on tarkoitettu olemaan suureksi hyödyksi, mutta jota
vain vähän ja säästäen käytetään. Siellä oli juhlallinen kello, joka
naksutteli jossakin yläkerrassa; ja samalla suunnalla oli äänetön
lintu, joka nokki häkissään ikäänkuin naksutellen sekin. Takkavalkea
naksutteli vastaanottohuoneen uunissa. Huoneessa oli yksi ainoa
henkilö, ja äänekäs kello naksutteli hänen taskussaan kuuluvasti.
Palvelustyttö naksutteli kaksi sanaa »Mr Clennam» niin hiljaa,
ettei niitä kuulunut, jonka tähden Arthur jäi tytön sulkeman
oven sisäpuolelle seisomaan huomaamattomana. Kauan elämän tietä
taivaltanut mies, jonka sileät harmaat kulmakarvat näyttivät liikkuvan
kellon naksutuksen tahtiin tulenloimon heijastaessa niihin, istui
nojatuolissa, päärmätyt tohvelit matolla, ja pyöritteli peukaloitaan.
Tämä oli vanha Christopher Casby — ensi silmäyksellä hänet tunsi
— yhtä muuttumattomana kuin hänen omat huonekalunsa, vaikka oli
kulunut kolmattakymmentä vuotta, siitä, kun Clennam oli nähnyt hänet;
vaihtelevat vuodenajat olivat yhtä vähän vaikuttaneet häneen kuin hänen
porsliiniruukuissaan oleviin vanhoihin ruusunlehtiin ja lavendeliin.
Tässä vaikeassa maailmassa olisi tuskin ollut vaikeampaa kuin kuvitella
tätä miestä poikana. Ja kuitenkin hän oli muuttunut hyvin vähän elämän
kuluessa. Vastakkaisella seinällä samassa huoneessa, missä hän istui,
riippui pojan kuva, jonka jokainen olisi tuntenut master Christopher
Casbyksi kymmenen vuoden ikäisenä, vaikka hänellä harhauttavasti oli
kädessään heinäharava, jollaista hän eläessään oli käyttänyt yhtä vähän
kuin sukelluskelloa; hän istui (toisella säärellään) orvokkipenkillä
ja katseli varhaiskypsän miettivänä kyläkirkon torninhuippuun. Siinä
oli sama sileä otsa ja sileät kasvot, samat tyynet siniset silmät,
sama rauhallinen ilme. Kiiltävää kaljua päälakea, joka näytti kovin
leveältä, siksi että se niin kiilsi, ja sen sivuilla ja takana
riippuvaa pitkää harmaata tukkaa, joka oli kuin silkkistä untuvaa
tai kehrättyä lasia ja näytti kovin hyväntahtoiselta, koska sitä
ei milloinkaan leikattu, näitä ei tietysti näkynyt pojalla, kuten
vanhalla miehellä. Siitä huolimatta saattoi heinäharavaa pitelevässä
enkelimäisessä olennossa havaita selviä piirteitä päärmetohvelisesta
patriarkasta.
Patriarkaksi nimittivät häntä monet mielellään. Useat vanhat
naapurirouvat puhuivat hänestä viimeisenä patriarkkana. Hän oli niin
harmaa, hidas, tyyni, rauhallinen ja paksupäinen: patriarkka oli
kerrassaan sopiva nimitys hänelle. Häntä oli puhuteltu kadulla ja
kiihkeästi pyydetty istumaan patriarkka-mallina taidemaalareille ja
kuvanveistäjille; ja tämä tapahtui niin imartelevan tungettelevasti,
että kävi selvästi ilmi, kuinka kykenemättömiä kaunotaiteet olivat
muistamaan patriarkan tuntomerkkejä tai keksimään niitä. Ihmisystävät
kyselivät, kuka hän oli, ja saatuaan vastauksen: »Vanha Christopher
Casby, entinen loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijä», olivat
huudahtaneet: »Voi, eikö hän, jolla on tuollainen pää, ole syntynyt
hyväntekijäksi! Voi, eikö hän, jolla on tuollainen pää, ole orpojen
isä ja ystävättömien ystävä!» Ja kuitenkin hän, tämä pää hartioillaan,
pysyi vanhana Christopher Casbyna, jota yleisesti mainittiin rikkaaksi
talojen omistajaksi; ja tämä pää hartioillaan istui hän nyt hiljaisessa
vastaanottohuoneessaan. Ja kerrassaan järjetöntähän olisi ollut otaksua
hänen istuvan siellä ilman tätä päätä.
Arthur Clennam liikahti vetääksensä ukon huomion puoleensa, ja harmaat
kulmakarvat kääntyivätkin häntä kohden.
»Pyydän anteeksi», sanoi Clennam, »mutta pelkään, ettette kuullut, kun
minut äsken ilmoitettiin».
»En, sir, en kuullut. Tahdotteko puhutella minua, sir?»
»Tahdoin tulla tervehtimään teitä.»
Mr Casby näytti höyhenen painon verran pettyneeltä kuullessaan tämän;
hän oli kenties odottanut vieraalta jotakin kouraantuntuvampaa kuin
pelkkää tervehdystä. »Onko minulla kunnia», jatkoi hän — »tehkää hyvin
ja istukaa — onko minulla kunnia tuntea —? Ahaa, todellakin, luulenpa
olevan! En luule erehtyväni, jos sanon tuntevani nuo piirteet. Otaksun
puhuttelevani herrasmiestä, jonka kotimaahan palaamisesta mr Flintwinch
on kertonut minulle?»
