— Rose Marie, — sanoi hän hiljaa — me emme voi kauemmin viipyä saman
katon alla. Meidän täytyy erota ja niin pian kuin mahdollista!
— Ei, ei, — huudahti hän poissa suunniltaan. — Mitä ajattelettekaan?
Mekö eroaisimme? Enkä saisi teitä enää nähdä? Ah, Etienne, tulisin
hulluksi! Se ei ole mahdollista. Jääkää, jääkää! Kuuletko, et saa
lähteä! Oih, häpeän itseäni!
Ja hän poistui muutamia askeleita, mutta vaan asettuakseen oven eteen
ettei nuori mies pääsisi ulos. Mutta pian hän oikasihe ja sanoi
ylpeästi:
— Herra Hontarrède, voimme puhua affäärimiesten näkökannalta, koska
tunteet eivät voi teihin mitään vaikuttaa. Olen 26 vuotias; luulen
olevani kaunis; tulen omistamaan kaksi miljoonaa, sillä mieheni on
testamentissaan luvannut luovuttaa rikkautensa minulle, ja tulen
leskeksi ensi talvena. Punnitkaa asiaa. Mielestäni se maksaa vaivan.
Etienne yhä vaikeni.
— Olette narri! — huudahti hän, heittäen ylhäisen katseen häneen. —
Millä sitten ihastuttaa hän, tuo pikkunen maalaistyttö? Sanokaa se,
olkaa niin hyvä! Suloudellaanko! Ei kannata kehua! Hänen rikkautensako?
Sen laita on samaten! Oh, te olette sokea, hullu tai noiduttu!
Hän puri hampaitaan ja huokasi sitten syvään.
— Etienne, minä rakastan sinua! — sanoi hän valittaen. — Unohda kaikki,
mitä olen sanonut, Etienne! Se oli epätoivo ja olin suunniltani! Unohda
kaikki ja näe minussa ainoastaan naisraukka, joka kärsii, joka itkee
ja joka voisi uhrata henkensäkin sinun edestäsi. Olen mustasukkainen,
ymmärrätkö sen? Olen mustasukkainen tuolle Genevièvelle, jota sinä
rakastat ja luulen etten eläisi sen päivän jälkeen, jolloin hän tulisi
sinun vaimoksesi... Ei, ei elä kuuntele sanojani! Tiedän, etteivät
rukoukseni auta vähääkään. Tein väärin, että puhuin rehellisesti, että
annoin sinun nähdä suruni, tietää toiveeni. — Olisinko rakastunutkaan
sinuun sillä kuumeisella rakkaudella, jos en olisi tiennyt sinun
olevan toisen rakastaman! En olisi koskaan luullut voivani puhua näin
yhdellekään miehelle... Uskon kuitenkin, että olisin voinut tehdä
sinut onnelliseksi! Dominica kertoi minulle, että sinä suutelit minua
tuona iltana, jolloin menetin tajuntani. Elä sitä kielläkään! Se teki
minut niin onnelliseksi. Tahdotko että annan sinulle yhden suudelman?
Erotkaamme sitten, kuten sinä tahdot. Luulen melkein saavani voimia
siihen.
Etienne epäili. Tämä intohimoinen naisääni tahtoi panna hänen päänsä
sekaisin.
— Ei, — sanoi hän äkisti ja työnsi hänet luotansa. — Menkää tiehenne!
Rouva Miralez oikasihe.
— Te siis ette tahdo mennä naimisiin kanssani? Minun rakkauteni ei
teille kelpaa, ehkä se inhoittaa teitä?
Olkaa huoletta, minä voin _vihata_ teitä! Olette tehneet minulle niin
häijysti että minun täytyy kostaa!
Hän avusi oven sisähuoneeseen jonne meni ja tähysti ulos. Etienne
seurasi häntä säikähtäneenä.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän. — Miksi oikeastaan olette tänne tulleet?
Rose-Marie katsoi edelleen tielle. Hänen silmissään välähti: eräs vaunu
näkyi siellä alhaalla.
— Mitäkö tahdon? Sen saatte pian tietää! — vastasi Rose-Marie ja
vetäytyi takaisin akkunasta. — Olette särkeneet sydämeni ja minä
vastaan samalla mitalla! Kun me molemmat olemme haavoitetut, voimme
ehkä ymmärtää toisiamme!
Kello osoitti puoli kuutta. Kuului vaunujen jyrinä kartanolla.
Rose-Marie riensi toalettihuoneeseen.
— Avatkaa tämä ovi minulle! — käski hän miehensä kirjuria, estääkseen
häntä menemästä akkunaan ja näkemästä neiti Sartillya astumasta
vaunusta.
Rouva Miralez riensi toalettihuoneeseen, kaatoi vettä pyyhinliinaan ja
kostutti otsaansa. Hänen silmänsä loistivat kuin tuli ja hän hengitti
kiihkeästi kuten hermokohtauksen lähestyessä. Etienne pelästyi ja
tarttui hänen käsiinsä.
— Anteeksi! — sanoi hän. — Minä voisin ehkä rakastaa teitä ellen olisi
kihloissa Genevièven kanssa. Antakaa anteeksi!
Rose-Marie kuunteli. Joku tuli portaissa. Hänen kasvonsa saivat
säteilevän ilmeen.
- Viimeisen kerran, Etienne! Tahdotteko että minä tulen teidän
omaksenne ainaiseksi? Menettekö naimisiin kanssani kun olen vapaa?
Etienne kätki kasvot käsiinsä voimatta vastata.
— Merkitseekö se ei? — kysyi Rose-Marie. — Onhan se kieltonne? ...
peruuttamatoin kieltäymyksenne?
— Se merkitsee: ei, — vastasi hän rohkeasti.
Samassa päästi Rose-Marie yhdellä käden käänteellä alas mustat
hiuksensa.
— Mitä teettekään! — huudahti Etienne.
Mutta hän ei vastannut. Irti päästetyin hiuksin liiti hän Etiennen
huoneen läpi tupakoimishuoneeseen. Sieltä näki hän Genevièven tulevan
ylös rappuja Dominican saattamana. Hän tekeytyi yllätetyksi ja pakeni
takaisinpäin. Mutta samassa hän oikasihe, ravisti pitkää, komeata
tukkaansa ja sanoi:
— Yhdentekevää; olen hänen rakastajattarensa!
Kun hän oli lausunut nämä sanat, vavahti hän. Eräs mies oli huoneessa.
Se oli Lorenzo Miralez, joka oli tullut sinne toista tietä.
— Uh! — huudahti Rose-Marie kauhusta nähdessään hänet. — Ei se ole
totta! Ei se ole totta!
Mutta laukaus pamahti. Miralezin revolverin luoti oli sattunut hänen
päähänsä.
— Se ei ole totta! — tahtoi hän vielä huudahtaa, mutta punainen
verivirta syöksähti hänen huuliensa yli.
Ja hän pakeni alaspainunein päin. Kaikui toinen laukaus linnassa.
Rose-Marie tunsi kovan piston sivussaan.
Tämän äänen kuultua hyökkäsi Etienne huoneeseen. Hän näki Miralezin
revolverin ojentuvan itseään vastaan.
— Se ei ole totta! — huusi hän vuorostaan kauhun valtaamana.
Ja hän näki samassa neiti Sartillyn lyövän revolverin enonsa kädestä.
Miralez vaipui hervottomana maahan. Sitten huomasi Etienne kreivinna
Manzanilin, joka valtasi Genevièven ja vei hänet pois.