»Ovatko ne hyvin kauniita, Bob?» Hän nimitti vartijaa Bobiksi tämän
erikoisesta pyynnöstä ja neuvosta.
»Ihania. Täynnä kukkia. Siellä on voikukkia ja siellä on satakaunoja,
siellä on» — portinvartija epäröi, kun ei ollut selvillä kukkien
nimistöstä — »siellä on leijonanhampaita ja kaikenlaisia leikkejä».
»Onko siellä hyvin hauskaa, Bob?»
»Erinomaisen», vastasi tämä.
»Onko isä milloinkaan ollut siellä?»
»Hm!» rykäisi vartija. »Kyllä, hän on ollut siellä, joskus.»
»Onko hänestä ikävää, ettei hän nyt saa olla siellä?»
»E—ei erikoisesti», vastasi portinvartija.
»Eikö noiden muidenkaan mielestä?» kysyi lapsi katsahtaen pihalla
liikkuvaan huolettomaan joukkoon päin. »Oletteko ihan varma siitä, Bob?»
Keskustelun jouduttua tällaiseen pulmalliseen kohtaan peräytyi Bob
ja käänsi puheen piparkakkuihin; ne olivat aina hänellä viimeisenä
turvana, kun hänen pikku ystävänsä oli ajanut hänet poliittiseen,
yhteiskunnalliseen tai jumaluusopilliseen umpikujaan. Mutta tästä
keskustelusta sai alkunsa sarja sunnuntaisia huvimatkoja, joita nämä
omituiset ystävykset tekivät yhdessä. He lähtivät tavallisesti joka
toinen sunnuntai-iltapäivä juhlallisesti matkaan suuresta portista ja
kävelivät jollekin niitylle tai vihreälle kedolle, jonka portinvartija
viikon kuluessa oli tarkkaan määrännyt, ja siellä tyttönen poimi
ruohoja ja kukkia kotiin vietäviksi, jolla välin vartija poltteli
piippuansa. Perästäpäin menivät he johonkin puistoon, jossa tarjoiltiin
teetä, katkorappoja, olutta ja muita herkkuja; ja sitte he palasivat
vankilaan käsikkäin, ellei pienokainen ollut tavallista väsyneempi ja
nukahtanut Bobin olkapäätä vasten.
Lapsen varhaisimpina elonvuosina alkoi portinvartija perinpohjin
miettiä kysymystä, joka vaati niin suurta henkistä ponnistusta,
että se vielä hänen kuolinpäivänään oli ratkaisematta. Hän päätti
testamentata pienet säästönsä kummityttärelleen ja pohti kysymystä,
miten jälkisäädös olisi kirjoitettava, jotta rahat tulisivat kokonaan
lapsen omaksi hyväksi. Hänen vankilakokemuksensa oli antanut hänelle
erinomaisen selvän käsityksen siitä, kuinka uskomattoman vaikeata oli
suunnilleenkin tarkasti pitää kiinni rahoista, ja päinvastoin, kuinka
tavattoman helposti ne luiskahtivat hyppysistä, niin että hän vuosi
vuodelta säännöllisesti esitti tämän kiperän kysymyksen jokaiselle
uudelle asianajajalle tai muulle laintuntijalle, joka velkavankina
istui aikansa Marshalseassa.
»Otaksukaamme», saattoi hän sanoa, tehden selkoa asiastaan ja
silitellen lakiherran liivejä avaimellaan, »otaksukaamme, että
mies haluaa määrätä omaisuutensa nuorelle naiselle ja tahtoo
saada jälkisäädöksensä sellaiseen muotoon, ettei kukaan muu pääse
kouraisemaan noita rahoja; kuinka tuo jälkisäädös silloin on
kirjoitettava?»
»Määrätkää tarkasti, että omaisuus lankeaa yksin hänelle», vastasi
laintaitava herrasmies kohteliaasti.
»Mutta kuulkaas», jatkoi vartija. »Otaksukaamme, että hänellä on
esimerkiksi isä tai vaikkapa veli tai puoliso, joka mahdollisesti
haluaisi kouraista tuota omaisuutta hänen saatuaan sen — kuinka silloin
olisi meneteltävä?»
»Perintö on määrättävä hänelle yksin, eikä heillä ole siihen enempää
laillista oikeutta kuin teilläkään», kuului ammatillinen vastaus.
