Lazare seurasi prioria. Mutta hänen jalkansa vapisivat ja silmänsä
sumenivat. Hänelle täytyi osoittaa paikkansa kappelissa. Hän ei
ymmärtänyt mitään jokapäiväisistä rukouksista, ja huulensa vavahtelivat
sydämensä ottamatta osaa rukouksiin.
Sydämensä? Se oli jäänyt sinne alas tallin edustalle, jonne hän oli
jättänyt Martininsa, rakkaan toverinsa, jonka sarviin veli Marc tällä
hetkellä sitoi köyttänsä. Martinin täytyi siis jättää luostari ja
vietäisiin teurastamoon — se ainoa, josta hän saattoi vielä pitää.
Veli Lazare kuunteli. Hän koetteli tarkata mitä ulkona pihatossa
tapahtui. Härkä meni aivan epäilyttä veli Marcin jälessä. Se poistui,
meni ulos suuresta portista ja urkeni pitkin tuntematonta tietä, jossa
kaikki outoudet herättivät sen huomiota.
Oih, Martin-raukka, joka muutamain tuntien kuluttua saa surmansa,
kaukana voimattomasta isännästään!
Munkki risti kätensä ja pusersi niitä epätoivoisesti.
Munkit jättivät kappelin. Hän seurasi tiedottomana. Ja kun hän tuli
pihattoon, katseli hän murtuneena niitä syviä jälkiä, jotka Martin
ja kulettajansa olivat santaan jättäneet. Portille saakka hän niitä
seurasi. Vaan kello taas soi kutsuen veljiä refektorioon. Lazare oli
tyrskähtää itkuun.
Toverit näkivät hänen surunsa ja näyttivät hämmästyvän siitä. Munkilla,
jolla on rauha sydämessä, tulee olla hymy huulilla.
* * * * *
Illallisella ei Lazare voinut syödä. Ensi kertaa tuntui hänestä musta
luostarileipä vastenmieliseltä ja hän joi ainoastaan vettä. Eräs isä
luki kuuluvasti muutamasta hengellisestä kirjasta, mutta Lazare ei
kuullut mitään. Vastapäätä häntä valkeaksi kalkitulla seinustalla
irvisti luuranko, vieressä seuraava kirjoitus:
»Sinä, joka minua katselet, tulet kerran samanlaiseksi kuin minä!»
Mutta Lazare ei katsellut.
Luettiin yhteisesti rukous. Sitten lähtivät kaikki makuukoppiin
nukkuakseen puolen yötä maissiolkivuoteillaan.
Noilla kovilla vuoteilla oli Lazare, sielunsa täynnä hurskaita
ajatuksia, makaillut seitsemän vuoden ajan. Nyt ei hän saanut unen
siruakaan silmäänsä. Sillä aikaa kun munkit nukkuivat raskaasti
puukengät jaloissaan, antoi hän ajatuksensa kiitää lapsuuteensa,
muistaen samalla kuolemaan tuomitun Martininsa.
* * * * *
Pohjoisosassa Adourin hedelmällisessä jokilaaksossa oli komea linna,
rakennettu joen rannalle ja ympäröity kolmelta sivulta komeilla
poppeleilla. Tässä linnassa asui mies vaimoineen nimeltä Hontarrède
sekä lapsi, Etienne. Se lapsi oli hän, Lazare, ja mies vaimoineen
hänen vanhempansa. Siihen aikaan olivat he kaikki kolme iloisia,
onnellisia. He elivät rikkaina ja ylellisyydessä. Mutta sitten tuli
Pariisista onnettomuusviesti. Suuri omaisuus oli hävinnyt eräässä
liikeromahduksessa. Hänen isänsä, huomattuaan joutuneensa köyhäksi,
hirtti itsensä omassa puistossaan. Palvelijat lähetettiin pois, linna
myytiin. Äidin poikineen piti muuttaa eräälle myllylle, joka kanini
linnan alueisiin, eläen köyhyydessä ja kasvattaen poikaansa suurilla
uhrauksilla.
Mutta eräänä kevätyönä kuultiin hirveä jyminä laaksossa. Lumi oli
äkisti luisunut vuorilta laaksoon, temmannut kiviä, puita ja siltoja
mukaansa ja koko kylä joutui tuhon omaksi ja veden alle. Myllyn se
vei mennessään, ja nuori Etienne näki kauhukseen ammuvia nautoja,
olkilyhteitä, lautoja, puita uiskentelevan veden valtaan joutuneessa
kylässä. Vettä oli jo metrin verran teillä ja yhä se lisääntyi.
Itse hän oli jo kaulaansa myöten vedessä, sai erään pöydän käsiinsä
ja uiskenteli sen varassa. Äitinsä ja palvelijat sekä karja olivat
joutaneet surman omiksi. Seuraavana päivänä löytyi vain Martin erään
kiviröykkiön päältä, jonne laineet olivat sen viskanneet soimensa
kanssa, johon se oli ollut sidottuna ja jonka turvin se oli pysynyt
veden päällä. Silloin oli hän, Lazare, 17-vuotias. Tapahtumaa piti hän
Jumalan lähettämänä kostona perheelle joka oli elänyt rikkaudessa,
toimettomuudessa ja ylellisyydessä.
* * * * *
Tämä oli syynä siihen, että Etiennestä tuli munkki. Hän oli tahtonut
sovittaa vanhempainsa syntejä ja siksi oli valinnut paikan, jossa
luostarisäännöt olivat ankarimpia.