»Hän juuri on nyt vieraananne.»
»Todellako? Mr Clennam?»
»Juuri hän, mr Casby.»
»Mr Clennam, onpa hauska tavata teitä. Kuinka olette voinut sitte viime
tapaamisemme?»
Katsomatta kannattavan selittää, että hän kuluneen neljännesvuosisadan
aikana oli kokenut joitakuita satunnaisia pieniä vaihteluja terveytensä
ja mielialansa suhteen, vastasi Clennam ylimalkaisesti, ettei hän
milloinkaan ollut voinut paremmin tai jotakin muuta tilaisuuteen
sopivaa, sitte hän pudisti kättä, jonka omistajan pää nyt valoi
patriarkallista loistettansa häneen.
»Olemme vanhempia nyt, mr Clennam», sanoi Christopher Casby.
»Emme — ole nuorempia», vastasi Clennam. Lausuttuaan tämän älykkään
huomautuksen tunsi hän esiintyneensä vähemmin loistavasti ja huomasi
olevansa hermostunut.
»Ja teidän kunnioitettava isänne», sanoi mr Casby, »ei ole enää
elävien joukossa! Olin suruissani kuullessani siitä, mr Clennam, olin
suruissani.»
Arthur vakuutti tavalliseen tapaan olevansa äärettömän kiitollinen.
»Oli aika», jatkoi mr Casby, »jolloin vanhempanne ja minä emme olleet
sovinnossa keskenämme. Meidän välillämme oli pieni perheristiriita.
Arvoisa äitinne oli melkein hiukan mustasukkainen poikansa tähden; kun
sanon poikansa tähden, niin tarkoitan teidän arvoisaa itseänne, juuri
teidän arvoisaa itseänne.»
Hänen sileät kasvonsa kukoistivat kuin kypsä säleistöhedelmä. Kun
katseli hänen kukoistavia kasvojaan, »tuota päätä» ja hänen sinisiä
silmiänsä, tuntui kuin hän lausuilisi harvinaisen viisauden ja
hyveellisyyden sanoja. Samaten näytti hänen ilmeensä yli vuotavan
hyväntahtoiselta. Ei kukaan voinut sanoa, missä tämä viisaus tai hyve
tai hyväntahtoisuus piilivät; mutta jonnekin hänen olemukseensa ne
tuntuivat kätkeytyneen.
»Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet», jatkoi mr Casby, »olleet
ja menneet. Virkistäyn joskus käymällä arvoisan äitinne luona ja
ihailemalla hänen voimaansa ja mielenlujuuttansa koettelemuksissa,
koettelemuksissa, niin.»
Näin toistellessaan sanojaan, istuen kädet ristissä, taivutti hän
päätänsä toiselle sivulle, kasvoilla lempeä hymy, ikäänkuin hänellä
olisi ajatuksissaan jotakin liian suloisen syvämielistä sanoihin
puettavaksi. Oli kuin hän olisi kieltänyt itseltään huvin lausua sen
julki, jottei liitelisi liian korkealle; sentähden hänen lempeytensä
mieluummin jäi ilmeettömäksi.
»Olen kuullut», sanoi Arthur tarttuen ohiliukuvaan tilaisuuteen, »että
te eräällä vierailullanne olitte ystävällinen ja mainitsitte pikku
Dorritista äidilleni».
»Pikku —? Dorritista? Ompelijattarestako, josta muudan köyhä
vuokralaiseni puhui minulle? Niin, niin. Dorrit? Se hänen nimensä oli.
Ah, niin, niin. Sanotte häntä pikku Dorritiksi?»
Ei tietoa tiestä siihen suuntaan. Ristikuulustelusta ei herunut mitään.
Siitä ei tullut hullua hurskaammaksi.
»Tyttäreni Flora», sanoi mr Casby, »meni, kuten ehkä olette kuullut,
mr Clennam, naimisiin ja sai oman kodin jo useita vuosia takaperin.
Onnettomuudekseen menetti hän miehensä oltuaan naimisissa vain muutamia
kuukausia. Hän asuu nykyään taas yhdessä minun kanssani. Hän ilostuu
saadessaan tavata teidät, jos sallitte minun ilmoittaa hänelle täällä
olostanne.»
»Tietysti», vastasi Clennam. »Olisin pyytänyt sitä, ellette
ystävällisyydessänne olisi ehtinyt edelleni.»
Tämän jälkeen mr Casby nousi seisomaan ja astui tohveleissaan hitaasti
ja raskaasti (hän oli norsumaisen suurikasvuinen) ovelle. Hänellä
oli yllään pullonvihreä, avaraliepeinen takki, pullonvihreät housut
ja pullonvihreät liivit. Patriarkat eivät pukeutuneet pullonvihreään
verkaan, ja kuitenkin hänen vaatteensa näyttivät patriarkallisilta.
Hän oli tuskin lähtenyt huoneesta, jolloin kellon naksutus taas kävi
kuuluvammaksi, kun kiireinen käsi kiersi ulko-oven avainta, avasi oven
ja sulki sen. Heti sen jälkeen tuli ketterä ja kiihkeä, tumma, lyhyt
mies huoneeseen semmoisella vauhdilla, että hän saattoi pysähtyä vasta
parin askeleen päässä Clennamista.
»Halloo!» sanoi hän.