»Malttakaas», keksi vartija vielä. »Otaksukaamme, että hän on
helläsydäminen ja että he ahdistavat häntä. Kuinkas teidän lakinne
järjestäisi sen asian?»
Mutta terävinkään lakimies, jolta portinvartija kysyi neuvoa, ei
kyennyt keksimään kylliksi sitovaa lakipykälää. Niinpä vartija mietti
asiaa koko elämänsä ajan ja kuoli sittekään tekemättä jälkisäädöstä.
Mutta tämä tapahtui paljoa myöhemmin, sittenkun hänen kummityttärensä
oli täyttänyt kuusitoista. Tämän elämänjakson ensimmäinen puolikas oli
vasta juuri päättynyt, kun hänen säälivä ja surkutteleva katseensa
näki isän leskenä. Tästä ajasta alkaen hänen kummastelevien silmiensä
suojeleva ilme ruumiillistui toiminnaksi, ja Marshalsean lapsen suhde
isään sai uuden luonteen.
Aluksi näin pieni lapsi tuskin saattoi tehdä muuta kuin istua hänen
luonansa ja katsella häntä, jättäen hupaisamman paikkansa korkean
uuninristikon ääressä. Mutta tämäkin jo teki hänet niin tarpeelliseksi
isälle, että tämä tottui häneen ja alkoi tuntea kaipaavansa häntä,
kun hän ei ollut läsnä. Tämän pienen portin kautta kulkien hän jätti
lapsuuden taaksensa ja astui huolten kuormittamaan elämään.
Mitä kaikkea hänen säälivä silmänsä hänen nuorella iällään näki
isässä, sisaressa, veljessä, vankilassa, kuinka paljon tai kuinka
vähän kurjasta todellisuudesta Jumala salli hänen käsittää, se pysyy
moninkertaisen salaperäisyyden verhossa. Siinä on kylliksi, että
hän innostui tulemaan joksikin, jota eivät muut olleet, ja olemaan
sitten erikoinen ja työteliäs, toisten hyväksi. Innostui? Niin kyllä.
Puhuisimmeko vain runoilijan tai papin innoituksesta emmekä sydämen,
jota rakkaus ja itsensäuhraamisen halu pakottaa ihanimpaan työhön,
ihanimpaan elämäntapaan!
Ilman ainoatakaan maallista ystävää apunaan tai edes näkemässä häntä,
lukuunottamatta tuota yhtä omituista, paripuolta toveria, tietämättä
mitään tavallisimmistakaan jokapäiväisen elämän tavoista ja sävystä
vankilan ulkopuolisen vapaan yhteiskunnan jäsenten keskuudessa;
syntyneenä ja kasvaneena yhteiskunnallisessa asemassa, joka oli kiero
kieroimpaankin muurien ulkopuoliseen asemaan nähden, juoden lapsuudesta
saakka lähteestä, jonka vesi oli omalla erikoisella tavallaan mutaista
ja sameaa, jolla oli oma erikoinen epäterveellinen ja luonnoton
makunsa, tällaisissa oloissa aloitti Marshalsean lapsi elämänsä naisena.
Mitäpä siitä, mitä kaikkea hänen oli kärsittävä ja kestettävä,
ennenkuin hänet huomattiin tarpeelliseksi, vieläpä korvaamattomaksikin;
mitäpä kannatti muistella kaikkia erehdyksiä ja masennuksia,
leikinlaskua (ei pahasti tarkoitettua mutta silti kipeästi koskevaa)
hänen nuoruutensa ja pienen kokonsa kustannuksella, nöyrää oman
lapsellisuuden ja heikkouden tuntoa (kun oli kysymyksessä nostaminen
ja kantaminen) taikka väsymystä ja toivottomuutta ja monia
salaisia kyyneleitä. Se aika tuli kerran, jolloin hänet huomattiin
tarpeelliseksi, jopa korvaamattomaksikin. Hän otti vanhimman paikan
sisarusjoukossa, vaikkei ollutkaan ensin syntynyt; hän oli rappeutuneen
perheen pää ja kantoi omalla sydämellään sen huolia ja häpeää.