Muutamia vuosia novisina oltuaan voi hän epäilemättä päästä
kasvatuksensa nojalla pateriksi. Mutta pateri käy valkeissa
villavaatteissa, nahkakengissä eikä tee työtä vainiolla, ja Etienne
tahtoi ainakin 20 vuotta sovittaa vanhempainsa syntejä kuolemansa
jälkeen nauttiakseen ijankaikkista autuutta.
Veli Lazarella oli vielä elossa eräs sukulainenkin, iso-isä François
Hontarrède, hyvin rikas ja toimelias viinikauppias, jolla ei ollut
muuta sukulaista ja perillistä kuin hän, pojanpoika. Mutta hän oli
perinpohjin pappisvastustaja, ja kun hän sai kuulla Etiennen menneen
luostariin, ei hän sallinut hänestä puhuttavankaan. Näin ollen oli se
yksin vain Martin, jonka nuori munkki omisti. — Vuosien kuluessa oli
ystävyys näiden kahden välillä niin varmentunut, että härkä joka kerta
munkin lähetessä ojensi kuononsa herransa hyväiltäväksi. Alussa hieno
ja pehmoinen Lazaren käsi oli vuosien kuluessa yhä kovettunut ja tullut
karkeammaksi, vaan silti sen hyväily oli vaan tullut hempeämmäksi.
* * * * *
Näitä Lazare ajatteli kyyhöttäessään olkivuoteella.
Missä oli nyt Martin-parka? Saisiko hän enää koskaan nähdä sitä? Eikö
jo ollut sen veri vuotanut ja henki paennut? Mikä tuska sen silmissä
kuvastuikaan surmamiesten iskiessä sitä!
— Martin, sanoi Lazare hiljaa.
Ja hän kohottautui kyynärvarsiansa varaan ikäänkuin näkisi tuon
hirmuisen surmanäyn.
Hän liikahtihe äkisti, sillä hän oli kuulevinaan härän ammuvan.
— Ei, minä en voi sallia sitä surmattavan, en voi sallia.
Ja hän kiristi nahkavyötänsä.
Tähän saakka oli hän ollut erimerkiksi kelpaava novisi, säveä ja
alistuvainen munkki. Mutta tänä iltana kiehui hänen sisällänsä. Tämä
koettelemus oli liika ankara ihmissydämelle. Hän ei voinut jäädä
rauhalliseksi tällaisen julmuuden edessä.
— Martin! sanoi hän toistamiseen.
Ja hän purskahti itkuun.
Äkisti tunsi hän hermonsa jännittyvän ja sama voima, joka oli
saanut hänen heittämään puusta ottamansa omenan näkymättömälle
laulajattarelle, valtasi hänen lihaksensa.
Hän katsoi ympärillensä. Kukaan ei liikahtanut, olivat väsyneet päivän
ponnistuksista. Lazare otti puukengät käteensä ja hiipi varpaisiliansa
olkivuoteiden välitse. Jo saapui käytävään, saavutti portaat, aukoi
useampia ovia ja oli viimein ulkona. Portinvartijan kojun ohi päästyään
alkoi kiitää etelään päin, kohti Montséguria.
Muutamain minuuttien kuluttua seisoi hän sen muurin juurella, joka
rajoitti luostarin aluetta. Hän luuli muurin toisella puolella olevan
vettä, ja varmentuakseen tästä heitti hän kiven muurin ylitse. Se
putosi maahan. Ilman vaaratta auttoi siis kiivetä muurin ylitse.
Hän viskasi puukenkänsä samaan suuntaan kuin kiven, kiinnitti kaapunsa
ja alkoi kiivetä.
Siinä ei ollutkaan erikoisempia vaikeuksia. Muurissa oli kivenrakoja,
eivätkä lasinsirutkaan kyenneet vahinkoa tekemään.
Mutta alastulo oli vaikeampaa. Lazaren täytyi hypätä alas, ja tämän
loikkauksen tehtyään jäi hän paikalleen voimatta hievahtaakaan.
* * * * *
Sillä välin oli hän taas kuulevinaan Martinin ammuvan. Ja silloin hän
taas sai voimia. Löysi puukenkänsä, kiinnitti ne jalkoihinsa ja lähti
matkaan.
Oli pimeä. Voi tuskin 10 metrin päästä mitään eroittaa. Vasemmalta
kuului veden lorinaa, joka aiheutui varmaan sillan olemassaolosta.
Muurin vierustaa seuraten pääsikin hän sillalle, joka johti joen yli.
Nyt lähti hän etelää kohti rientämään. Hänen täytyi löytää Dubourdieun
teurastamo ja pelastaa tavalla tai toisella Martin, joka nyt varmaankin
ammui toisten kuolemaan tuomittujen seurassa.
— Minun täytyy pelastaa se! Sallimus varmaan on tuleva avukseni. Sitten
palaan luostariin eikä kellään ole aavistustakaan tästä matkastani.
Jumala on kyllä anteeksi antava kun oikein rukoilen ja paastoon; voin
ottaa vastenmielisimpiä töitä, ja jättäytyi hirveimpäin kidutusten
alaiseksi voidakseni vapauttaa sieluni tämän yön rikoksista.
Ja veli Lazare teki ristinmerkin, kun kaukaa näki kellahtavan valon.
Hän saapui kylään.