Lapsi, jonka ensimmäiseen hengenvetoon oli sekautunut tohtori Haggagen
viinanhöyryä, kulki perintönä vankipolvelta toiselle samoin kuin
perimätieto heidän yhteisestä isästään. Olemassaolonsa alkuaikoina hän
todella kirjaimellisesti ja kouraantuntuvasti kulki perintönä vankien
keskuudessa, sillä kultakin uudelta vankilayhteiskunnan jäseneltä
vaadittiin miltei sisäänpääsyehtona, että hän hoitaisi vankilassa
syntynyttä pienokaista.
»Oikeastaan», huomautti portinvartija, kun lasta ensimmäisen kerran
näytettiin hänelle, »oikeastaan minun pitäisi saada tulla hänen
kummikseen».
Isä mietti epävarmana asiaa hetkisen ja sanoi sitten: »Ehkäpä ette
olisi vastahakoinen todella rupeamaan hänen kummiksensa?»
»En toki! En minä ole», vastasi portinvartija, »ellette itse ole
vastahakoinen pyytämään minua siksi».
Näin tapahtui, että pienokainen ristittiin eräänä
sunnuntai-iltapäivänä, kun portinvartija oli vuorollaan vapaa
toimestaan, ja että tämä astui kastemaljalle P. Yrjön kirkossa, lupasi,
kieltäytyi ja vannoi lapsen puolesta kuin hyvä kristitty ainakin, kuten
hän sieltä palattuaan kertoi.
Tämä antoi hänelle uuden omistusoikeuden lapseen, paitsi ja yläpuolella
entistä virallista. Kun pienokainen alkoi kävellä ja puhua, tuli se
hänelle rakkaaksi; hän osti pienen nojatuolin ja asetti sen uunin
edessä olevan korkean ristikon viereen portinvartijan huoneessa.
Hän piti mielellään lasta luonaan ollessaan virantoimituksessa ja
houkutteli hänet halvoilla leikkikaluilla juttelemaan kanssansa.
Lapsi puolestaan kiintyi pian vartijaan, niin että tulla ryömi
vapaaehtoisesti hänen tupansa portaita ylös minä päivänhetkenä hyvänsä.
Kun hän nukahti tuoliinsa korkean uuninristikon vieressä, peitti
vartija hänet nenäliinallaan; ja kun hän istui siinä pukien ja riisuen
nukkeansa — joka pian muuttui erilaiseksi kuin portin toisella puolen
olevat nuket ja alkoi hirvittävästi muistuttaa mrs Banghamia — katseli
vartija häntä erinomaisen lempeästi. Vangit, jotka näkivät kaiken
tämän, arvelivat, että portinvartija, joka oli naimaton, oli oikeastaan
luotu perheenisäksi. Mutta tämä kiitti ja vastasi: »En ole, tyydyn
täydellisesti katselemaan muiden lapsia täällä.»
Vaikeata olisi ollut vastata kysymykseen, minä varhaisen elämänsä
jaksona tämä pieni olento alkoi käsittää, etteivät kaikki ihmiset
eläneet näin, teljettyinä korkeiden piikkiharjaisten muurien
ympäröimiin ahtaisiin pihoihin. Mutta hän oli todella hyvin, hyvin
pieni tehdessään sen huomion, että hänen isänsä käsi aina irtautui
hänen omastaan portilla, joka avattiin isolla avaimella, ja että vaikka
hänen kepeät jalkansa olivat vapaat kulkemaan siitä, ei isä milloinkaan
saanut astua tämän rajan yli. Säälivä ja surkutteleva katse, jolla hän
katseli isäänsä jo aivan pienenä, oli kenties seuraus tästä huomiosta.
Tällaisena liikkui tämä Marshalsean lapsi ja Marshalsean isän
tytär täällä kahdeksan ensimmäistä ikävuottansa, katsellen kaikkea
säälivin ja surkuttelevin silmin — isän varalle niissä vielä oli
jonkinlainen suojeleva ilme — istui ystävänsä portinvartijan luona
hänen huoneessaan, oleskeli isänsä huoneessa tai käveli vankilan
pihassa. Säälien ja surkutellen hän katseli itsepäistä, oikullista
sisartansa, laiskaa veljeänsä, korkeita, autioita muureja, niiden
sisäpuolelle teljettyä, kuihtunutta joukkoa, vankilan lasten leikkiä,
kun he huusivat ja juoksivat, leikkien piilosilla ja pitäen sisäportin
rautatankoja »kotina».
Kaihoisana ja miettivänä hän istui kesäpäivinä porttihuoneessa korkean
ristikon vieressä katsellen taivaalle ristikkoikkunan läpi, kunnes
hänen ja ystävän väliin ilmestyi valoristikko, kun hän käänsi silmänsä
pois ikkunasta; näin hän näki ystävänsäkin ristikon läpi.
»Ajattelet kai peltoja ja niittyjä», kysyi vartija kerran, katseltuaan
häntä, »eikö niin?»
»Missä ne ovat?» kysyi lapsi.
»Ne, ne ovat — tuolla, rakkaani», vastasi portinvartija heilauttaen
epämääräisesti avaintaan. »Juuri tuollapäin ne ovat.»
»Avataanko niitäkin ja lukitaan? Ovatko nekin suljetut?»