Kolmetoistavuotiaana hän osasi lukea ja laskea — se on, osasi sanoin ja
numeroin merkitä, mitä heidän välttämättömimmät tarpeensa maksoivat ja
kuinka paljon rahaa heiltä puuttui niiden ostamiseen. Hän oli muutamin
ottein, joitakuita viikkoja kerrallaan, käynyt iltakoulua vankilan
ulkopuolella ja toimittanut sisarensa ja veljensä päiväkouluihin,
joissa he jotenkin epäsäännöllisesti kävivät kolme tai neljä vuotta.
Kukaan heistä ei voinut saada mitään opetusta kotona; mutta hän
ymmärsi sen — paremmin kuin kukaan muu — että niin murtunut mies kuin
Marshalsean isä ei kyennyt olemaan omien lastensa isä.
Näihin vajavaisiin kasvatuskeinoihin lisäsi hän vielä erään, oman
keksimänsä. Kerran ilmestyi vankilan monikirjavaan asujainjoukkoon
tanssinopettaja. Lapsen sisarella oli suuri halu oppia tanssimestarin
taidetta, ja hänellä näytti olevan taipumustakin siihen.
Kolmetoistavuotias Marshalsean lapsi ilmestyi tanssinopettajan luokse
pieni laukku kädessä ja esitti nöyrän pyyntönsä.
»Anteeksi, sir, olen syntynyt täällä.»
»Vai niin, te siis olette se nuori neiti, eikö niin?» kysyi
tanssimestari ja tarkasti pientä olentoa ja puoleensa kohotettuja
kasvoja.
»Olen sir.»
»Ja mitä — voin tehdä hyväksenne?» kysyi tanssimestari.
»Ette mitään minun hyväkseni, sir, kiitoksia», ja hän aukoi hätäisesti
pienen laukkunsa nauhoja, »mutta tahtoisitteko täällä ollessanne
opettaa sisartani halvalla —»
»Lapseni, minä opetan häntä ilmaiseksi», lupasi tanssinopettaja ja
sulki laukun. Hän oli hyväluontoisin tanssimestari, mikä milloinkaan
on tanssinut vararikkotuomioistuimen eteen, ja hän piti sanansa.
Sisar oli niin taitava oppilas, ja mestarilla oli niin runsaasti
aikaa opettamiseen (häneltä meni kymmenen viikkoa kumartaessaan
velkamiehilleen, viedessään tanssiin asiamiehet ja pyörähdellessään
heidän kanssansa sekä karkeloidessaan oikeaan ja vasempaan takaisin
ammattiharrastuksiinsa), että tulokset olivat kerrassaan ihmeelliset.
Tanssimestari olikin niin ylpeä tästä menestyksestä ja innokas tekemään
sen ennen lähtöään tunnetuksi muutamille valituille vankilaystävilleen,
että eräänä kauniina aamuna kello kuusi pihassa esitti oppilaansa
kanssa hovimenuetin — vankilahuoneet olivat liian ahtaat tähän
tarkoitukseen — jossa karkeloitiin niin laajalla alalla ja askeleet
otettiin niin tunnollisesti, että hän itse, joka samalla soitti viulua,
oli aivan hengästynyt.
Tämä menestyksellinen alku, josta seurasi, että tanssimestari vielä
vapaaksi päästyäänkin jatkoi opetustaan, rohkaisi poloista lasta
yrittämään uudelleen. Hän odotteli kuukausimäärin ompelijatarta. Ja
ajan tultua saapuikin vankilaan muotikauppias, ja hänen puoleensa
kääntyi nyt Marshalsean lapsi omalla asiallaan.
»Anteeksi, rouva», sanoi hän ja kurkisti arasti muotikauppiaan ovesta
sisään ja tapasi rouvan itkemässä ja vuoteessa, »minä olen täällä
syntynyt!»
Jokainen näkyi saavan kuulla hänestä kohta kun tuli vankilaan;
muotikauppiaskin nousi istumaan vuoteessaan, kuivasi silmänsä ja sanoi,
samoin kuin tanssinopettajakin:
»Vai niin, sinäkö se lapsi oletkin?»
»Niin, rouva.»
»Olen pahoillani, ettei minulla ole sinulle mitään antaa», pahoitteli
muotikauppias pudistaen päätänsä.
»Ei se ole sitä, rouva. Tahtoisin oppia ompelemaan.»
»Miksi opettelisit sitä», vastasi muotikauppias, »kun näet, miten minun
on käynyt? Ei se ole tuottanut minulle mitään hyvää.»
»Ei mikään — olipa se mitä hyvänsä — näytä tuottaneen hyvää kenellekään
tänne tulijalle», vastasi lapsi viattomasti, »mutta tahtoisin sittekin
oppia sitä».
»Pelkäänpä, että olet liian heikko sellaiseen», vastusteli
muotikauppias.
»En luule olevani heikko, rouva.»
»Ja katsos, sinä olet kovin, kovin pieni», väitti toinen vielä.
»Kyllä, pelkään todellakin olevani kovin pieni», vastasi Marshalsean
lapsi ja alkoi itkeä tätä onnetonta vikaansa, joka niin usein oli
hänelle haittana. Muotikauppias, joka ei ollut äreä eikä kovasydäminen,
vain äskettäin joutunut vararikkotilaan, tuli liikutetuksi, otti hänet
hyväntahtoisesti hoiviinsa, huomasi hänet erittäin kärsivälliseksi
ja vakavaksi oppilaaksi ja teki hänestä aikaa myöten taitavan
ompelijattaren.
Aikojen kuluessa ja juuri tähän samaan aikaan kehitti Marshalsean
isä vähitellen uuden luonnekukkasen. Kuta isällisemmäksi hän
kävi Marshalsealle ja kuta riippuvaisemmaksi vaihtelevan
perheensä avustuksista, sitä suuremman arvon pani hän menetetylle
ylhäisyydelleen. Samalla kädellä, jolla hän puoli tuntia takaperin
oli pistänyt taskuunsa poislähtevän vangin puolikruunusen, hän pyyhki
pahastuksen kyyneleet poskiltaan, jos joku sattui vihjaamaan, että
hänen tyttärensä ansaitsi perheen elatuksen. Niin että Marshalsean
lapsen oli jokapäiväisten huoltensa lisäksi vielä ylläpidettävä
ylhäistä kuvitelmaa, että he kaikki olivat joutilaita kerjäläisiä.
Sisaresta tuli tanssijatar. Suvun jäsenten joukossa oli taloudellisesti
häviölle joutunut setä; hän oli veljensä, Marshalsean isän, kautta
joutunut häviölle, tietämättä enempää kuin tämäkään, miten se oli
tapahtunut, mutta mukautuen siihen kuten välttämättömään tosiseikkaan
ainakin, ja hänen suojelukseensa uskottiin sisar nyt. Hän oli
luonnostaan ujo ja vaatimaton mies eikä ollut onnettomuuden sattuessa
osoittanut panevansa sitä erikoisesti pahakseen, paitsi että jättäytyi
pesemättömäksi sinä päivänä, jolloin sai tiedon vararikosta, eikä enää
milloinkaan langennut tällaiseen ylellisyyteen. Hän oli ollut hyvin
keskinkertainen musiikinharrastaja parempina päivinään, ja kun hän
yhdessä veljensä kanssa joutui perikatoon, ryhtyi hän, ansaitakseen
leipänsä, soittamaan klarinettia, joka oli yhtä likainen kuin hän
itsekin, pienessä teatteriorkesterissa. Samaan teatteriin joutui hänen
veljentyttärensäkin tanssijattareksi, setä oli jo pitkän aikaa ollut
siellä, melkein kuin kiinteään kalustoon kuuluvana, kun tyttö astui
vaatimattomaan toimeensa, ja hän suostui olemaan tytön saattajana
ja suojelijana yhtä alistuvasti kuin olisi mukautunut sairauteen,
testamenttilahjoitukseen, juhlaan, nälännäkemiseen — kaikkeen muuhun
paitsi saippuaan.
Hankkiakseen sisarelleen tilaisuuden ansaita joitakuita shillingejä
viikossa, täytyi Marshalsean lapsen noudattaa huolellisesti mietittyjä
muodollisuuksia isänsä kanssa.
»Fanny ei nyt vähään aikaan asu kotona, isä. Hän on kyllä suuren osan
päivästä täällä, mutta hän muuttaa kaupunkiin sedän luokse.»
»Sinä hämmästytät minua. Minkätähden?»
»Luulen, että setä tarvitsee seuraa, isä. Hän tarvitsee palvelusta ja
hoitoa.»
»Seuraa? Hänhän viettää suuren osan ajastaan täällä. Ja sinä, Amy,
palvelet ja hoitelet häntä paljoa enemmän kuin sisaresi konsanaan. Te
olette kaikki kovin paljon poissa kotoa — kovin paljon poissa kotoa.»
Tällä tavalla ylläpidettiin kuvitelmaa ja luulottelua, ettei isällä
ollut aavistusta siitä, että Amy itse päivisin oli kaupungissa työssä.
»Mutta me tulemme aina mielellämme taas kotiin, isä, eikö niin? Ja mitä
Fannyyn tulee, niin paitsi että hän pitää huolta sedästä ja on hänellä
seurana, niin ehkäpä on hyvä, ettei hän aina asu vain täällä. Eihän hän
ole syntynyt täällä kuten minä, isä.»
»Hyvä, Amy, hyvä. En oikein ymmärrä sinua, mutta on kai luonnollista,
että Fanny mieluummin oleskelee ulkopuolella, ja samoin haluat sinäkin
usein. Niin että tehkää te, sinä, rakkaani, ja Fanny ja setä, niinkuin
parhaaksi näette. Hyvä, hyvä. En tahdo sekaantua asiaan; älkää
välittäkö minusta.»
Vaikein tehtävä hänellä oli koettaessaan saada veljensä pois
vankilasta ja hänen mrs Banghamilta perimästään asiapoikatoimesta
sekä epäilyttävien toverien huonosta seurasta, johon hän joutui
vankilassa asuessaan ja asioilla liikkuessaan. Kahdeksannestatoista
kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka saattaisi hän tällä
tavalla laahautua eteenpäin, eläen kädestä kärsään, tunnista tuntiin,
pennistä penniin. Vankilaan ei ilmestynyt ketään, jolta hän olisi
voinut oppia jotakin hyödyllistä tai hyvää, eikä Amy voinut keksiä
hänelle muuta suojelijaa kuin vanhan ystävänsä ja kumminsa.
»Rakas Bob», sanoi hän, »mikähän Tip-parasta tulee?» Hänen nimensä oli
Edward, jonka lyhennyksestä Tedistä vankilassa oli muodostettu Tip.
Portinvartijalla oli hyvinkin selvät yksityiset mielipiteet siitä mitä
Tip-parasta tulisi, olipa sen estämiseksi mennyt mm pitkälle, että oli
tiedustellut Tipiltä, eikö hänestä olisi sopivaa lähteä pois vankilasta
ja ruveta maansa palvelukseen. Mutta Tip kiitti eikä sanonut itsellään
olevan halua palvella maatansa.
»Niin, rakkaani», vastasi vartija, »jotakin pitäisi tehtämän hänen
hyväkseen. Mitähän, jos koettaisin saada hänet lakitielle?»
»Kyllä olisitte kiltti, Bob.»
Portinvartijalla oli nyt kaksi asiaa esiteltävänä vankilaan tuleville
lakimiehille. Tätä toista asiaa hän ajoi niin itsepintaisesti, että
Tipille viimein löytyi pulpetti ja kahdentoista shillingin viikkopalkka
oikeuspalatsi-nimisessä kansallisessa laitoksessa erään asianajajan
luona; tämä laitos oli siihen aikaan Albionin arvon ja turvallisuuden
monia ikuisesti kestäviä tukipylväitä, joiden sija ei enää tunne niitä.
Tip vetelehti kuusi kuukautta Cliffordin majatalossa ja tämän ajan
kuluttua asteli eräänä iltana kädet taskuissa takaisin, huomauttaen
ohimennen sisarelleen, ettei hän enää aikonut palata työhönsä.
»Et palaa työhösi?» huudahti poloinen, levoton Marshalsean lapsukainen,
joka aina laski ja suunnitteli Tipin varalle; tämä oli hänen
päähuolenansa.
»Olen niin kyllästynyt siihen», vastasi Tip, »että livistin sieltä».
Tip kyllästyi kaikkeen. Uskollisen ystävänsä avulla toimitti hänen
pieni toinen äitinsä hänet vuoron perään työhön tavaravarastoon,
puutarhakauppaan, humalakauppaan, lakimiehelle uudelleen,
huutokauppiaalle, panimoon, osakekauppiaalle, taas lakimiehelle,
ajurin liikkeeseen, omnibuskonttoriin, lakimiehelle taas,
sekatavarakauppiaalle, tislaamoon, uudelleen lakimiehelle,
villavarastoon, lyhyttavarakauppaan, kalakauppaan, ulkomaisten
hedelmäin kauppaan ja laivatelakoille, ja väliaikoina hän vetelehti
Marshalseassa ja hoiti mrs Banghamilta perimäänsä tointa. Ryhtyipä Tip
mihin tahansa, aina hän väsyi ennen pitkää ja ilmoitti livistäneensä.
Tulipa onneton Tip mihin tahansa, niin hän näytti kuljettavan
vankilanmuureja mukanaan ja asettavan ne pystyyn toimipaikassaan
ja maleksivan niiden ahtaissa rajoissa entiseen huolettomaan,
tarkoituksettomaan, länttäkantaiseen tapaansa, kunnes todelliset,
liikkumattomat Marshalsean muurit taas lumosivat hänet ja vetivät
takaisin taikapiiriinsä.
Siitä huolimatta oli hänen uljas pieni sisarensa lujasti päättänyt
pelastaa hänet, ja sillä välin kun veli teki surkean kiertokulkunsa,
oli hän raatanut ja saanut kokoon sen verran, että saattoi lähettää
hänet Canadaan. Kun Tip sitten oli kyllästynyt tyhjäntoimittamiseen ja
oli halukas livistämään vuorostaan siitäkin, suostui hän armollisesti
lähtemään Canadaan. Ja sisaren sydämessä oli sekä eron surua että
toivon iloa: pääsisihän veli nyt vihdoinkin oikealle tielle.
»Jumala siunatkoon sinua, rakas Tip. Älä vain rikastuttuasi käy niin
ylpeäksi, ettet tule meitä katsomaan.»
»Hyvä!» vastasi Tip ja lähti.
Mutta ei Canadaan saakka; ei edemmäs kuin Liverpooliin. Matkustettuaan
Lontoosta Liverpoolin satamaan, hän tunsi olevansa ehdottomasti
pakotettu livistämään laivasta ja päätti kävellä takaisin. Pantuaan
päätöksensä toimeen ilmestyi hän kuukauden päästä sisarensa eteen
repaleisena, paljain jaloin ja kyllästyneempänä kuin milloinkaan ennen.
Viimein, oltuaan taas jonkun aikaa mrs Banghamin seuraajana, keksi hän
itselleen sopivan tehtävän ja ilmoitti sen sisarellensa.
»Amy, olen saanut paikan.»
»Oikeinko totta, Tip?»
»Totta. Nyt kyllä onnistun. Sinun ei enää tarvitse olla huolissasi
minun tähteni, tyttöseni.»
»Mitä se on, Tip?»
»No, tunnet kai Slingon ulkonäöltä?»
»Eihän se vain ole hän, jota nimitetään kauppiaaksi?»
»Sama mies. Hän pääsee vapaaksi maanantaina, ja hän antaa minulle
paikan.»
»Mitä kauppaa hän tekee, Tip?»
»Hevoskauppaa. Mainiota! Nyt kyllä menestyn, Amy.»
Hän hävisi nyt sisarensa näkyvistä useammaksi kuukaudeksi, eikä
tämä kuullutkaan hänestä kuin yhden ainoan kerran. Vanhemmat
vankilayhteiskunnan jäsenet kuiskailivat keskenään, että hänet oli
nähty petollisessa huutokaupassa Moorfieldsissä, jossa hän oli ollut
ostavinaan hopeoituja esineitä aito hopeisten sijasta maksaen niistä
erittäin runsaasti pankinseteleillä, mutta tämä huhu ei milloinkaan
tullut sisaren korviin. Eräänä iltana istui tämä yksin työnsä ääressä
— hän nousi viimein seisomaan ikkunan viereen käyttäen hyväksensä
viimeistä muurin yläpuolelta tulevaa päivänvaloa — kun Tip avasi oven
ja astui sisään.
Sisar suuteli häntä ja toivotti tervetulleeksi takaisin, mutta pelkäsi
kysellä mitään. Tip huomasi, kuinka levoton ja arka hän oli, ja näytti
surulliselta.
»Pelkään, Amy, että tällä kertaa olet vihainen minulle. Pelkään
totisesti.»
»Olen pahoillani saneessasi noin, Tip. Tuletko taas takaisin?»
»No — tulen.»
»En odottanut tällä kertaa, että saamasi paikka tyydyttäisi sinua, niin
että olen vähemmän hämmästynyt ja pahoillani kuin muuten olisin, Tip.»
»Ah! Mutta se ei ole pahinta vielä.»
»Ei ole pahinta vielä?»
»Älä näytä niin hätääntyneeltä. Ei, se ei ole pahinta, Amy. Olen
tullut takaisin kuten näet; mutta — älä näytä noin hätääntyneeltä —
olen tullut takaisin niin sanoakseni uudella tavalla. En kuulu enää
vapaaehtoisiin Marshalsean asukkaihin.. Olen nyt telkien takana,
varsinaisena vankina.»
»Voi, älä sano, että olet vanki, Tip! Älä, älä!»
»No niin, ei minulla ole erikoista halua sanoa sitä», vastasi toinen
vastahakoisesti; »mutta ellet sinä ymmärrä minua sanomattani, niin mitä
minun on tehtävä? Minut on vangittu neljänkymmenen punnan takia.»
Ensimmäisen kerran näinä vuosina lyyhistyi Amy maahan huoltensa
painosta. Kohottaen ristityt kätensä päänsä ylle hän huusi, että heidän
isänsä kuolisi, jos hän joskus saisi tietää tämän; sitten hän vaipui
Tipin kunnottomiin jalkoihin.
Tipin oli helpompi saada sisarensa tointumaan kuin tämän saada häntä
ymmärtämään, että Marshalsean isä joutuisi suunniltaan, jos saisi
tietää totuuden. Tip ei voinut käsittää sitä, pitäen sitä pelkkänä
kuvitelmana, mutta kuitenkin hän tai pui edes aluksi Amyn hartaisiin
pyyntöihin, joita setä ja sisar kannattivat. Isälle kerrottiin
siis tavalliseen tapaan hänen palaamisestaan, olihan se tapahtunut
lukemattomia kertoja ennen; muut vankilan asukkaat, jotka paremmin kuin
Tip käsittivät tämän hurskaan petoksen tarpeellisuuden, tukivat sitä
vilpittömästi.
Tällaista oli kaksikolmatta-vuotiaan Marshalsean lapsen elämä,
tällainen hänen tarinansa. Hän oli yhä kiintynyt kurjaan pihaan ja
rakennusryhmään, joka oli hänen syntymäpaikkansa ja kotinsa, mutta hän
lähti sieltä ja palasi sinne nyt arkaillen, koska tunsi naisellisella
vaistollaan, että kaikki osoittivat häntä sormellaan. Alettuaan
käydä työssä vankilan ulkopuolella, hän oli huomannut tarpeelliseksi
salata asuntopaikkansa ja kulkea mahdollisimman salaperäisesti vapaan
kaupungin ja rautaporttien väliä, joiden ulkopuolella hän ei vielä
ollut viettänyt ainoatakaan yötä. Hänen synnynnäinen arkuutensa
oli kasvanut tässä salaamisessa, ja hänen keveät jalkansa ja pieni
olentonsa karttoivat väkirikkaita katuja matkalla työhön ja työstä.
Vaikka hän oli maallisesti viisas köyhyydessä ja vaikeuksissa, oli hän
viaton kaikessa muussa. Viattomin silmin katseli hän kuin sumun läpi
isäänsä ja vankilaa ja sinne ja sieltä vyöryvää sameata, elävää virtaa.
Tällaista oli pikku Dorritin elämä, tällainen hänen tarinansa, kun hän
eräänä pilvisenä syyskuun iltana oli matkalla kotiin ja Arthur Clennam
piti häntä silmällä. Sellaista oli pikku Dorritin elämä, sellainen
hänen tarinansa, kun hän kääntyi London Bridgen päässä, meni uudelleen
sen poikki, riensi taas takaisin, sivuutti Pyhän Yrjön kirkon,
kääntyi äkkiä takaisin vielä kerran ja hävisi Marshalsean avonaisesta
ulkoportista vankilan pieneen pihaan.